Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyteen liittyvä virallinen kanssakäyminen on tarjonnut osallistujilleen monia mieleenpainuvia hetkiä. Lievimmästä päästä ovat kertomukset siitä, että ulkoministeri on sammunut viralliseen illallispöytään, kuinka toimittaja on kannettu ulos Suomen ja Neuvostoliiton presidenttien juhlapöydästä tai kuinka suomalaisia ammattiyhdistysjohtajia on tuotu matkalaukkujen kuljetuskärryillä laivaan. Joskus joku valtuuskunnan jäsen ei ole muistanut, että matkalla on käyty Siperian puolella. Hienovaraiset neuvostoisännät eivät ole halunneet häiritä vieraidensa elämää, vaan ovat tarvittaessa työntäneet yhteisen julkilausumaluonnoksen oven alta hotellihuoneeseen lukkiutuneen suomalaisvaltuuskunnan johtajan allekirjoitettavaksi. Tämäkin on aiheuttanut ongelmia ulkoministeriölle, jonka pitäisi valvoa, millaisiin papereihin suomalaiset nimensä pistävät.
Elämä luokattoman yhteiskunnan ensimmäisessä luokassa on monelle suomalaiselle niin petollista, että varsinainen vierailuohjelma voi jäädä kokematta muiltakin kuin talouskomission suomalaiselta puheenjohtajalta Ahti Karjalaiselta, joka Urho Kekkosen viimeisellä Neuvostoliiton vierailulla 1980 ei päässyt ulos hotellihuoneestaan, vaan piiloutui sinne ymmärtäväisen naistoimittajan ja henkilökohtaisen ongelmansa kanssa.
Vallanvaihdos Suomessa ja Neuvostoliitossa ajoittui samaan vuoteen. Koivisto valittiin Suomen presidentiksi tammikuussa 1982 Kekkosen lähes 26-vuotisen valtakauden jälkeen. Pian Andropovin valtaantulon jälkeen Moskovan ja Leningradin kadulle ilmestyi siviilipukuisia poliiseja, jotka pysäyttelivät ihmisiä ja vaativat selityksiä mikseivät nämä olleet työpaikoillaan. Huono selitys varmistettiin soitolla työpaikalle.
Korruptiota löytyi kaikkialta. Sirkuksen johtaja oli vangittu valuutan, ikonien, kaviaarin ja taiteen salakuljetuksen vuoksi. Edesmenneen pääsihteerin Leonid Breznevin tytär anoi audienssia uudelta pääsihteeriltä ja pyysi Andropovia armahtamaan sirkusjohtajan. ”Vain isänne suuret saavutukset ja neuvostokansan kunnioitus häntä kohtaan estävät minua pidättämästä teitä. Mutta sirkuksen johtajaa laki koskee”. Näin oli Andropov sanonut edeltäjänsä tyttärelle, joka oli itkien poistunut pääsihteerin luota Kremlistä. KGB:n päällikkö oli hyvin tiennyt, ettei Bresznevin tytärkään ollut puhdas, vaan hän oli harrastanut samaa kuin sirkusjohtajakin.
Suomen Moskovan suurlähettilään rouva kuului aina Kekkosen aikaan presidentin lähimpään seurueeseen ja monelle syntyi suorastaan vaikutelma, että hän yritti esiintyä maan ensimmäisenä naisena. Eräänkin vierailun aikana Uljanovskissa oli isäntien tarjoama lounas, jossa rouva istui kunniapaikalla. Kuten tavallista siihen aikaan, niin isännät kuin vieraatkin olivat iloisessa humalassa, sillä maljoja oli kohotettu milloin millekin asialle, jopa talvisodalle, jonka taisteluista isännät ylistivät vieraita.
Presidentin maljapuheessa yya-sopimuksen mutkatkin oikaistiin niin suoriksi, ettei Max Jakobsonin mieleen tulisi edes luottamuksellisessa seurassa tehdä sellaista. Seurauksena oli vain ulkoministeriön lehdistöpäällikön vierailu lehtimiespöydässä ja ilmoitus, että ”tästä ei sitten kirjoitella”. Kuten ei kirjoitettukaan, sillä lehtimiehet noudattivat aina viranomaisten toivomuksia.
Ulkoasiainhallinnossa presidentin vaihtuminen ei ole kovinkaan paljon näkynyt. Hallamat kutsuttiin pois Moskovasta heti, kun se oli säädyllistä, mikä ei kuitenkaan estänyt rouva Anita Hallamaan katkeroitumista. Elämänsä ulkoasiainhallinnolle uhrannut rouva on ollut yllättävän innokas keskustelemaan niiden kanssa, jotka ovat toivoneet hänet muistelmiaan. Jos rouva saa jostain haamukirjoittajan ja uskaltaa kertoa kaikki kokemuksensa, valtakunta saisi pitkäksi aikaa enemmän kohistavaa kuin Tabe Sliorin aikoihin runsaat parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Uudella presidentillä on helpompaa Neuvostoliitossa. Edellisten puoluejohtajien jälkeen elämä neuvostojohdossa on muuttunut jyrkästi. Öiset syömingit ja juomingit eivät enää ole muodissa. Kun maljoja nostetaan huville asioille, Andropov kostuttaa vain huuliaan ja heti joku hänen avustajistaan ottaa lasin pääsihteerin vapisevista käsistä. Tällainen elämänmuoto sopii Koivistollekin, vaikka monen suomalaisen poliitikon ja virkamiehen onkin siihen vaikea tottua. Neuvostojohtajien tavoin Koivistokin on osannut luoda arvovaltansa pysymällä kansan ja muiden poliitikkojen silmissä etäisenä ja salaperäisenä, vaikka lehdistö onkin yrittänyt tehdä kaikkensa luodakseen hänestä kansaomaista kuvaa.
Neuvostoliiton matkansa kynnyksellä presidentti Koivisto on tehnyt myös rohkean päätöksen, erottanut Ahti Karjalaisen, Moskovan suosiossa olleen presidenttiehdokkaan. Koko Suomi on varpaillaan, miten Kreml reagoi erottamiseen, jonka pelätään tulkittavan Neuvostoliitolle epäystävälliseksi teoksi. Pelko on turhaa. Salaisen poliisin pitkäaikainen päällikkö voi vain ihailla Koiviston rohkeutta. Koiviston seurueessa valtiovierailulla ei epäilijöitä ole. Kaikki ovat lukeneet hyvissä ajoin tunnollisesti ulkoministeriön toimittaman aineiston ja pystyvät vaikka unissaan vastaamaan mihin tahansa ulkopolitiikan kysymykseen. Ulkoministeri Paavo Väyrynen ei pyri peittelemäänkään sitä, että yya-sopimuksen jatkaminen vuoteen 2003 asti on hänen tähänastisen uransa huippukohta. Tärkeydestään ja vakavuudestaan huolimatta yya-sopimuksen allekirjoitus on monella tavalla koominen tilaisuus. Paavo Väyrynen on kuin transsitilaan vajonnut. Vaikka hän vielä 37-vuotiaanakin vaikuttaa jokaisen opettajan lemmikiltä, etupulpetissa istuvalta lukutoukalta, jonka totisille kasvoille ei hymy istu, nyt hänen on vaikea hillitä tyytyväisyyden hymyä edes kohtuulliseksi. Suupielet nykivät koko ajan ja katsoja pelkää, että hän purskahtaa pian hersyvään nauruun.
Lähdeaineisto: Aarno Laitinen: Kremlin kellokkaat ISBN 951-95531-9-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti