Ahtisaaren ajatukset olivat hänen huolellisesti valmistelluissa puheissaan – mutta ne eivät toimittajia kiinnostaneet. Henkilökohtaiset ja salaiset keskustelut olivat ”skuuppeja” uutisia, joita muilla ei ollut. Mauno Koivisto osasi välittää sellaisia toimittajille. Hänellä oli taitava tiedottaja Tom Westergård, joka rakensi Janne Virkkusen mukaan hänelle hyvät lehdistösuhteet. Ahtisaarella tällaista apua ei ollut ja se oli Virkkusen mukaan puute.
Helsingin Sanomien valikoitu toimittajajoukko tapasi Koiviston pari kertaa vuodessa puolustusvoimien Santahaminan saunalla ”luottamuksellisten keskustelujen” merkeissä. Keksuteluja yritettiin lajentaa muuhunkin journalistikuntaan, mutta jonkun vuodettua tapaamsien sisältö julkisuuteen ne loppuivat. Tällainen luottamuksellinen yhteydenpito on yksi varmipia tapoja kytkeä toimittajat vallanpitäjien ohjaukseen. Ahtisaari ei sellaista harrastanut, hänhän puhui koko ajan suoraan julkisuuteen.
”Koivisto tapasi lehdistöä säännöllisesti ja vielä erikseen Helsingin Sanomien edustajia. Ahtisaari piti suoria yhteyksiä, saattoi soittaa puhelimella ja oli tavoittettavissa tarvittaessa. Hän soitti esimerkiksi oikeuskanslerin nimityksestä, että ”ministeri Häkämies halusi Lauri Tarastin, mutta minä sanoin, että esitä ketä esität, mutta minä nimitän Paavo Nikulan”. Ahtisaari halusi meidän tietävän, mitä todellisuudessa tapahtui. Tämä kuvaa hänen suoraviivaisuuttaan, Virkkunen kertoi.
”Koivisto poikkesi kannanotoissaan aika usein siitä, mitä Ahtisaari sanoi ja se oli uutinen. Kun hän halusi jotain julkisuuteen, hän otti yhteyttä ja ajoi taitavasti viestinsä läpi. Esimerkiksi keskusteltaessa presidentin EU-edustuksesta hän soitti, että olinko lukenut hänen kirjastaan, mitä mieltä hän oli asiasta. Sitten hän kehotti lukemaan ja soitti uudestaan ja sanoi, että kyllä hän on asettunut sille kannalle, että pääministeri edustaa. Ja näin hän sai näkemyksensä läpi. Koivisto osasi käyttää taitavasti julkisuutta hyväkseen”, Virkkunen kertoo. Kertomus valaisee hyvin, miten Koivisto manipuloi maan suurinta lehteä taitavasti: usein ensin julkaistiin hänen kannanottonsa ja sen perään tuli sitä tukeva pääkirjoitus.
Television Iltalypsy ei naurattanut, mutta ei itkettänytkään Ahtisaarta. Hän piti kohtuuttomana sitä, että hänen puolisoaan pilkattiin, vaikka Eeva Ahtisaarta ei oltu valittu tehtävään, jossa oli pakko olla miehen mukana. Presidentti kysyi, miksi suomalaisilla on vaikeuksia antaa kiitosta ja tunnustusta, puolisolle, vanhemmille, työtovereille. Eeva Ahtisaari kirjoitti päiväkirjaansa eräästä paluumatkasta ulkomailta, missä oli saanut olla kaikessa rauahssa: ”Oli suunnattoman ikävää kohdata teidotusvälineiden luoma ilmapiiri. Marttia moitittiin kaikesta, miten lie suomalaista kateutta saatu puhkutuksi valloilleen. Miten suuri valta tiedotusvälineillä onkaan, tuskailin. Se luo mielikkuvia, joihin ihmiset kernaasti menevät mukaan. Halutessaan media voi nostaa taivaisiin, mikä ei ole hyvä sekään, sitten se taas latistaa, nujertaa ja normittaa. Media on konservatiivinen. Media ei sielä erilaisuutta.”
Ahtisaaren ontumista pilkattiin: televisiossa näytettiin vaivalloinen nousu puhujapönttöön ja paluu, mutta itse puhe unohdettiin. Ontumista alettiin kutsua ”Mara-walkiksi” eikä sanonta ollut hyväntahtoinen. Kysymys terveydestä, polvien kunnosta, oli Ahtisaarelle hyvin henkilökohtainen. Siitä ei puhuttu juuri kotonakaan. Silti siitä tuli julkinen puheenaihe.
Media oli Ahtisaarta vastaan, mutta ei niin kuin vallan vahtikoira. Tunne ohjasi mediaa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ihaili Mauno Koivistoa, kuten osa myös pääkaupunkiseudun mediasta. Koivisto käytti tehokkaasti hyväkseen Helsingin Sanomia. Se söin vanhan presidentin kädestä. Ahtisaari ei hallunnut moittia sen enempää seuraajaansa Tarja Halosta kuin edeltäjäänsä Mauno Koivistoa presidenttikautensa jälkeisessä arviossa. Lehdistö halusi alunperin Kalevi Sorsan. Ja Elisabeth Rehninkin mieluummin kuin minut. Poliitikot ja poliittiset toimittajat kuuluivat samaan klubiin, johon minä en kuulunut. Olin virkamies, ammattimies, joka sattui lipsahatamaan presidentin virkaan, kun kansa oli kyllästynyt tavallisiin poliitikkoihin. En ollut riippuvainen kenestäkään ja se tietysti ärsytti. Oli ilmiselvää, että presidenttinä oli väärä henkilö, se tuli esiin hyvn varhaisessa vaiheessa”, Martti Ahtisaari sanoo.
Lähdeaineisto: Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla ISBN 978-951-1-24112-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti