Presidentti Kekkonen antoi hallituksenmuodostajan tehtävän lopulta 16.4.1966 SDP:n puheenjohtajalle Rafael Paasiolle. Keskustapuolue oli haluton hallitusvastuuseen tappion jälkeen, mikä heikensi Karjalaisen mahdollisuuksia pääministeriksi, huolimatta hänen saamastaan neuvostotuesta. Myös Kekkosen kannalta hallituksen koostumus oli uudelleenvalintaa ajatellen tärkeä asia. Karjalainen varmana Kekkosen tukija olisi ollut turha sijoitus pääministeriksi. Presidentinvaalit olivat kahden vuoden päästä, joten Kekkosen kannatti sijoittaa sosiaalidemokraatteihin, varsinkin kun Väinö Leskinen juuri huhtikuussa 1966 tapasi neuvostojohtoa Moskovassa ja sai ulkopoliittisen synninpäästön.
Hallitusneuvotteluiden taustalla Väinö Leskinen toimi aktiivisesti niin SDP:n kuin omienkin suhteiden kehittämiseksi NKP:hen. Hän tapasi huhtikuussa 1966 Moskovassa Ponomarevin. Karjalainen selvitykset tapaamisesta niin Neuvostoliiton uudelta KGB-päälliköltä Vladimir Stepanovilta kuin Väinö Leskiseltä itseltään. Leskinen ja Karjalainen olivat yhteistyössä taustalla myös hallitusohjelman rakentamisessa. Paasio keskusteli pitkään Karjalaisen kanssa 24.4.1966. Hän korosti tehtävän hallitusratkaisun kauaskantoisuutta ja totesi, että SKDL olisi valmis hallitukseen suhteellisen pienin vaatimuksin.
Kokoomuksen kielteinen suhtautuminen hallitusvastuuseen SKDL:n kanssa kävi pian selväksi. Karjalainen merkitsi päiväkirjaansa keskusteluista 28.4.1966, että Paasio tulkitsi kummankin kansanpuolueen kannat vähemmän ehdottomiksi. Esillä oli vakavasti myös TPSL:n tulo hallitukseen.
Hallitusneuvottelut olivat pitkälliset, ja vasta 31.5.1966 osapuolet pääsivät sopuun hallitusohjelmasta. Karjalainen oli Keskustapuolueen toinen pääneuvottelija Johannes Virolaisen ohella. Karjalainen oli hallitusneuvotteluissa henkilö, jota Kekkonen tarkoitti sanoessaan Paasiolle, että hän haluaa sanoa sanansa ulkoministerin suhteen.
Karjalainen itse toi useissa eri yhteyksissä ilmi, että hän kannatti kansanrintamayhteistyötä. Hän alkoi myös profiloitua näihin aikoihin entistä selvemmin Keskustapuolueen sisällä puolueensa ”vasemmiston” keulakuvaksi Virolaisen tullessa puolueen ”oikeiston” edustajaksi. Tässä oli havaittavissa puolueen sisällä jo alkaneen presidenttikamppailun asetelmat. Karjalaisen Kekkos-suhde toimi asiakirjoista, erityisesti kirjeistä päätellen vielä 1960-luvulla pääsääntöisesti hyvin. Toisaalta Kekkosen suhde Karjalaiseen muuttui 1960-luvun edetessä yhä virallisemmaksi, mikä näyttää olleen yhteydessä siihen, että hän alkoi asennoitua yhä torjuvammin Karjalaiseen.
Karjalaisen oma asema politiikassa yleensä ja julkisuudessa potentiaalisena Kekkosen seuraajaehdokkaana oli vakiintunut. Hänen julkisuuskuvansa oli hyvä. Neuvostoliitto osoitti pian Paasion hallituksen nimityksen jälkeen, että suhteet toimivat. Pääministeri A.N. Kosygin saapui Suomeen vierailulle jo 13-18.6.1966. Hrutshevin syrjäyttämisestä oli kulunut vajaat kaksi vuotta ja uusi johto oli vakiinnuttanut asemansa ja oli aloittamassa koventuneen linjansa toteuttamista niin Neuvostoliitossa kuin ulkopolitiikassaankin.
Pääministeri Paasio suoritti virallisen vierailun Moskovaan 15.-19.11.1966. Ulkoministeri Karjalainen oli mukana pääministeri Paasion vierailulla, mikä sinänsä on merkille pantavaa. Karjalaisen omilla pääministerivierailuilla ei ollut ulkoministereitä mukana. Keskeiset viralliset asiat Paasion Moskovan-vierailulla olivat pääkonsuliviraston perustaminen Leningradiin, matkustamisen helpottaminen yleensä, lauttayhteys Helsinki-Tallinna, maakaasujohto Neuvostoliitosta Suomeen sekä eräät rakennustyöt Neuvostoliitossa.
Mahdollisuudet Karjalan kysymyksen hoitamiseen neuvotteluteitse heikkenivät huomattavasti Brezhnevin ideologisen kauden alettua. Kommunismi ei voinut perräntyä missään saavuttamistaan asemista.
Karjalainen oli neuvostojohdon suosikki talouskomission Suomen osapuolen johtoon, Kosyginin esittämä kanta oli hyvin johdonmukainen Karjalaisen suhteen. Kreml ajoi Karjalaista asemiin Suomessa. Kovalev oli toivonut juuri Karjalaisesta pääministeriä Suomessa ja nyt Kosygin oli nostamassa Karjalaista komission johtoon. Tavoite oli selvä: Kreml teki Karjalaisesta Kekkosen seuraajaa.
Urho Kekkosen suhde Anita Hallamaan alkoi vaikuttaa 1960-luvull. Jaakko Hallama nautti Kekkosen poikkeuksellista suojelua. Jaakko ja Anita Hallama käyttivät häikäilemättä Kekkosta hyväkseen hoidellessaan monenlaisia pieniäkin asioita mielensä mukaisesti. Samalla heistä muodostui jonkinlainen anarkian lähde UM:ssä, koska kukaan ei voinut heille mitään.
Karjalaisen suhde moniin ulkoministeriön johtaviin virkamiehiin oli vaikea. Monet toimivat taustalla häntä vastaan.
Kekkonen kokosi hallituksia pitkälti laskelmoivasti omaa valta-asemaansa ajatellen. Hän ei myöskään antanut pääministerien kasvaa ja tästä syystä pääministereiden vaihtuvuus oli suuri Kekkosen kaikkina presidenttivuosina.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen: Ahti Karjalaisen poliittinen elämäkerta ISBN ISBN 951-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti