Itävallan ja varsinkin Ruotsin päätös hakea Euroopan unionin jäsenyyttä kesken Euroopan talousalueen muodostamista koskevien neuvottelujen teki Suomen aseman hankalaksi. Kaiken lisäksi Ruotsi teki päätöksesnä kertomatta siitä etukäteen Suomen poliittiselle johdolle. Ingvar Carlssonin sosiaalidemokraattinen hallitus yritti jäsenyshakemuksella katkaista vaalitappioita ennakoivan äänestäjäpaon oikealle.
Suomessa paine Ruotsin esimerkin seuraamiseen kasvoi. Kokoomuksen johdolla ja myös osalla sosiaalidemokraateista oli vaikeuksia tukea valittua strategiaa, joka lähti siitä, että Suomen ei pitäisi tehdä mitään sellaista, joka vaarantaisi Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen syntymisen. Jos kaikki Efta-maat hakevat kesken neuvottelujen täysjäsenyyttä, mistä löytyy se voima, jola ETA-sopimus rutistetaan läpi?
Pidin jo Paaisikivi-Seuran puhetta kirjoittaessani mahdollisena, että Suomi lähitulevaisuudessa hakee Euroopan unionin jäsenyyttä. Ennen lopullisen ratkaisun tekoa piti kuitenkin saada selvyys neljään tärkeään asiaan. Syntyykö Euroooan talousalue? Minkä suunnan unionin kehittäminen saa joulukuisessa Maastrichtin huippukokouksessa? Junaan ei kannata pyrkiä ennenkuin tiedämme, mihin se on viemässä. Miten jäsenyys vaikuttaisi yhteiskuntaamme ja talouteemme? Miten ulko- ja turvallisuuspoliittiset tarpeemme sovitetaan yhteen unionin velvoitteiden kanssa?
Liikkeelle panemamme selvitystyö tähtäsi paitsi päätöksentekoon valmistautumiseen myös kansalaiskeskustelun vauhdittamiseen. Jos jäseneksi päätettäisiin pyrkiä, yritykselle piti saada kansan laaja tuki. Syksyn virkamiesvalmistelun pohjalta saimme mielestämme tyydyttävät vastaukset kysymyksiimme, ja hallitus muokkasi ne selonteoksi, jonka annoimmme tammikuun alussa 1992 eduskunnalle. Näin synti pohja, jolle hallitus rakensi itse jäsenyyshakemuksen, sitä seuranneen neuvotteluvaiheen ja syksyn 1994 lopullisen päätöksenteon.
Noina kuukausina myös oma kantani lopullisesti kypsyi, Esko Aho kirjoittaa. Näin ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäsenyyden hakemisen. Vaikka sekin vaihtoehto tiesi hankaluuksia, vielä suuremman riskin ottaisimme jättäytymällä vapaaehtoisesti laajentumisen ulkopuolelle. Suomen viiteryhmän maat pyrkivät nyt sisään. Siitä seuraisi, että meille tärkeät jäsenyyden ehdot saisivat nyt sisältönsä. Seuraavassa allossa pyrkivien maiden kanssa meillä oli paljon vähemmän yhteistä.
Unionin liittymistä tukivat myös periaatteelliset syyt. Kylmän sodan päättyminen, taloudelliset ja teknologiset mullistuset sekä uudet turvallisuusuhat loivat tilanteen, jossa yksittäisten kansallisvaltioiden mahdollisuudet omin keinoin ratkoa ongelmia kävivät kovin rajallisiksi. Jos halusimme pysyä mukana teknologisessa kehityksessä, edistää turvallisuuttamme tai huolehtia paremmmin ympäristöstämme, meidän täytyi osallistua laajenevaan ylikansalliseen päätöksentekoon. Tietysti oma osuutemme päätösvallasta jäi pieneksi, mutta sekin on parempi kuin tahdoton alistuminen toisten tekemiin valintoihin.
Suomelle Euroopan uninonin jäsenyys merktisi kokonaan muuta kuin sosialistiseen leiriin kuuluneille Keski- ja Itä- Euroopan maille. Me emme olleet liittmssä Eurooppaan. Hteiskuntajärjestyksemme, taloutemme, sivistyksemme ja arvomme ovat muokkautuneet tiiviissä vuorovaikutuksessa muun läntisen Euroopan kanssa. Tässä suhteessa emme olleet tulossa mistään emmekä menossa minnekään.
Selonteon yhteydessä hallitus antoi sitoumuksensa siitä, että jos jäsenyttä hetaan, lopullinen päätös liittymissestä alistetaan neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Tässä asiassa ajattelin eri tavoin kuin presidentti Koivisot, joka omaan varovaiseen tapaansa yritti taivutella luopumaan koko ajatuksesta. Hän vierasti kansanäänesstystä peläten, että sen lupaaminen heikentäisi Suomen asemaa. Pidimme päämme, sillä kansanäänestystä tarvittiin monestakin syystä. Toisen peruselementin hallituksen EU-strategiassa muodostivat niin sanotut reunaehdot. Niiden tarpeen saneli suomalainen todellisuus. Unioni oli rakennettu keskisen Euroopan olosuhteista käsin ja niitä varten. Syntyisi monia ongelmia, jos sen politiikkaa yritettäisiin sellaisenaan soveltaa Suomen kaltaiseen pohjoiseen maahan. Kaikkein hankalimmalta asema näytti kotimaisen elintarviketuotannon ja aluepolitiikan kannalta. Varsinin maataloutta ja elintarviketeollisuutta koskevien vaatimusten kanssa jouduimme vaikeuksiin niin kotona kuin Brysselissäkin.
Jouduimme hankalaan tilanteeseen, kun ulkoministeri Väyrynen ja ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen kävivät kovaa vääntä siitä, kumman vastuulle tulisi jäsenysneuvottelujen käytännön veto. Salolainen vetosi presidentti Koivistoonkin, joka selvästi sympatisoi hänen toiveitaan, mutta jätti ratkaisun hallituksen sisällä tehtäväksi. Uskottavuuden kannalta neuvottelujen jättäminen Salolaisen vedettäväksi oli mahdotonta. Hänen vahvuutensa eivät olleet niissä ominaisuuksissa, joita nyt tarvittiin. Lopputulokseksi tuli tönjako Väyrysen ja Salolaisen kesken. Siinä kaikki hankalimmat mutta samalla tärkeimmät neuvottelualueet tulivat ulkoministeri Väyrysen vastuulle. Sanottiinpa hänestä mitä tahansa, Väyrysen työkykyä ja tapaa hitaa tehtävänsä nyt tarvittiin. Hänelle kuului melkoinen ansio siitä, että edelltykset jäsenshakemuksen jättämislle syntyivät.
Lähdeaineisto Esko Aho Pääministeri ISBN 951-1-14065-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti