Hyvä pankkitapa on ollut kovalla koetuksella suomalaisten valuuttavelkkojen käsittelyssä. Asiakkaiden toimiminen ”hyvässä uskossa” on Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Englannissa johtanut siihe, että pankki on tuomittu korvausvelvolliseksi, kun se ei ole noudattanut luotettavana lainaajana toimimisen sääntöjä. Suomessa tätä asiaa ei ole käsitelty, joten siitä ei ole oikeuden ratkaisua. Pankkikriisin selvittämisessä, veronmaksajien pankkituen myöntämisessä, valuuttavelkojen perinnässä, vakuusomaisuuden realisoinnissa, Suomen Yhdyspankin muuttamisessa uudeksi pankiksi ja Suomen Säästöpankin pilkkomisessa nousevat esille hyvään pankkitapaan liittyvät oikeudelliset ja moraaliset kysymykset.
Hyvä pankkitavan ja lojaaliteettivelvollisuuden vuoksi pankki ei voi yksipuolisesti irtisanoutua sopimussuhteesta siirtämällä sopimuskumppaniinsa liittyvät vastuunsa jollekin kolmannelle osapuolelle. Pankkikriisin ratkaisujen yhteydessä näin kuitenkin tapahtui toistuvasti useita kertoja ilman, että pankkitarkastusvirasto tai oikeusviranomaiset olisivat tapauksiin puuttuneet. Päinvastoin voidaan perustellusti osoittaa, että pankkitarkastus ja tuomioistuimet ovat edesauttneet lojaalivelvoitteen ja hyvä pankkitavan hämärätämisessä.
Pankkien ja pankkiviranomaisten harjoittamaa maan tapaa kuvastavat Suomen Säästöpankin pilkkomisen yhteydessä suoritetut toimenpiteet. Vuonna 1994 pankkitarkastusvirast, valtionvarainministeriö ja oikeusministeriö havaitsivat, ettei säästöpankkien asiakkaiden riskilianoja voitu siirtää automaattisesti valtion omaisuudenhoitoyhtiöön Arsenal Oy:öön. Siirroille olisi pitänyt saada lainojen takaajien suostumukset, joiden saamista kuitenkin epäiltiin. Ongela ratkaistiin luovalla tavalla.
Säästöpankkien pilkkojapankit ottivat säästöpankit haltuunsa 22.10.1993, ja kukin neljäst ostajasta kävi läpi oman osuutensa luottosalkuista, Samalla ne määrittelivät riskiluotot, jotka ne halusivat siirtää Arsenalin hoidettavaksi ja siten suoraan veronmaksajien pankkituen piiriin. Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, ettei riskiasiakkaita voida siirtää suoraan Arsenaliin, valtionvarainministeriössä ja valtion vakuusrahastossa (VVR) hyväksyttiin uusi ratkaisu. Pilkkojapankit myivt 24.8.1994 Suomen Säästöpankin koko osakekannan neljällä markalla Arsenalille.
VVR:n 18.8.1994 päiväätyn kirjeen liitemuistiossa Arsenal selvitti menettelyn välttämättömyyttä sillä, että kriisiasiakkaiden takaajat olisivat kieltäytyneet velkojen siirrosta. VVR:n kirjeellä siirrot kuitenkin hyväksyttiin. Suostumuksen allekirjoittajina olivat VVR:n johtokunnan puheenjohtaja, valtionvaraninministeriön lainsäädäntöjohtaja Pekka Laajanen ja VVR:n johtaja Heikki Koivisto. Kirjeen liitteenä olleessa salaisessa muistiossa todettiin, että ”Arsenaliin siirrettävä asiakaskunta on laaja sisältäen pääsääntöisesti kriisiasiakkaita. Siirtokriteerit täyttävien asiakaskokonaisuuksien siirtämien taseen elin tynkä-SSP:stä Arsenaliin edellyttäisi mittavaa dokumentointia ja kunkin asiakkaan kanssa käytävien osapuolten kesken neuvottelujen pöytäkirjaamista. Luovutussopimuksen osapuolten kesken käydyissä neuvotteluissa on yhteisesti todettu, että Arsenalin toiminnan järkevä ja kustannuksiltaan tehokkain sekä juridisia riskejä vähiten sisältävä toiminta voidaan parhaiten toteuttaa siten, että omaisuuseriä ei siirretä Arsenaliin, vaan ne jäisivät SSP:hen erillisseurantaan. Järjestely edyllyttäisi sitä, että SSP:n ostaneet pankkiryhmät luovuttaisivat 4 markalla osakkeensa Arsenalille. Muistiossa perustellaan menettelyä myös sillä, että siirroista syntyisi 28 000 työtunnin lisäpanostus. Asiakassuhteita siirrettäessä ei ole mahdollisuutta saada myöskään kaikilta takaajilta suostumusta, mikä on tarpeen siirron saamiseksi perimiskelpoiseksi erityisesti kriisiasiakkaiden osalta. Näin lain hengen ja tarkoituksen annettin laimentua tarkoituksen paineessa. Kiireen ja päämäärän vuoksi ei kaihdettu keinoja.
Kun pankit eivät puutäneet takaajilta suostumsuta velkojan vaihtuessa, ne rikkoivat lojaliteettiperiaatetta. Velkojan vaihtuessa niin velalliset kuin takaajatkin siirrettiin kokonaan toisenlaisia velkomisperiaatteita noudattavan pankin asiakkaiksi. Talletuspankkilain mukaan talletuspankille annettua vakuutta ei saa omistajan suostumuksetta pantata edelleen.
Vuoteen 1999 saakka voimassa olleen vuoden 1873 tkausasetuksen mukaan takaus vanheni vuodessa päävelan erääntymisestä. Näin ollen takaajalle oli haettava maksutuomio vuoden kuluessa siitä, kun päävelka erääntyi alkuperäisten lainaehtojen mukaisesit, pankki irstisanoi sen tai se erääntyi suoraan lainaehtojen mukaisesti päävelallisen tultua asetetuksi konkurssiin.
Pankkikriisin ja laman seurauksena 60 000 yritystä ajautui konkurssiin ja 500 000 yksityishenkilöä joutui ulosoton piiriin. Näissä oloissa pankit ovat myähästneet takaajien kanteiden nostossa. Mikäli jälkikäteen voidaan osoittaa takauksen vanhentuminen, pankki joutuu palauttamaan joko vapaaehtoisina maksuina tai ulosotossa saamansa suoritukset. Pankki ei voi saada osakseen perusteetonta etua oman huolimattomuuteensa perusteella.
Pankkikriisin jäljiltä on myös tapauksia, joissa päävelallisena ollut yhtiö on todettu varattomaksi. Tällöoin pankki on hakenut maksutuomion ainoastaan takaajalle ja päävelka on alkanut vanhentua velan erääntymispäivästä lukien. Ellei päävelallista ole muistutettu velasta, se on vanhentunut kymmenessä vuodessa. Kun päävelka on vanhentunut, myös takaajan vastuu on päättynyt.
Pankkikriisin toinen keskeinen erityispiirre oli lisävakuuksien vaatiminen niin velallisilta kuin takaajilta. Tässäkin tapauksessa korostuvat pankin ja asiakkaan välinen erityissuhde ja lojaalisuusperiaatteen rikkominen. Pankki vaati lisävaakuuksia pääsääntöisesti tapauksissa, joissa päävelallisen rahoitusasema oli heikentynyt ja häntä uhkasivat perintätoimet tai konkurssi. Pankki tiesi, että lisävakuuksien antaja tuee menettämään panttinsa.
Pankkitarkastusvirasto lähetti maaliskuussa 1992 pankeille yleiskirjeen jonka mukaan ”pankkien yleinen tapa muutta lainaehtoja kesken sopimuskauden on hyvän pankkitavan vastaista”. Pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko ei hyväksynyt pankkien tapaa, jolla ne lainojen irtisanomisen uhalla vaativat uusia vakuuksia. Arangon mielestä pankit voivat vaatia uusia vakuuksia vain, jos lain ottaja on itse ollut syyllinen vakuuden arvon alennukseen. Hän ei pitänyt lisävakuuksien perusteena yleistä kiinteistöhintojen alentumsita, josta seuranneen vakuusvajeen mukana oli kaatunut satoja yrityksiä.
Tässä yhteydessä nousee esille myös valtionvarainministeriön ja valtion vakuusrahaston soustumus siihen, että pankit voivat kaataa velalliset veronmaksajien pankkituen turvin. Näin toimittiin säästöpankkeja pilkottaessa ja siirrettäessä kriisiluottoja omaisuudenhoitoyhtiö Arsenaliin.
Pankkien haltuunsa saamat vakuuserät realisointiin monissa tapauksissa hyvin nopeasti ja poikkeuksellisen edullisin hinnoin. Konkurssisäännön ja kauppakaaren rajoitushedot ovat perinteisesti estäneet alihintaiset kaupat. Oikeustieteen tohtori Ari Huhtamäen mukaan Suomessa on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan käyvän arvon ja alihintaisen luovutuksen välisenä rajana on pidetty 75:tä prosenttia. Korkein oikeuson ratkaisuussaan tuominnut pantin alihintaisen myynnin ja todennut luovutuksen lähtökohdaksi käyvän arvon. Nyt tätä käytäntöä on rikottu rajusti pantteja realisoitaessa.
Lähdeaineisto: A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6
Hyvä pankkitavan ja lojaaliteettivelvollisuuden vuoksi pankki ei voi yksipuolisesti irtisanoutua sopimussuhteesta siirtämällä sopimuskumppaniinsa liittyvät vastuunsa jollekin kolmannelle osapuolelle. Pankkikriisin ratkaisujen yhteydessä näin kuitenkin tapahtui toistuvasti useita kertoja ilman, että pankkitarkastusvirasto tai oikeusviranomaiset olisivat tapauksiin puuttuneet. Päinvastoin voidaan perustellusti osoittaa, että pankkitarkastus ja tuomioistuimet ovat edesauttneet lojaalivelvoitteen ja hyvä pankkitavan hämärätämisessä.
Pankkien ja pankkiviranomaisten harjoittamaa maan tapaa kuvastavat Suomen Säästöpankin pilkkomisen yhteydessä suoritetut toimenpiteet. Vuonna 1994 pankkitarkastusvirast, valtionvarainministeriö ja oikeusministeriö havaitsivat, ettei säästöpankkien asiakkaiden riskilianoja voitu siirtää automaattisesti valtion omaisuudenhoitoyhtiöön Arsenal Oy:öön. Siirroille olisi pitänyt saada lainojen takaajien suostumukset, joiden saamista kuitenkin epäiltiin. Ongela ratkaistiin luovalla tavalla.
Säästöpankkien pilkkojapankit ottivat säästöpankit haltuunsa 22.10.1993, ja kukin neljäst ostajasta kävi läpi oman osuutensa luottosalkuista, Samalla ne määrittelivät riskiluotot, jotka ne halusivat siirtää Arsenalin hoidettavaksi ja siten suoraan veronmaksajien pankkituen piiriin. Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, ettei riskiasiakkaita voida siirtää suoraan Arsenaliin, valtionvarainministeriössä ja valtion vakuusrahastossa (VVR) hyväksyttiin uusi ratkaisu. Pilkkojapankit myivt 24.8.1994 Suomen Säästöpankin koko osakekannan neljällä markalla Arsenalille.
VVR:n 18.8.1994 päiväätyn kirjeen liitemuistiossa Arsenal selvitti menettelyn välttämättömyyttä sillä, että kriisiasiakkaiden takaajat olisivat kieltäytyneet velkojen siirrosta. VVR:n kirjeellä siirrot kuitenkin hyväksyttiin. Suostumuksen allekirjoittajina olivat VVR:n johtokunnan puheenjohtaja, valtionvaraninministeriön lainsäädäntöjohtaja Pekka Laajanen ja VVR:n johtaja Heikki Koivisto. Kirjeen liitteenä olleessa salaisessa muistiossa todettiin, että ”Arsenaliin siirrettävä asiakaskunta on laaja sisältäen pääsääntöisesti kriisiasiakkaita. Siirtokriteerit täyttävien asiakaskokonaisuuksien siirtämien taseen elin tynkä-SSP:stä Arsenaliin edellyttäisi mittavaa dokumentointia ja kunkin asiakkaan kanssa käytävien osapuolten kesken neuvottelujen pöytäkirjaamista. Luovutussopimuksen osapuolten kesken käydyissä neuvotteluissa on yhteisesti todettu, että Arsenalin toiminnan järkevä ja kustannuksiltaan tehokkain sekä juridisia riskejä vähiten sisältävä toiminta voidaan parhaiten toteuttaa siten, että omaisuuseriä ei siirretä Arsenaliin, vaan ne jäisivät SSP:hen erillisseurantaan. Järjestely edyllyttäisi sitä, että SSP:n ostaneet pankkiryhmät luovuttaisivat 4 markalla osakkeensa Arsenalille. Muistiossa perustellaan menettelyä myös sillä, että siirroista syntyisi 28 000 työtunnin lisäpanostus. Asiakassuhteita siirrettäessä ei ole mahdollisuutta saada myöskään kaikilta takaajilta suostumusta, mikä on tarpeen siirron saamiseksi perimiskelpoiseksi erityisesti kriisiasiakkaiden osalta. Näin lain hengen ja tarkoituksen annettin laimentua tarkoituksen paineessa. Kiireen ja päämäärän vuoksi ei kaihdettu keinoja.
Kun pankit eivät puutäneet takaajilta suostumsuta velkojan vaihtuessa, ne rikkoivat lojaliteettiperiaatetta. Velkojan vaihtuessa niin velalliset kuin takaajatkin siirrettiin kokonaan toisenlaisia velkomisperiaatteita noudattavan pankin asiakkaiksi. Talletuspankkilain mukaan talletuspankille annettua vakuutta ei saa omistajan suostumuksetta pantata edelleen.
Vuoteen 1999 saakka voimassa olleen vuoden 1873 tkausasetuksen mukaan takaus vanheni vuodessa päävelan erääntymisestä. Näin ollen takaajalle oli haettava maksutuomio vuoden kuluessa siitä, kun päävelka erääntyi alkuperäisten lainaehtojen mukaisesit, pankki irstisanoi sen tai se erääntyi suoraan lainaehtojen mukaisesti päävelallisen tultua asetetuksi konkurssiin.
Pankkikriisin ja laman seurauksena 60 000 yritystä ajautui konkurssiin ja 500 000 yksityishenkilöä joutui ulosoton piiriin. Näissä oloissa pankit ovat myähästneet takaajien kanteiden nostossa. Mikäli jälkikäteen voidaan osoittaa takauksen vanhentuminen, pankki joutuu palauttamaan joko vapaaehtoisina maksuina tai ulosotossa saamansa suoritukset. Pankki ei voi saada osakseen perusteetonta etua oman huolimattomuuteensa perusteella.
Pankkikriisin jäljiltä on myös tapauksia, joissa päävelallisena ollut yhtiö on todettu varattomaksi. Tällöoin pankki on hakenut maksutuomion ainoastaan takaajalle ja päävelka on alkanut vanhentua velan erääntymispäivästä lukien. Ellei päävelallista ole muistutettu velasta, se on vanhentunut kymmenessä vuodessa. Kun päävelka on vanhentunut, myös takaajan vastuu on päättynyt.
Pankkikriisin toinen keskeinen erityispiirre oli lisävakuuksien vaatiminen niin velallisilta kuin takaajilta. Tässäkin tapauksessa korostuvat pankin ja asiakkaan välinen erityissuhde ja lojaalisuusperiaatteen rikkominen. Pankki vaati lisävaakuuksia pääsääntöisesti tapauksissa, joissa päävelallisen rahoitusasema oli heikentynyt ja häntä uhkasivat perintätoimet tai konkurssi. Pankki tiesi, että lisävakuuksien antaja tuee menettämään panttinsa.
Pankkitarkastusvirasto lähetti maaliskuussa 1992 pankeille yleiskirjeen jonka mukaan ”pankkien yleinen tapa muutta lainaehtoja kesken sopimuskauden on hyvän pankkitavan vastaista”. Pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko ei hyväksynyt pankkien tapaa, jolla ne lainojen irtisanomisen uhalla vaativat uusia vakuuksia. Arangon mielestä pankit voivat vaatia uusia vakuuksia vain, jos lain ottaja on itse ollut syyllinen vakuuden arvon alennukseen. Hän ei pitänyt lisävakuuksien perusteena yleistä kiinteistöhintojen alentumsita, josta seuranneen vakuusvajeen mukana oli kaatunut satoja yrityksiä.
Tässä yhteydessä nousee esille myös valtionvarainministeriön ja valtion vakuusrahaston soustumus siihen, että pankit voivat kaataa velalliset veronmaksajien pankkituen turvin. Näin toimittiin säästöpankkeja pilkottaessa ja siirrettäessä kriisiluottoja omaisuudenhoitoyhtiö Arsenaliin.
Pankkien haltuunsa saamat vakuuserät realisointiin monissa tapauksissa hyvin nopeasti ja poikkeuksellisen edullisin hinnoin. Konkurssisäännön ja kauppakaaren rajoitushedot ovat perinteisesti estäneet alihintaiset kaupat. Oikeustieteen tohtori Ari Huhtamäen mukaan Suomessa on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan käyvän arvon ja alihintaisen luovutuksen välisenä rajana on pidetty 75:tä prosenttia. Korkein oikeuson ratkaisuussaan tuominnut pantin alihintaisen myynnin ja todennut luovutuksen lähtökohdaksi käyvän arvon. Nyt tätä käytäntöä on rikottu rajusti pantteja realisoitaessa.
Lähdeaineisto: A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti