Sisäministeriössä oli Lipposen I hallituksen alusta alkaen suunniteltu suurta läänien hallinnollista uudistamisaloitetta. Valmistelua johti valtioitieteiden ylioppilas, sosiaalidemokraattinen nuori sisäministeri Jouni Backaman. Hän halusi profiilia ja sulan hattuunsa. Jotain tuli tehdä. Valmistelua johti projektipäällikkö Ritva Viljanen. Yksi tapa uudistaa oli vähentää läänejä. Tähän syöttiin Backman tarttui.
Suomi oli yhdistyneen Saksan kokoinen valtio. Ei pieni maa, mutta harvaan asuttu. Aluehallinto on siten tavalla tai toisella välttämätöntä. Monen läänin mallissa Suomi säilyy hajakeskitettynä valtiona; parin läänin mallissa valta keskittyy muutaman eteläisen Suomen kaupunkiin, etenkin Helsinkiin. Vahvoja maakuntia ajava keskusta tosin aloitti jo Ahon hallituksen aikana läänien vallan purkamisen. Perustetut maakuntien liitot laukaisivat läänien alasajon. Sisäministeri Pekkarinen oli siten myös läänien vähentämisen yksi arkkitehti.
Presidentti oli alusta alkaen huolissaan lääninuudistuksesta. Hän ei hankkeesta pitänyt, j auskoi vahvasti, että hän tulii hankkeen jos ei kaatamaan niin ainakin sen läpimenoa hidastamaan. Ahtisaari luotti siihen, että viimeistään eduskunnassa hanke kaatuisi. Tämä nähtävästi selitti sen, että hän ei pannut lopulta paljon poliittista energiaa hankkeen kaatamiseen. Maaliskuussa 1996 maaherrat informoitiin uudesta uudistushankkeesta. He eivät olleet itse osallistuneet valmisteluun, jok oli ollut ministei Backmanin käsissä. Voitaisiin sanoa, että läänejä ajettiin alas salaisessa valmistelussa. Kyse oli kaikesta muusta kuin avoimmuudesta tai läheisyysperiaatteen vahvistamisesta.
Ensimmäisessä esityksessä läänien määrä oli tarkoitus supistaa seitsemään ja läänin nimi vaihtuisi aluehallintokeskukseksi. Pois identiteetti ja erilaisuus. Vaasan läänistä tulisi Pohjanmaan aluehallintokeskus. Suurimmat muutokset ourisivat itäistä Suomea ja Sisä-Suomea: Kuopion, Pohjois-karjalan ja Mikkelin sekä Kymen läänit yhdistettäisiin Savo-Karjalan aluehallintokeskukseksi. Sen pääkaupungiksi tulisi Mikkeli. Pirkanmaa lähetettäisiin Keski-Suomeen Sisä-Suomen aluehallintokeskukseksi, jonka pääkaupungiksi tulisi Jyväskylä. Uusimaa paisuisi hieman, kun siihen liitettäisiin Päijät-Häme.
Lääniuudistus eteni sekmelskaisesti. Maaherrat vastustivat hanketta, ja niin myös kansalaisten selvä enemmistö. Hallituksessakin oli alusta alkaen ristivetoa. SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pertti Paasio epäili hanketta julkisesti. Hän uskoi, että lopulta eduskunta kaataisia hankkeen. Maaherrojen puhemieheksi nousi Keski-Suomen läänin maaherra Kalevi Kivistö. Hän aloitti aktiivisen vastahyökkäyksen. Pääargumenttina oli näkemys, jonka mukaan läänien perutana tulisi olla toiminnallisuus. Suurläänit eivät täyttäisi tätä kriteeriä; ne olisivat luonnottomia hallinnollisia rakennelmia kaukan kansalaisista ja heidän murheistaan.
Backman ei kuitenkaan antanut periksi. Hän aloitti vastahyökkäyksen ja poliittiset neuvottelut. Ahtisaari siirtyi korostamaan maakuntien yhteistyön merkitystä. Näin myös presidentti alkoi antaa periksi varmuuden vuoksi. Maakuntien välinen yhteistyö oli tietenkin tärkeää, mutta ei vaihtoehto läänille. Taustalla oli myös koko ajan keskustan ja sosiaalidemokraattien valtataistelu ”maakuntien herruudesta”. Pohjalaisen haastattelussa 26. maaliskuta 1996 eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Markus Aaltonen epäili ensin koko lääninuudistusta ja muistutti sitten perusongelmasta: - Etelä-Pohjanmaata leimaa liiaksi keskustalainen ylivalta. Kesksuta omii maaseudun asiat itselleen. Maakunta ei ole selvinnyt EU-vastaisesta kampanjasta.
Aaltonen osui lausumallaan asioiden ytimiin. Hallituksen sosiaalidemokraatteja viehätti lääninuudistuksessa keskustan asemien heikentäminen EU-jäsenyyden oloissa. Pääministeri Lipposen ja komissaari Liikasen EU-näkemys nojasi Ranskan mallin mukaiseen keskusvaltaisuuteen, jota läänien alasajo tukisi. Jatkoneuvotteluissa sekä hallituksen sisällä että presidenttiin päin nämä argumentit alkoivat purra. Backman käytti taitavasti hyväksi myös säästöargumenttia vuositasolla: suurlääneissä säästettäisiin jopa 74 miljoonaa markkaa.
Yritin aina välillä vakuutella sekä kabineteissa että kahden kesken presidentin kanssa, että maakunnissa vieraileva presdientti ei voi allekirjoittaa läänien alasajoa merkitseviä lakiesityksiä. Se ei yksinkertaisesti ole uskottavaa. Yritin puhua EU:n läheisyysperiaatteesta ja Suomen erityisperiaatteista, historiasta. Torinossa oli maaliskuun ylimäärisessä EU:n huippukokouksessa käynnistetty peruskirjan uudistus, joka tulisi korostamaan kansalaisten oikeuksia. Läänien alasajo ei kunnioittanut EU:n tavoitteita, vai olinko väärässä?
Huomasin aika pian, että presidentti oli muuttanut kantansa. Hän katsoi, että ”hallitus on oikealla asialla.” Presidentti ja Kalela tapasivat uudistuksen loppuvaiheessa ministeri Backmanin. Asia oli loppuunkäsitelty: hän hyväksy lääninuudistuksen nimellä tulleen suurläänien perustamisen. Tavoiteltuja säästöjä ei alkuunkaan ole saatu aikaiseksi ja suurläänien toiminta kangeteli. Kesällä 2000 julkaistut tiedot osoittivat, että uudistus sekä koetteli henkilöstöä että sai aikaan korkeintaan puolet säästötavoitteista. Backman menetti poliittisen asemansa SDP:ssä ja kansalaiset menettivät palveluja. Myös Ahtisaari kärsi uudistuksesta, ei vain Suomi.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti