Maaliskuun alussa 1982, vain runsaat viisi viikkoa virkautumisensa jälkeen Koivisto matkusti vierailulle Neuvostoliittoon. Kohteen valinnassa hän poikkesi edeltäjästään, jonka ensimmäinen vierailu vuonna 1956 oli suuntautunut toiseen ilmansuuntaan, läntiseen naapurimaahan Ruotsiin. Koivisto sopi vierailusta ja sen ajankohdasta Vladimirovin kanssa jo päivää ennen presidentinvaalia. Sen jälkeen he keskustelivat matkasta vielä kahteen otteeseen niin, että ”homma oli puissa” jo siinä vaiheessa, kun näistä kontakteista tietämätön Neuvostoliiton suurlähettiläs saapui 10.2. Linnaan. Sobolev kertoi saaneensa Korkeimman neuvoston puhemiehistöltä tehtäväkseen kutsua presidentin työvierailulle Moskovaan 9.3.1982 alkaen. Vierailun epävirallisesta luonteesta huolimatta sen päätteeksi tullaan julkistamaan yhteinen kommunikea, suurlähettiläs korosti.
Vasta tässä vaiheessa UM vihittiin vierailusuunnitelmaan. Se ryhtyi välittömästi valmistelemaan tausta-aineistoa sekä käymään keskusteluja kommunikea yleislinjoista. Jälkimmäisen osalta Derjabin totesi suomalaiskollegoilleen, kommunikean kuten puheidenkin punaisena lankana tulisi olla Paasikiven-Kekkosen linjan jatkuvuuden ja muuttumattomuuden voimakas korostaminen. Samaten sen seikan painottaminen, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ovat riippumattomat kansainvälisen politiikan suhdannevaihteluista. Teksteihin tulisi myös sisällyttää ”myönteisiä arvioita” presidentti Kekkosen elämäntyöstä sekä sen merkityksestä maiden välisille suhteille, Derjabin painotti.
Derjabinin kaavailemiin muotoihin sisältyvä sanonta oli vierailun motiivien osalta paljastava. Kummankin osapuolen intresseissä oli korostaa, että maiden keskinäiset suhteet tulisivat jatkumaan muuttumattomina presidentinvaihdoksesta huolimatta. Siirtyessään pois Suomesta vuonna 1984 Vladimirov kertoi, että hänen tärkein tehtävänsä oli ollut ”hoitaa Suomen presidentinvaihdos” ja osoittaa sen jälkeen, että ”heidän puoleltaan” kaikki tulee jatkumaan entisellään. Juuri jälkimmäiseen tarjosi vierailun järjestäminen mainion tilaisuuden. Sitä paitsi vierailemalla ensimmäiseksi Neuvostoliitossa Koivisto antoi samalla Moskovan kaipaaman näytön siitä, että hän tulee jatkamaan Paasikiven-Kekkosen linjalla. Toisaalta ei pidä unohtaa, että Koivistolla oli myös omia intressejä. Epäilemättä hänkin oivalsi, että neuvostoliittolaisten myönteiset reaktiot presidentinvaalin lopputulokseen olivat yhtä kaikki olleet toistaiseksi varauksellisia. Kaiken lisäksi hän oli joutunut vaalikamppailun aikana altavastaajaksi keskeisiksi kohotettujen idänsuhteiden osalta, mikä epäilemättä oli synnyttänyt halun näyttää. Vladimirov antaakin muistelmissaan ymmärtää, että vierailuajatuksen otti ensimmäisenä esille juuri Koivisto. Väitteelle antaa uskottavuutta se, että Sobolevin kanssa myöhemmin keskustellessaan Koivisto ryhtyi yllättäen suorastaan tyrkyttäytymään viralliselle vierailulle jo seuraavana vuonna.
Käydessään uudemman kerran Linnassa Sobolev saattoi keskustella jo vierailun yksityiskohdista. Monet hänen esittämänsä näkemykset samaten kuin epämääräisyys monien käytännön järjestelyjen osalta viittasivat siihen, että vierailun pääisännällä Brezhnevillä oli ilmeisiä terveydellisiä ongelmia. Paljastava oli Sobolevin toteamus, että tavanomainen vasta-ateria voitaisiin pudottaa ohjelmasta ja että illallispuheiden tulisi olla lyhyitä.
Vallan vaihtuminen näkyi vierailun valmisteluissa, joita ensin ryhtyivät vetämään Linnan kanslia ja UM:n sosiaalidemokraattiset virkamiehet. Vladimirovin korostettua sidettä Kekkosen aikaan vastuu palautettiin UM:n linjaorganisaatiolle, jolle se tavan mukaan kuului. Työ sujui tavallaan opettelun merkeissä: erosihan uusi presidentti niin tavattomasti edeltäjästään. Ongelmallisinta oli kirjoittaa hänelle puhetekstejä. Koivisto antoi palttua sille laveankoristeelliselle tyylille ja aikojen kuluessa syntyneille muotoiluille, jotka olivat tyypillisiä itäisessä naapurissa vallalla olevalle tapakulttuurille. Hän halusi teksteistä itsensä näköiset; lounaissuomalaisia kuivakoita yhden lauseen virkkeitä. Toisaalta opettelemista oli myös Koivistolla, joka ensi alkuun aikoi lähteä Kremlin neuvotteluihin Suomen Pankin kalvot mukanaan ja tarkoituksella ojentaa neuvottelujen pääpuheenvuoro ”ajan säästämiseksi” kirjallisena ns. yli pöydän.
Totuttelusta huolimatta taustatekstit, puheenvuorot ja puheet valmistuivat hyvissä ajoin. Myös puolustusvoimain komentaja kantoi kortensa kekoon selvittämällä presidentille Suomen ja Neuvostoliiton asevoiminen välisiä suhteita. Eniten kuitenkin tuntui vierailujärjestelyissä häärivän Vladimirov. Hän piti huolen siitä, että Koivisto sisällytti vierailuseurueeseensa Karjalaisen talouskomission suomalaisen osapuolen puheenjohtajana ja vannotti presidenttiä antamasta sosiaalidemokraateille liian näkyvää roolia seurueessa. Ja juuri Vladimirovin ansiosta Koivisto lähiavustajineen majoitettiin Kremlin vierastiloihin eikä Leinin-vuorille, kuten neuvostoprotokolla olisi halunnut.
Loppujen lopuksi vierailuseurueesta tuli virkamiespainotteinen. Uuden ulkoministerin ja Karjalaisen ohella matkaan lähti kuitenkin myös erikoinen kolmikko: TKL:n hallituksen, SAK:n ja SKP:n puheenjohtajat. Kun UM:ssä oivallettiin, että Koivisto aikoi vierailullaan ehdottaa YYA-sopimuksen pidentämistä, alivaltiosihteeri Korhonen koetti vastuuvirkamiehen tukemana taivutella presidenttiä luopumaan suunnitelmastaan. Virkamiehet vetosivat siihen, että sopimus oli voimassa vielä kahdeksan vuotta; aikaa sen pidentämiseen olisi siis yllin kyllin. Presidentin pää ei kuitenkaan ollut käännettävissä. Hänen mielestään monet seikat puhuivat asian esille ottamisen puolesta, ei vähiten ”kaikki viime aikojen varomattomuudet, Anckar jne.”. Sitä paitsi asiasta jouduttaisiin joka tapauksessa keskustelemaan, koska Vladimirov oli todennut hänelle, että ”joko Breznev ottaa sen esille tai suomalaiset”. Siksi Koivisto halusi mitä ilmeisimmin tehdä välttämättömyydestä hyveen. Lisäksi hänellä näytti olevan myös henkilökohtaisia motiiveja. Virkamiehille jäi vaikutelma, että presidenttiä ärsytti se, että tiedotusvälineiden ulkopolitiikan vahvaksi mieheksi nimeämä Sorsa oli jo ehtinyt tässä asiassa hänen edelleen. Epäilemättä Koivisto myös ymmärsi, että sopimuksen nopea pidentäminen vahvistaisi merkittävästi hänen osakkeitaan Moskovassa. Luonnollisesti presidentin tahtoa noudatettiin.
Lähdeaineisto: Juhani Suomi: Pysähtyneisyyden vuodet ISBN 951-1-18959-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti