Juhani Suomi selvitti elämäkertakirjassaan Kriisien aika Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1956-62 ilmenneitä ongelmia. Hänen kirjoittamansa vastaa pitkälle omia käsityksiäni, Aarne Saarinen kirjoittaa kirjassaan Kivimies. SKP:n keskuskomitean jäsenenä olin päässyt ryhmään, joka sai kohtalaisen paljon poliittista informaatiota. Keskuskomitean jäsenenä en kuitenkaan ollut lähelläkään puolueen huipputietoja. Toisaalta 35 varsinaisen ja 10 varajäsenen keskuskomitea kokoontui suhteellisen harvoin, vain muutaman kerran vuodessa. Selvästi tärkeämpi oli keskuskomitean poliittinen toimikunta, johon tulin valituksi vasta 1964, kun paikka vapautui UITBB:n aikaisen työtoverini Yrjö Murron kuoleman jälkeen.
Suomessa ei tiedetty, mitä itänaapurissa tapahtui. Juhani Suomen mukaan neuvostojohdossa vallitsi erilaisia käsityksiä koko nootista. Oli niitä, jotka epäilivät, olisiko järkevää ”sekaantua” Suomen sisäpoliittisiin ongelmiin, ja toisia, joiden mielestä jotain piti tehdä. Tämä oli laajemminkin asia, johon Neuvostoliiton perustamisesta aina imperiumin hajoamiseen asti törmättiin valtion ja puolueen etujen mennessä ristiin: tuliko etusijalle asettaa ideologiset vai valtiolliset näkökohdat?
Jouduin itse kokemaan tämän ristiriidan siten, että Neuvostoliiton valtion – ulkoasiainministeriön – palveluksessa olevat käyttäytyivät esimerkiksi SKP:n puolueriidan aikana toisin kuin NKP:n palkkalistoilla olevat. Yhden puolueen, jonka ideologinen perusta on ”pyhä”, ja valtion – varsinkin monikansallisen valtion – etujen yhteensovittaminen on ajan oloon mahdoton tehtävä. Sitä eivät kestäneet edes Pohjolan sosiaalidemokraattiset puolueet, jotka aikanaan pitkälti samastuivat valtion kanssa.
Neuvostoliiton yksinvaltias, NKP:n politbyroo ja sihteeristö, tunsi epäluottamusta yksiä ja luottamusta toisia suomalaisia poliitikkoja, puolueita tai ryhmiä kohtaan. Ei kerrassaan muuta, ja siinä oli draaman ydin. Historian tutkijoita luulisi kiinnostavan kysymys, missä määrin Neuvostoliiton johto tunsi epäluottamusta suomalaista yhteiskuntajärjestelmää, poliitikkoja ja puolueita kohtaan sotien jälkeen. Se perustui ennen muuta Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohtaan, vähemmän ideologiaan eli pyrkimykseen muuttaa Suomen yhteiskuntajärjestelmän perusteita. Se saattoi olla yksi tavoite, mutta ei ensisijainen. Selvimmin ideologinen tavoite oli esillä A.S. Beljakovin lyhyeksi jääneellä suurlähettiläskaudella 70-luvun alussa.
Väinö Leskinen alkoi pohjustaa ulkopoliittista uudelleenarviotaan jo vuonna 1964 Paavo Aition ja V.S. Stepanovin kanssa. Aitio oli presidenttiehdokkaamme 1962 ja Stepanov vaikutusvaltainen NKP:n virkailija. Pidän täysin selvänä, että Leskinen oli saanut tietää neuvostoliittolaisten reaktioista pian Novosibirskin jälkeen ja notkeana poliittisena selviytyjänä katsoi parhaimmaksi karistaa itsestään tarpeettomat tahrat.
Valtionpäämiesten neuvottelut voivat vaikuttaa yllättävän kauas. Päämiesten keskinäiset tapaamiset ovat tärkeitä valtioiden välisiä luottamuksellisia suhteita rakennettaessa ja ylläpidettäessä. Kekkonen ja Hrustshev olivat huumorintajuisia, järkiperäisiä, ovelia ja toimintatarmoisia. Mieltymys ryyppyihin oli myös molemmille yhteistä.
Tilasiko presidentti Urho Kekkonen nootin tai oliko hän siitä ennakkoon tietoinen? Pelasiko Kekkonen Suomen presidenttipeliä venäläisin kortein? Vaikuttiko Neuvostoliitto Suomen presidentinvaaliin 1962? Mielestäni on tosiasia, että Neuvostoliitto – ja eräät toisetkin maat – vaikutti omilla toimillaan presidentinvaalin tulokseen 1962. Ne, jotka syystä tai toisesta kantavat kaunaa Kekkosta kohtaan, unohtavat ilmeisen tahallaan tuon ajankohdan tosiasiallisen tilanteen.
On hämmentävää havaita, että tietyt tunnetut Kekkos-kauden historioitsijat ovat jättäneet huomiota vaille L.I. Brezhnevin vierailun Suomessa huhtikuussa 1960 ja hänen tuolloin SKP:n edustajakokouksessa pitämänsä puheen. Breznev oli tuolloin Hrustshevin varjossa, mutta neuvostohierarkiassa hän kuului terävimpään kärkeen. Hänellä oli merkittävä asema, ja ellei näin olisi ollut, ei presidentti Kekkonen olisi tavannut häntä Moskovassa marraskuussa 1960. Tohtori Juhani Suomi kyllä mainitsee, että Breznev oli käynyt Suomessa ”puoluematkalla”, mutta ei kerro mitään Breznevin puheesta.
Kun minulta vuosien mittaan on kysytty, tiesinkö tai tiedänkö NKP:n ja SKP:n yhteistyöstä ennen noottia, olen joutunut vastaamaan, etten tiedä varmuudella. Oman kokemukseni perusteella tiedän, että molempien puolueiden välillä on keskusteltu paljon vähäisemmistäkin asioista. Olen päätellyt, että tuostakin asiasta on täytynyt olla yhteydenpitoa ja nyttemmin tämäkin asia on selvitetty. SKP:n johto sai tiedon nootin valmistelusta elokuussa 1961, jolloin pääsihteeri Hrustshev ilmoitti SKP:n johdolle, että Neuvostoliitto aikoi lähettää nootin Suomen hallitukselle.
Urho Kekkosen menettelytavat ja motiivit on pyritty asettamaan epäilyttävään valoon. Presidenttinä Kekkonen pyrki estämään historian osoittamien virheiden toistamisen maamme idänsuhteissa. Urho Kekkonen oli hyvin itsenäinen ja pohdiskeleva ihminen. Kekkonen tiesi mitä teki.
Lähdeaineisto:
Aarne Saarinen Kivimies ISBN 951-1-13926-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti