perjantai 4. marraskuuta 2011

Talouskehitys 1991-1992
















Talouden kehitystä vuonna 1991 kuvaavat osoittimet ovat murheellista luettavaa. Kokonaistuotanto laski 6,5 % ja työttömiä oli joulukuussa 1991 liki 2,5 kertaa niin paljon kuin edellisen vuoden joulukuussa. Vaihtotaseen alijäämä oli vielä yli 4,5 % kansantuotteesta. Valtion velka rähähti taivaisiin, kun tulot romahtivat ja menot kasvoivat ennen kaikkea liisääntyvän työttömyyden takia. Valtion ja pankkien luottokelpoisuus kansainvälisillä markkinoilla heikkeni. Kansantalouden ulkomainen velka ja valtion velka nousivat jyrkästi, ja tämä on pitänyt korot korkealla. Paine markan arvon vakautta kohtaan oli voimakas. Yritykset ja pankit tekivät valtavia tappioita, joiden loppua ei pankeilla ole näkyvissä. Hallitus ja ammattiyhdistysliike joutuivat törmäyskurssille, ja se vähensi talouspoliittista uskottavuutta. Ainoat ilon aiheet olivat matala inflaatio ja viennin elpyminen.

Huonoa pankkitoimintaa oli se, että pankit ottivat erittäin suuria riskejä luotottaessaan kiinteistökeinottelua ja palvelualojen investointeja. Kylpylöiden, jäähallien, hotellien ja muiden investointien rahoitus sai etusijan luotonannossa. Luottojen tyrkyttäminen innosti kotitaloudet velkaantumaan liikaa, säästäminen väheni ja kulutus kasvoi. Tästä menosta seurasivat suuri vaihtotaseen alijäämä ja ulkomaisen velan nopea kasvu, korkea reaalikorko, pankkikriisi, supistuva kotimainen kysyntä ja talouspolitiikan olematon uskottavuus.

Ajelehtivassa talouspolitiikassa odoteltiin ensin ihmettä, ja sen jälkeen on törmäilty kriisistä toiseen. Vapautuneiden rahoitusmarkkinoiden oloissa korkotaso on kuumemittarin kaltainen osoitin, joka paljastaa markkinoiden uskon talouspolitiikkaan. Korkomarkkinoilla ei ole ollut rauhallista vuoden 1988 puolivälin jälkeen. Vuonna 1988 lyhyen rahan helibor-korko oli hieman alle 10 %. Vuodenvaihteessa 1989-90 se hypähti 16 %:iin ja on sahannut sen jälkeen 11 ja 16 %:n välillä. Syyskuussa 1992 se kipusi hetkeksi jo yli 18 %:n. Pitkän ajan korkotaso on viimeiset kolme vuotta vvaihdellut 12 ja 14%:n välillä. Vuoden 1992 puolivälissä reaalinen korkotaso sekä lyhye- että pitkäaikaisissa sijoituksissa oli yli 10 % eli 3-4 prosenttiyksikköä korkeampi kuin eurooppalaisissa kilpailijamaissa.

Yritykset ja palkansaajat teitävät, mitä korkea reaalikorko tuo mukanaan. Epävarmuus kasvaa, ei haluta ottaa lainaa eikä investoida. On turvallisinta pitää rahat talletustileillä. Esko Ahon hallitus sai eteensä talouskriisin. Aluksi se antoi yrityksille erilaisia kusannushelpotuksia kuten työnantajien kansaeläke- ja sairausvakuutusmaksun alentaminen. Kesäkuussa 1991 markan arvo sidottiin EY:n valuuttayksikkään ecuun. Budjettiesityksestä vuodelle 1992 pyrittiin säästämään julkisia menoja, pidättymään julkisten etuuksien indeksitarkistuksista sekä supistamaan työttömyysturvaa ja sairausvakuutusetuuksia. Yritysten valtionverotuksen tuloveroprosenttia alennettiin.

Budjetinteon jälkeen tavoitteena oli saada markan arvon vakauttava tulopoliittinen sopimus vuoden 1992 päättyvän tilalle. Pankinjohtaja Kalevi Sorsan neuvotteleman sopimuksen mukaan nimellispalkkoja olisi alennettu. Tätä ei hyvksytty devalvaatioita ajaneissa työnteijäliitoissa, ja jo allekirjitettu sopimus raukesi. Sitten odotettiin vain kriisin lopullista laukeamista eli devalvaatioita, johon ajauduttiin marraskuussa 1991. Heti sen jälkeen solmittiin laaja keskitetty tulopoliittinen sopimus, jossa toteutettiin palkkojen nollalinja ja säädettiin työntekijöille vuoden 1993 alusta lähtien työeläkemaksu, joka oli 3 % palkoista.

Devalvaatio ja tulopoliittinen sopimus rauhoittivat hiukan tilannetta ja paransivat teollisuuden hintakilpailukykyä ja voittoja. Toisaalta devalvointi merkitsi vakaan markan politiikan uskottavuuden haaksirikkoa, joka on ilmennyt korkeana korkotasona. EY-hakemuksen jättö ja pankkien tukipaketti maaliskuussa 1992 lisäsivät uskottavuutta. Devalvaatio heikensi kuitenkin kotitalouksien kulutusmahdollisuuksia, ja kotimarkkinakysyntä säilyy vähäisenä muutaman vuoden. Devalvaatio merkitsee aina myös inflaation kiihtymistä ennemmin tai myöhemmin.

Pääministeri Ahon ja Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin avoin ristiriita päättyi Kullbergin eroon huhtikuussa 1992. Tämä kyläpolitikointi ravisutti jälleen voimakkaasti taloudenhoidon uskottavuutta. Hallitus joutui tekemään ”veitsi kurkulla” periaatepäätökset julkisten menojen leikkaamisesta. Syyskuun alussa 1992 valuuttapako maasta alkoi jälleen. Suomen Pankki joutui taipumaan, kun sen valuuttavaranto hupeni, ja markka päästettiin 8.9. kellumaan ”toistaiseksi”. Tärkeimpiin valuuttoihin nähden se devalvoituui heti 16-18 %:lla. Oli odotettavissa, että markan sallittaisiin kellua pitkänkin aikaa.

Markan kelluttaminen merkitsi tilanteen vaikeutumista entisestään. Jos markka devalvoidaan, vientiteollisuus hyötyy. Menettäjiä ovat sen sijaan mm. palkansaajat ja kotimarkkianteollisuus. Tuontihinnat nousevat, ostovoima heikkenee ja kysyntä laskee, konkurssit lisääntyvät, pankkien luottotappiot kasvavat, työttömyys pahenee, valtion ja kuntien velka kasvaa. Työmarkkinaneuvotteluista odotettiin entistä vaikeampia. Juuri eduskunanlle annetulta vuoden 1993 budjettiesitykseltä putosi pohja.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto MMM 1993 Seppo Leppäsen kirjoitus
Lähettänyt klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)