Aatosta jaloa ja alhaista mieltä

Lasse Lehtinen kirjoittaa kirjassaan Aatosta jaloa ja alhaista mieltä SDP:n ja Urho Kekkosen suhteista. Lehtisen mukaan Helsingin Sanomissa oli vuonna 1963 kirjoitus, jossa J. Iljinskij esitteli käsityksiään puolentoista vuoden takaisen noottikriisin taustasta. Iljinskij kirjoitti: ” On itsestään selvää, ettei Neuvostoliiton hallitus voinut olla ottamatta huomioon sitä todellista uhkaa, joka syksyllä 1961 kansainvälisen jännityksen huomattavan kiristymisen keskellä ilmestyi Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyssuhteiden ylle.” Nootin taustana olivat olleet Suomen presidentinvaalit ja tarkoitus vaikuttaa niihin.

Tannerin mukaan SDP:tä oli lyöty ulkopolitiikan astalolla ja äänestäjät oli uhkailemalla marssitettu Kekkosen taakse. Noottijuttu oli siinä tarkoituksessa suunniteltu pelottelujuttu. Tannerin mielestä maalaisliitto oli tuonut Suomen sisäpolitiikkaan takaisin lapuanliikkeen mielivallan.: ”Jotta asia ja osoite tulisi selvemmäksi, tällä kertaa menettelee lapuanliikkeen tavoin maalaisliitto tai tarkemmin sanoen sen K-linja.”

Vuoden 1963 puoluekokous oli käännekohta SDP:n sodanjälkeisessä historiassa. Mukana olleet muistavat kokouksen, sitä edeltäneet ja sitä seuranneet kuukaudet suuren sekaannuksen ja hämmennyksen aikana, mutta historian pitkässä juoksussa se näyttäytyy saranakohtana, jolloin Suomen sisäpolitiikka kääntyi suurimman puolueensa painolla sille tielle, joka toisessa päässä oli punainen tori ja Kremlin valtiaat.

SDP:n uutta johtoa, puheenjohtaja Rafael Paasiota, tervehdittiin Moskovasta ja Tehtaankadulta suurella tyydytyksellä. Kotov kävi Helsingissä ja totesi, että Moskovan näkökulmasta tärkeintä oli, ettei ”Tanner enää vaikuttanut politiikan näyttämöllä ja ettei Leskinen ollut näkyvissä johtajana”. Puoluekokouksen ratkaisut olivat Kekkoselle ”riemullinen yllätys”.

Ahti Karjalainen jätti presidentille hallituksensa eronpyynnön elokuun 30. päivänä 1963 hallittuaan 502 päivää. SAK:laiset ottopoikaministerit Onni Koski, Onni Närvänen ja Olavi Saarinen eivät voineet hyväksyä hallituksen enemmistön päätöstä hyväksyä eräiden maataloustuotteiden tuottajahintoja. Maalaisliittolaiset ministerit tekivät asiasta hallituskysymyksen ja niin hallitus kaatui.

Vasta syksyllä 1964 maahan saatiin poliittinen hallitus. Virolaisen hallituksessa oli kokoomuslaisia, käsinpoimittuja Kekkosen luottomiehiä, Jussi Saukkonen, Erkki Huurtamo ja T.A. Wiherheimo. Kokoomuksen tulo hallitukseen vaivasi Tehtaankadun miehiä. Niin Kotov, Vladimirov kuin Zaharovkin marmattivat asiasta Kekkoselle tai tämän lähipiirille.

Moskovassa ei edelleenkään haluttu luopua hyödyllisestä työkalusta nimeltä TPSL. Kekkosella oli ylipäätään vaikeuksia toimia Paasion kanssa. Miesten luonteenpiirteet ja henkilökemia olivat tyystin erilaiset. Lokakuun jälkipuoliskolla 1963 SDP:n ja TPSL:n eheytysneuvotteluihin käytiin tarmokkaasti. TPSL:n delegaatio oli seuraamassa Lokakuun suuren vallankumouksen sotilasparaatia Moskovan Punaisella torilla syksyllä 1963.

Syksyllä 1963 alkaneet neuvottelut sovusta saatiin päätökseen keväällä 1964. TPSL lupasi lopettaa toimintansa ja sen perusosastot liittyä SDP:n puolueosastoiksi. Kun Simosta ei hyväksytty SDP:n puoluetoimikuntaa, Kekkosen epäilykset alkoivat herätä. Simonen oli ehdottanut neuvotteluasiakirjoihin mainintaa Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta se oli torjuttu. Myös Tehtaankadulla sovintoasiakirjat oli luettu tarkasti ja petytty papereiden ulkopoliittisiin muotoiluihin.

Pekka Kuusi oli yksi niistä monista miehistä, jotka tunsivat itsensä kutsutuksi vastaanottamaan presidentin tehtävät sitten, kun Kekkosen ote kirpoaa. Kuusi liittyi SDP:hen vuonna 1964. Kesällä tuore demari piti Tampereen Pyynikillä ensimmäisen julkisen puheen, jossa oli uuteen uskoon tulleille tyypillistä ”maailmaasyleilevää ja jossain määrin mahtipotisen vaikutuksen tekevää retoriikkaa. Kuusi julisti miten SDP pääsee ulkopoliittisesta paitsiosta: ”Yksinkertaisesti me hyväksymme presidentti Kekkosen taitavaksi Paasikiven linjan jatkajaksi, me hyväksymme hänet omankin ulkopolitiikkamme menestykselliseksi johtajaksi.”

Pakinoitsija Simppa sanoi saman selkokielellä: ”On syntynyt resepti, että me rupeamme oikein kilteiksi Kekkoselle, niin Kekkonen rupeaa oikein kiltiksi meille. Jos me ilmoitamme kannattavamme Kekkosen ulkopolitiikkaa, niin Kekkonen lopettaa meidän syrjimisen sisäpolitiikassa.”

Kun Kekkonen tuli Helsingin työväentalolle syyskuussa 1964 puhumaan, Koivisto oli tilaisuuden keskeinen järjestäjä. Kuusen pyrkimykset Kekkosen seuraajaksi ilmenivät jo heti Kuusen lähtiessä politiikkaan. Illanistujaisissa Alkon Rajamäen edustustiloissa alkuvuodesta 1964 Kuusi innostui arvailemaan, että pöydän ympärillä voi hyvinkin istua tuleva presidentti. Pirskeissä mukana ollut Koivisto murahti: ”Niin voi!”

Syyskuussa 1964 Simosen johtama TPSL:n valtuuskunta tapasi Moskovassa Brezhnevin ja Andropovin. Simonen selitti isännilleen, miten tarpeellinen itsenäinen TPSL edelleen oli, kunnes koko SDP saadaan ulkopoliittisesti TPSL:n linjoille. Leskinen kulki ympäriinsä ja pohti menneitä ja tulevia kaikille, jotka jaksoivat häntä kuunnella.

Vuoden 1966 vaalivoiton jälkeen SDP:ssä virisi toivo saada omaa väkeä myös diplomatian palvelukseen. Sosiaalidemokraatteja alkoi hiipiä ulkopolitiikkaan ja ulkoasiainhallintoon hieman outoja polkuja. Kuusikymmentäluvun alussa poliittinen maantiede joutui ankaraan myllerrykseen. uusia valtioita syntyi kaiken aikaa. Kekkosen suhde kehitysyhteistyöhön oli varovaisen myönteinen. Koska Neuvostoliitolla näytti olevan etuja valvottavana uusissa valtioissa, Suomen kannatti kulkea samassa valtavirrassa.

Myös suomalaiset yritykset oppivat äkkiä, että kehitysyhteistyössä heillä oli idänkauppaan verrattava tulonlähde, joka ei noudattanut tavallisia kaupallisia lakeja. Kun raporteissa kirjoitettiin ”Suomi lahjoitti välineet”, se yleensä tarkoitti, että Suomen valtio osti koneet kalliilla suomalaiselta yritykseltä ja antoi ne ilmaiseksi vastaanottajamaalle. Tätä pidettiin 1960-luvulla vienninedistämisenä.

Kehitysyhteistyöstä tuli alusta pitäen jonkinlainen sosiaalidemokraattinen läänitys UM:n kylkeen, Iloniemen jälkeen toimistoon palkattiin vuonna 1965 Martti Ahtisaari. Vuoden 1966 vaalien jälkeen moni toimiston työntekijöistä liittyi SDP:n jäseneksi.

Lähdeaineisto:
Lasse Lehtinen: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä ISBN 951-0-26705-8