Samalla kun suojelupoliisin ennalta estävä turvallisuustyö ja turvallisuuden kannalta merkittävien henkilöitä koskevien tietojen antaminen saatiin 1982 ensi kertaa asetuspohjalle, presidentin ja Tiitisen kesken nousi esiin kysymys, jatkuisiko ”SKP:n (vähemmistön) aktivistien vastaisen varalle kirjaaminen”. Tämä kysymys oli eri muodoissa ollut esillä kymmenisen vuotta, mutta nyt siihen viimein saatiin korkeimman tahon selkeä kanta, sikäli kun sanaa sopii käyttää Mauno Koiviston fundeerauksesta:
”Huono homma seurata kommunisteja tai taistolaisia ketegorioina. Sen lisäksi tulisi olla jotakin muuta ja huomiota herättävää asianomaisissa henkilöissä. Muutosta tapahtunut, vähemmistö menettänyt viehätystään akateemisen nuorison ja taitelijoiden piirissä. Muodit vaihtelee, kansainvälinen ilmiö tämäkin hyvin pitkälle. Ei sen takia, että on taistolainen, tule valvoa. Oltakoon Taisto Sinisalosta muutoin mitä tahansa mieltä, mutta hän on vetänyt SKP:n vähemmistön valtiososialismin teorian piiriin sen sijaan, että se olisi mennyt anarkistien, trotskilaisten tai muiden vastaavien äärimmäisyysryhmien linjoille.”
Tiitinen tulkitsi: ”jos on erityistä normaalista kaavasta poikkeavaa syytä, vain silloin valvotaan ja kukin tapaus ratkaistaan kategoriasta riippumatta?” Presidentti vahvisti: ”Juuri niin”. Noin helposti se meni. Kommunistien kirjaaminen oli 1949 alkanut sisäministeri Aarre Simosen suullisesti antamin valtuuksin, ja toisen sosiaalidemokraatin suullisen kannanoton nojalla se nyt päättyi. Vielä syksyn 1980 kunnallisvaaleissa kaikki SKDL:n ehdokkaat merkittiin suojelupoliisin kirjoihin, mutta seuraavalla kerralla ei näin menetelty. Tämä oli rajapyykki Suomen valtiollisen turvallisuuden historiassa. Se vakava sisäinen uhka, jota varten etsivä keskuspoliisi oli 1919 perustettu, katsottiin siinä määrin laantuneeksi, että kannattajakunnan automaattinen rekisteröinti voitiin lopettaa. Voi sanoa, että tällä päätöksellä Suomi hiljaa totesi selviytyneensä kommunismin uhkasta, yhdeksän vuotta ennen Neuvostoliiton romahdusta, vielä Brezhnevin aikana.
Kaikki ei tietenkään loppunut kuin seinään. Vaikka kannattajien automaattinen rekisteröinti lopetettiin, SKP:n johtotasolla suojelupoliisi seurasi vielä muutaman vuoden varsin tarkkaavaisesti puolueen hajoamisprosessia. Päähuomio kohdistettiin valtion turvallisuuden kannalta merkittävimpään kysymykseen, Neuvostoliiton vaikutukseen. Supon lähdetilanne oli parempi kuin milloinkaan sitten Veikko Hauhian eläkkeellelähdön (1976), sillä vähemmistöläisestä SKP:n Uudenmaan piiristä saadun tietolähteen rinnalle ilmaantui vielä enemmistöläinen lähde jostain pohjoisempaa. Hänen erittäin informatiiviset raporttinsa oli yleensä allekirjoitettu nimimerkillä ”Esko”. Vaikuttaa siltä, että hänellä olisi ollut tiedon alihankkijoitakin. Vaikka lähde itse oli piiritoimitsija, ystävä- ja tuttavapiirissä kuului keskuskomitean kihoja, myös vähemmistöstä.
Huomattavin havainto tässä seurannassa oli se, että Moskovan sana ei enää tehonnut puolueessa entiseen tapaan. NKP:n edustajissa havaittiin näköalattomuutta, heitä katseltiin kriittisesti. Neuvotteluissa suomalaisten tovereiden kanssa NKP:n politbyron jäsen Grigori Romanov esiintyi ”kylmäkiskoisesti ja omaa arvoaan korostaen”, mutta neuvottelut jäivät kesken, kun Neuvostoliiton kakkosmies ”sortui liialliseen alkoholinkäyttöön”.
Kun vertaa suojelupoliisin 1980-luvun SKP-tiedustelua neljännesvuosisata aikaisemmin harjoitettuun, havaitsee valtavan muutoksen. Aikoinaan tiedottajille keksittiin hölmönoloisia peitenimiä – Kotkassa vaikuttivat tuotteliaimpina ”Risto Raisu” ja ”Toivo Tölli”, apunaan sellaisia kuin ”Mooses Myyrä”, ”Kustaa Korkki” ja modernimpi ”Asko Telex” – ja tiedot hankittiin ravintolassa istumalla, mistä sitten raportoitiin etsivien tai ylietsivien ilmoituksilla, joita omat ennakkokäsitykset usein leimasivat. 1960-luvulla luovuttiin hupaisista peitenimistä ja koetettiin siirtyä juottamisesta rahapalkkioihin tai tiedottamiseen aatteelliselta pohjalta (Neuvostoliiton vieroksunta). 1970-luvulla oivallettiin, etteivät tasavallan johtoa kiinnostaneet etsivien mielipiteet, vaan faktat, kuten aidot dokumentit, puolueen ja muiden järjestöjen alkuperäiset asiakirjat – esimerkiksi juuri ”Eskolla” – näkyy asiallisuuden korostuminen. Erilaiset heitot, oman merkityksen paisuttelu ja salaliittoteorisointi jäivät sikseen, raportti tehtiin siitä, mitä oli itse nähty ja kuultu.
Muutama vuosi presidentti Koiviston linjavedon jälkeen suojelupoliisi sattui saamaan SKP:n täydelliset jäsenlistat, joissa oli kaikki puolueen keräämät tiedot. Vastaavia tietoja oli jossain määrin ollut aikaisemminkin, mutta ei koskaan yhdellä kertaa täyttä ja todistusvoimaista pottia. Vanhat virkamiehet katselivat listoja haikeina, mutta niitä ei Ratakadulla ruvettu panemaan nimi nimeltä rekisteriin, niin kuin ennen olisi ilman muuta tehty.
Lähdeaineisto: Matti Simola Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-0-35243-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti