Ottaessani vastaan onnitteluja 60-vuotispäivänäni 25. marraskuuta 1983 en ainoastaan tyytynyt kiittämään, vaan esitin myös mielipiteitäni kunkin onnittelijaryhmän aihepiiristä. Niinpä oikeuslaitoksen edustajien kanssa keskustellessani totesin, että kovin paljon syytteitä nostetaan varmuuden vuoksi ja että pitäisi harkita sitä, että jos joku syyttäjä kovin usein syyttää ilman, että oikeus tuomitsee, pitäisi harkita syyttäjän vaihtamista niin kuin koripallossa joskus tapahtuu tuomarin kohdalla.
Taustaa tälle kannanotolleni oli paitsi ajankohtaisissa, myös aikaisemmin käydyissä oikeudenkäynneissä. Edellisenä keväänä, toukokuussa 1983 oli raastuvanoikeus antanut vapauttavan päätöksen Helsingin metron ns. hallintohaaran jutussa. Syytettyinä olleet Helsingin kaupungin korkein johto mm. ylipormestari Teuvo Aura, kaupunginhallituksen jäsenet ja metrotoimikunnan jäsenet vapautettiin oikeuskäsittelyssä, jonka kaupunginviskaali Jorma Uski oli vienyt säätytalolle. Yhtään poliittista henkilöä ei tuomittu. Syytteet raukesivat tai niitä ei nostettu lainkaan. Samaan aikaan ajankohtaisessa Metron rikosprosessissa syytetyt saivat tuomionsa.
Keskustelun syyttäjälaitoksesta avasi Rovaniemen hovioikeuden presidentti Kaarlo L. Ståhlberg puhuessaan Syyttäjäpäivillä 6. huhtikuuta 1984. Alustuksessaan Ståhlberg totesi asioiden ruuhkautuneen pahasti hovioikeuksissa. Syyksi hän näki sen, että muutoksenhakuiset olivat lisääntyneet merkittävästi. Niiden kasvu oli ollut noin 50 prosenttia kymmentä vuotta kohti. Muutoksenhakijat Ståhlberg jakoi kolmeen ryhmään: turhiin, perusteltuihin ja välttämättömiin.
Joskus pohdiskelin, että oikeudenkäyntien kautta halutaan saada ohjenuoraa käyttäytymiselle. Joku henkilö otetaan koekaniiniksi, ja katsotaan kuinka käy. Kiinnitin huomiota siihen, että syytteen nostajalla pitäisi olla jokin riski, jolloin varmuuden vuoksi syyttäminen ehkä vähenisi. Jossakin vaiheessa alettiin mielenkiintoani herättää toimistopäällikkö Markku Hainarin asian johdosta. Tutustuin papereihin ja kauhuistuin. Minusta asiassa oli kafkamaisia piirteitä. Mahdollisesti tutkijaviranomainen oli antanut Hainarin ymmärtää, että jos et tunnusta, niin minä lyön niin monta syytettä päälle, että sinut jostakin tuomitaan. Hainarin piti itse tehdä ne laskelmat, jotka hänet olisivat vapauttaneet tai joitten nojalla hänet olisi tuomittu. Loppujen lopuksi kävi niin, että kaikki muut Hainaria vastaan nostetut kanteet kaatuivat, paitsi että hänet tuomittiin yllytyksestä väärään valaan sen johdosta, mitä hän prosessin kestäessä oli tehnyt. Myöhemmin eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto antoi varsin raskauttavan lausunnon tutkija- ja syyttäjäviranomaisten toimista tässä asiassa.
Keskustelun jatkuessa julkisuudessa totesin, että ilmeisesti olin laiminlyönyt syyttäjälaitoksen toimintaan perehtymisen. Soitin oikeuskansleri Kai Kortteelle ja pyysin materiaalia syyttäjälaitoksesta: ”Olen tässä ruvennut katselemaan lakikirjaa ja Hallitusmuodossa sanotaan, että presidentti valvoo valtion hallintoa ja voi sitä varten virastojen ja yleisten laitosten päälliköiltä tai hallituksilta vaaria tietoja sekä toimenpanna tarkastuksia. –Onpa juhlallinen teksti. Mutta ajattelin tätä käynnissä olevaa keskustelua oikeussysteemeistä ja syyttäjien asemasta.
Sain Kortteelta pyytämäni materiaalia. Runsas kuukausi myöhemmin 22. marraskuuta sisäministeri Matti Luttinen soitti minulle ja kertoi ministeriön päätyneen Noppa-tutkijoiden Sulo Aittoniemen ja Kauko Laakkosen vaihtamiseen. ”Tämä ratkaisu esitetään Keskusrikospoliisin päällikölle tänään. Urponen esittää, että Keskusrikospoliisin päällikkö vaihtaisi tutkijat. Hän vain arvelee, että Laento ei siihen suostu, kun hän luottaa kuin pukki suuriin sarviinsa näihin tutkijoihin. Sovittiin siitä, että jos Laento ei suostu tutkijoita vaihtamaan, niin Urponen tai poliisiylitarkastaja Pertti Virolainen antaa siitä käskyn Laennolle. Halusin tämän kertoa, koska tästä tulee melkoinen mylläkkä.”
Välini oikeuskansleri Kortteen kanssa kiristyivät nopeasti. Korte yhtyi myös kuoroon, jonka mukaan herrat pääsevät helpommalla. Sanelin Kortteelle nauhan, jossa tiedustelin hänen omaa vastaustaan. Harkitsin oikeuskansleri Kortteen asettamista oikeudelliseen vastuuseen virkatehtävien vakavasta laiminlyönnistä, sillä Hallitusmuodon 46. pykälän ensimmäinen momentti kuului: ”Oikeuskanslerin tulee valvoa, että viranomaiset ja virkamiehet noudattavat lakia sekä täyttävät velvollisuutensa, niin ettei ketään laillisessa oikeudessa sorreta.” Antamassaan haastattelussa Korte itse tunnusti lyöneensä laimin valvontatehtävänsä. Oikeus ei toteutunut ja herrat pääsivät vähemmällä.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti