Vuoden 1990 lopussa yritysten valuuttaluottojen määrä oli kasvanut liki 160 miljardiin markkaan. Pankit lainasivat rahaa ulkomailta ja pumppasivat sitä edelleen Suomen kansantalouteen. Rahatalous alkoi irtaantua lopullisesti reaalitaloudesta, minkä seurauksena oli omaisuuksien arvojen lasku. Vain harva pankinjohtaja konttorissaan huomasi mihin suuntaan oltiin menossa, eiväthän kiinteistöjen arvot voineet laskea Suommessa.
Pankinjohtajat myivät valuuttalainaa edullisena, useimmiten ns. bullet-luottona, joka erääntyisi vasta viiden vuoden kuluttua. Monelle pankin asiakkaalle luotto oli nimensä veroinen luoti-laina. Kahlitun rahan kaudesta pankinjohtajan pöydän takaa siirryttiin rahan myyntiin tiskiltä. Näin kertoo Oulun Aluesäästöpankin entinen johtaja Taisto Kangas: ”Oheisena seuraa ohje pankin 140-vuotisjuhlan merkeissä toteutetusta markkinapohjaisesta luotollisesta shekkitilistä, joka on konttoreiden käytettävissä. Tätä luottoa ei lueta konttoreiden maksuvalmiuden rasitukseski, vaan se rahoitetaaan markkinarahalla. Luotto on tarkoitettu kaikille maksukykyisille. Kampanjan tavoitteena on saada markkinoitua luottoa mahdollisimman paljon.”
Tällaisen myyntikirjeen saatuaan pankinjohtaja huomasi kaupattavaa rahaa tulevan jostain ehtymättömästä runsauden sarvesta. Kaikille vanhan ajana pankinjohtajille myyntitykin kuosiin pukeutuminen ei sujunut kitkatta. ”ensin säästö sitten laina – säästöpankki auttaa aina” oli kuitenkin nopeasti menneen maailman asennetta.
Erilaisten konsulttien puheissa toistuivat sanat: rahaa on – kysymys on vain hinnasta. Korkojen nousu ja kasaantuvat riskit eivät heijastelleet vielä mitenkään taivaanrannassa, ja samaan aikaan luottojen myynnin valvonta oli nollassa. Viranomaiset ihmetteleivät pankkimaailman liberalisoointia ja media ihasteli kasinopelureita. Luottoja ei jaettu tellituksista, vaan keskuspankin sijoitustodistusten ja ulkomailta otettujen valuuttaluottojen avulla. Taseet ja tuloslaskelmat menivät 90-luvulla täysin uusiksi.
Pankit ottivt vapauden tosissaan, lähdettiin mukaan pörssi- ja kiinteistökauppaan, laajennuttiin ulkomaille. Tapeltiin markkinaosuuksista luotoilla, ja pankkien vaikutusvalta kasvoi asiakasyritysten omistamiseen. Pankeilla oli lupa omistaa vain 10 prosenttia yhden yhtiön osakkeita. Pykälää kierrettiin erilaisten hämäkkiyritysten avulla. Yhtiöt olivat todellisuudessa pankkien hallinnassa, eikä Pankkitarkastusvirasto pystynyt valvomaan näitä bulvaaniyrityksiä.
Vuosina 1987-1990 luotot kotitalouksille kasvoivat runsaasta 90 miljardista vajaaseen 160 miljardiin markkaan. Kun kurssiriski toteutui, kumman velvollisuus, pankin vai asiakkaan, oli suojata valuutta? Pankit panivat valuuttariskin yksipuolisesti velallisen piikkiin. Järjestämättömien luottojen kasvaessa otteet pankeissa kovenivat: lisävakuudet, panttien realisoinnt, koron muutokset ja luottojen irtisanomiset tulivat tutuiksi velkavankeudessa eläville. Samalla yläluokka huolestui pankkien vakavaraisuudesta ja jätti velkavankeudessa kituvan kansan omillensa.
Koivisto näki tuomiolaitoksen syyllistyneen lainsäädäntötehtäviin jaellessaan pankkioikeudenkäynneissä tuomioita, joilla velalliset olivat selättäneet pankkeja. Miksi presidentti puuttui tuomioistuinten toimivaltaan? Myöhemmin paljastuivatkin operaatiot, joista hän kirjoittaa muistelmissaan näin:”Toukokuussa 1992 järjestin presidentinlinnassa seminaarin, jossa parisenkymmentä oikeusoppinutta keskusteli tuomioistuisten vallankäytöstä ja riippumattomuudesta. Osallistujat edustivat tuomioistuinlaitosta, virkamiehistöä sekä yliopistomaailmaa. Yksimielisiä oltiin mm. siitä, että tuomioistunlaitosta on voitava arvostella.” Koiviston kirjan alaotsikko on ”muistikuvia ja merkintöjä” ilmeisesti tarkoituksella.
Näitä kysymyksiä Koivisto pohti entisen KKO:n presidentin ja vanhan ystävänsä Curt Ohlsonin kanssa linnassa. ”Eikö oikeuslaitos itse psitä peiliä eteensä”, kysyi päämies ja oikeuden miehet rivin eteen kuudentena toukokuuta 1992. Kutsun puhutteluun oli saanut koko oikeusjärjestelmämme eliitti, mukana oli muun muassa KKO:n presidentti Olavi Heinonen ja kolme oikeusneuvosta, KHO:n Pekka Hallberg sekä yliopistojen professoreita. Tasavallan päämies halusi salata oikeusneuvosseminaarin julkisuudelta.
Oikeustieteen professori P.O.Träskman antoi paljastavan kommentin julkisuuteen Mauno Koiviston todellisista tarkoitusperistä. ”Tilanne olisi outo, jos tuomioistuimet voisivat sivuuttaa lain poliittisten ja taloudellisten näkökohtien vuoksi.” Kaikessa karmivuudessaan presidentin periaate tarkoitti, että pankit on pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Ja näin tethiinkin ja hinnalla millä hyvänsä.
Lähdeaineisto Seppo Konttinen Salainen pankkituki ISBN 978-951-31-4251-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti