Kun Saksa 1949 jaettiin kahdeksi valtioksi, länsiblokki tunnusti Saksan liittotasavallan ja itäblokki Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n. Suomelle, joka itsekin jäi kylmässä sodassa rintamien väliin, Saksan jaosta tuli erityiskysymys. Siihen olivat syynä Suomen ja Neuvostoliiton välillä huhtikuussa 1948 solmitun ystävyys-, yhteistoiminta- ja avunantosopimuksen (yya) sotilaalliset artiklat, jotka määrittelivät Saksan ja sen kanssa liitossa olevien maiden taholta tulevan sotilaallisen uhan torjumisen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden perustaksi. Sen vuoksi mikään muu kansainvälinen kiistakysymys ei vetänyt Suomea samalla tavalla ja yhtä tiukasti blokkien väliin kuin juuri Saksan-kysymys. Idän ja lännen välisen jännityksen kiristyminen Saksan-kysymyksessä heijastui yya-sopimuksen kautta välittömästi Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.
Toisin kuin Euroopan läntiset ja puolueettomat maat Suomi ei voinut solmi diplomaattisuhteita pelkästään Saksan liittotasavallan kanssa, sen esti yya-sopimus. Molempien Saksojen tunnustaminen olisi sen sijaan ollut yya-sopimuksen puitteissa mahdollista – ainakin vuodesta 1955, jolloin Neuvostoliitto itsekin solmi diplomaattiset suhteet Saksan liittotasavallan kanssa. Jälkimmäinen ei kuitenkaan sallinut minkään muun maan tekevän samoin vaan valvoi mustasukkaisesti sitä, etteivät muut maat tunnustaisi DDR:ää.
Liittotasavallan hallitus katsoi olevansa Saksan kansan ainoa laillinen edustaja. Syksyllä 1955 Bonnin liittohallitus julisti vielä kuin varmuuden vuoksi pitävänsä ns. DDR:n tunnustamista epäystävällisenä tekona Saksan liittotasavaltaa kohtaan; se vastasi siihen välittömästi katkaisemalla diplomaattiset suhteet. Tässä Hallsteinin opissa, joka sai kutsumanimensä Auswärtiges Amtin tuolloiselta valtiosihteeriltä Walter Hallsteinilta, oli kyse Saksan liittotasavallan yksinedustusvaatimuksen soveltamisesta käytäntöön.
Suomen oli otettava Halsteinin opin sanktiot vakavasti; nehän olisivat pahimmassa tapauksessa saattaneet lamaannuttaa tai ainakin pahasti häiritä Suomen kansantaloudelle tärkeää kauppavaihtoa Länsi-Saksan kanssa. Mutta tietenkin Suomi joutui pitämään huolta ennen kaikkea siitä, että Neuvostoliitto ei saisi aihetta vedota Saksan uhkaan ja vaati yya-sopimuksen mukaisia sotilaallisia konsultaatioita. Tässä merkityksessä Suomen Saksan-politiikka oli suorastaan määritelmänomaisesti idänpolitiikalle alisteinen ja siitä riippuvainen asia.
Ainoana Euroopan maana Suomella ei yli kahteen vuosikymmeneen ollut täysi diplomaattisuhteita kummankaan Saksan kanssa. Mutta toisaalta Suomella oli ainoana ei-sosialistisena maana täysin samanarvoiset (kaupalliset) suhteet molempiin Saksoihin. Itäsaksalaisten näkökulmasta Helsinki olikin pitkään ainoa ”kapitalistisen ulkomaan” pääkaupunki, jossa he saattoivat ainakin periaatteessa kilpailla tasapäisesti toisen Saksan kanssa.
Suurvaltojen välisen jännityksen lientyminen loi 1970-luvun alussa edellytykset liittokansleri Willy Brandtin uuden idänpolitiikan onnistumiselle. Saksan liittotasavalta solmi syksyllä 1970 Neuvostoliiton ja Puolan kanssa sopimuksen väkivallasta pidättäytymisestä ja tunnusti Oder ja Naisse- jokien muodostaman linjan Saksan ja Puolan väliseksi rajaksi. Seuraavana vuonna, syyskuussa 1971, maailmansodan voittajat solmivat Berliinin statusta koskevan ns. neljän vallan sopimuksen, ja siitä taas runsaan vuoden päästä, marraskuussa 1972 , Länsi- ja Itä-Saksa allekirjoittivat keskinäisen perussopimuksen, jolla he tunnustivat de facto toisensa.
Kun Suomi oli kylmässä sodassa erikoistapaus ja Neuvostoliiton hyvä ystävä, ja sillä ainoana ei-kommunistisena maana oli tasavertaiset suhteet molempiin Saksoihin, Suomi nousi alusta lähtien erikoistapaukseksi DDR:n ulkopolitiikassa. Todellista merkitystä tällä DDR:n Suomi-optiolla alkoi kuitenkin olla vasta sen jälkeen, kun DDR sai mahdollisuuden nostaa omaa ulkoista profiiliaan ja pyrkiä pois eristyksistä. Näistä asioista Itä-Saksan johtajat eivät saaneet itse päättää.
DDR aloitti 1950- ja 1960-luvun taitteessa voimaperäisen kampanjan diplomaattisen tunnustuksen saamiseksi Suomelta. Kun maaperä muuttui 1960-luvulla DDR:n kannalta yhä otollisemmaksi, Saksan liittotasavalta alkoi pelätä, että menettäisi Suomessa pelin DDR:lle. Vielä enemmän se pelkäsi, että Neuvostoliitto pakottaisi Suomen tunnustamaan DDR:n. Suomen kannalta tilanne oli äärimmäisen vaikea; sitä eivät painostaneet vain Itä-Saksa ja Neuvostoliitto vaan myös Länsi-Saksa, joka alituisesti vetosi liittolaisiinsa saadakseen niiltä tukea Suomen aisoissa pitämiseksi.
Suomen vasemmistolle, erityisesti kommunistinuorille, DDR oli ihannemaa vailla vertaa. Näytti siltä, että juuri itäisessä Saksassa rakennettiin sellaista sosialistista yhteiskuntaa, joka tarjoaisi kilpailukykyisen vaihtoehdon kapitalismille ja löisi jopa pohjoismaisen hyvinvointivaltion sen omilla aseilla. Markkinat massiivisella DDR-propagandalle olivat Suomessa 1960-luvun lopulta lähtien otolliset, koska juuri tuohon aikaan opiskelijamaailmassa tapahtui voimakas vasemmistolainen herääminen.
Entisen DDR:n arkistot tarjoavat Suomen ja DDR:n eritasoisten kohtaamisten tutkimukselle erinomaiset edellytykset. Aineisto ei rajoitu vain maiden välisiin valtiollisiin suhteisiin, vaan sitä on jäänyt kaikesta mahdollisesta, myös epävirallisista ja yksityisistä yhteyksistä, joita suomalaisten ja itäsaksalaisten välillä oli runsaasti.
Lokakuuss1 1990 tapahtuneen Saksan yhdistymisen jälkeen DDR:n arkistojen hallinnoinnista käytiin ankaraa poliittista kiistaa. Kansainvälisten suhteiden osastolla työskenteli enimmillään jopa 600 päätoimista työntekijää. Oma lukunsa on DDR:n valtion turvallisuusministeriön eli Stasin jäämistö. Sitä on säilynyt huikeat 180 hyllykilometriä. Kaksi Stasin ulkomaantiedustelun aineistoa säästyi, kuin ihmeen kaupalla. Kummassakin tapauksessa oli niin kuumasta tavarasta, että Stasin viimeiset päälliköt olisivat sen varmasti tuhonneet, ellei sattuma olisi puuttunut peliin.
Nykyään nimellä Rosenholz tunnettu Stasin ulkomaantiedustelun aineisto säilyi siksi, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA nappasi sen todennäköisesti vuonna 1990 haltuunsa. Toinen tärkeä tiedosto, elektroniseen muotoon tallennetut SIRA-nauhat löytyivät vuonna 1998 DDR:n entisen armeijan varastosta, johon yksi kopioista oli unohtunut ja jäänyt siksi hävittämättä.
Toistaiseksi selville saadut tiedot Rozenholz-aineiston päätymisestä CIA.n haltuun ovat kuin paremmastakin agenttiromaanista. Stasin yliluutnantti Rainer Hemmann luovutti kaikesta päätellen esimiesten toimeksiannosta suuren määrän Stasin ulkomaantiedustelun mikrokuvattuja rekistereitä pahan päivän varalle talteen pantaviksi. Luovutus tapahtui todennäköisesti joulukuun puolivälissä 1989 Moskovassa, ja kyseessä olivat rekistereistä edellisenä vuonna valmistetut kopiot. Tavaran vastaanottja, KGB-upseeri Aleksander Prinzipalov, sattui olemaan CIA:n kaksoisagentti. Hän myi aineiston vuoden 1990 alussa amerikkalaisille ja sai siitä yli miljoona dollaria. Kauppaan oli sekaantunut myös kaksi KGB:n kenraalia. Heistä toinen on jäänyt tuntemattomaksi, mutta toinen oli Aleksander Sjubenko, joka oli aikaisemmin toiminut KGB:n korkeimpana edustajana Itä-Saksassa. Muutamia vuosia myöhemmin Prinzipalov ja Sjubenko kuolivat hämärissä olosuhteissa.
Lähdeaineisto:
Seppo Hentilä: Harppisaksan haarukassa DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa ISBN 951-746-650-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti