Väinö Tanner oli johtanut SDP:tä vuodesta 1957. Minkä verran hän teki sitä omilla ehdoillaan tai joutui taipumaan Leskisen ja Pitsingin tahtoon, on vaikeata sanoa. Se on kuitenkin varmaa, että näiden vaikutuksille hän oli altis. Paasio oli tähän aikaan paitsi kansanedustaja myös puoluetoimikunnan ja sen keskuudestaan valitseman pienemmän elimen, työvaliokunnan, jäsen. Suostumuksensa puheenjohtajaehdokkaaksi hän antoi hetkellä, jolloin tilanne koettiin Tannerin jälkeen avoimeksi.
Väinö Leskisen etuja ei Tannerin luopuminen olisi kuitenkaan edistänyt. Hän käynnistikin operaation, jossa Tanneria vedottiin jatkamaan puheenjohtajana. Yksi vetoajista oli Raafael Paasio. Vanha, imartelulle heikko veteraani suostui, joskin hänen myönteinen kantansa taustalla on saattanut olla myös pelko seuraajakilvan riitautumisesta. Leskinen saattoikin ilmoittaa puoluekokouksessa Tannerin antaneen lähetystölle suostumuksensa.
Tilanne oli kiusallinen, sillä Tannerin lisäksi ehdokkaina mainittiin myös Paasio ja Lindblom. Puoluesihteeri Pitsinki otti tehtäväkseen taivuttaa heidät luopumaan yksimielisen Tanner-valinnan varmistamiseksi. Lindblom ilmoitti pysyvänsä mukana kilvassa, ja perustelematta mielipidettään tarkemmin tokaisi Paasiokin: - En kieltäydy.
Rafael Paasion kannalta asetelmassa oli farssin piirteitä. Hän oli antanut suostumuksensa, hän oli ollut vetoamassa Tannerin jatkon puolesta, ja nyt hän päätti olla mukana. Puoluekokouksen menettelytapavaliokunta teki Johannes Koikkalaisen suulla esityksen Tannerin valinnasta. Siihen liittyi Ruotsalaisen Työväenliiton Valdemar Heinströmin eriävä mielipide:
- Vaikka tunnekin suurta kunnioitusta toveri Väinö Tanneria sosiaalidemokratian hyväksi suorittamaa elämäntyötä kohtaan, pidän hänen korkean ikänsä vuoksi kohtuuttomana hänen asettamistaan uudelleen valittavaksi. Siksi ehdotan puolueemme puheenjohtajaksi Rafael Paasiota. Mikäli yksimielisyyteen voidaan päästä Olavi Lindblomista, pidän häntäkin sopivana.
Paasiota pidettiin hänen omassa piirissään Varsinais-Suomessa hoipertelijana, eikä hänen ehdokkuuteensa siellä innostuttu. Kalle Jokinen ihmettelikin, että ”pieni ryhmä yrittää särkeä sitä kokonaisuutta joka tässä kokouksessa on vallinnut. Jokainen vakavasti ajatteleva kansalainen lähtee varmasti siitä, että menettelytapavaliokunnan ehdotus on oikea”.
Keski-Suomen Paavo Rantanen ei ajattelut näin, vaan tuki Tannerin vastaehdokasta. Toimitetussa äänestyksessä Tanner sai 107 ja Paasio 48 ääntä. Tuloksen kuultuaan antoi innokkaimmat taputukset Tannerin todellinen voittaja eli Leskinen. Tannerin vastaehdokkaaksi asettautuminen antoi Paasiolle maineen rohkeana miehenä.
Puoluekokouksen jälkeen
Syksyllä 1960 oli SDP:n eduskuntaryhmässä esillä suhtautuminen Kätilöopiston Teora-asiaan. Paasio joutui asian kanssa tekemisiin perustuslakivaliokunnassa. Nyt pohdittiin sitä, kuka käyttäisi asiassa ryhmän puheenvuoron. Se ei ollut mieluisa tehtävä, sillä syytetyistä tärkeimmät olivat SDP:n Vilho Väyrynen, sos.dem. opposition Aarre Simonen ja maalaisliiton Urho Kiukas.
Vaikka asia olikin kiusallinen, Paasio näki myös poliittisen välttämättömyyden, ja lausui ryhmän työvaliokunnalle, etteivät tunteet saa olla ratkaisussa mukana, Syytettyjä vastaan puhumista hän luonnehti kiusalliseksi, mutta välttämättömäksi.
Syyskuun lopulla hän käsittelikin valiokunnan mietintöä eduskunnassa. Yli vuoden työn tuloksena syntynyttä aineistoa hän piti laajana, mutta katsoi, että kansanedustajille kuuluu päättä, onko se myös riittävä syytteiden nostamista varten. Hän yhtyi siihen, että asianomaisilta pyydetään selvitys syistä, joilla Kätilöopiston rakentamisurakka oli annettu Teollisuus ja Rakennus Oy Teoralle. Paasio oli mukana siinä laajassa enemmistössä, joka äänesti kolmen ministerin syytteeseen panon puolesta.
Neuvostoliitossa
Marraskuun jälkipuoliskolla Paasio sai ulkoministeriöltä tarjouksen lähteä Neuvostoliittoon Urho Kekkosen seurueessa ”epävirallisena puolueen edustajana”. Aiemmin oli lähtijäksi tiedustelut R.H. Oittista, mutta tämä kieltäytyi. Omiensa keskuudessa keskusteltuaan, ja heiltä suosituksen saatuaan, Paasio hyväksyi tarjouksen. Osanotto oli merkittävä asia, sillä yhteyksiä Neuvostoliittoon ei SDP:llä tähän aikaan ollut. Seurueeseen kuuluivat 20.-25. marraskuuta tehdyllä matkalla puolueista Ahti Karjalainen, Paavo Aitio, Veli Merikoski, Päiviö Hetemäki, Sven Högström ja Hannes Tiainen. Neuvostoliitossa suomalaiset tapasivat korkeinta neuvostojohtoa Nikita Hrustsevista lähtien.
Perillä Kremlissä Hrustsev arvosteli suomalaisia sosiaalidemokraatteja, heistä pahimmat nimeltä mainiten. Presidentti ei luonnollisestikaan ryhtynyt puolustamaan SDP:tä. vaan huomautti mukana olevan eri puolueiden edustajia, ja kehotti Paasiota sanomaan mielipiteensä. Paasio ei sanonut sanaakaan vaan vaikeni.
Tilaisuuden ohimentyä Paasio ihmetteli Kekkosen pidättäytymistä maanmiestensä puolustamisesta; muut sanoivat, että nimenomaan hänen olisi pitänyt tehdä se. Keskusteluun puuttunut Eero A. Wuori sanoi sosiaalidemokraattien menettäneen ulkopoliittisen järkensä. Nyreä Paasio huomautti järjen ilmeisesti loppuneen silloin, kun Wuori lähti Lontooseen suurlähettilääksi.
Kahden kesken Paasio keskusteli Hrustsevin kanssa, ja sai kuulla tältä Kremlin Katariinan salissa, että SDP on tärkeä puolue, mutta sen eräät johtohenkilöt eivät herätä luottamusta. Neuvostojohtaja mainitsi nimetkin: Tanner, Pitsinki, Leskinen ja Lindblom. Paasio piti Hrustsevin käsitystä valitettavana, ja ilmoitti puolueensa antavan täyden panoksen maiden välisten suhteiden hyväksi.
Katso Wikipedia Rafael Paasio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Rafael_Paasio
Elävä arkisto Rafael Paasio
http://yle.fi/elavaarkisto/?s=h&n=Rafael+Paasio
SDP:n puheenjohtajat
http://www.sdp.fi/node/729
DDR halusi Demarit
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/ddr-halusi-demarit
Aseveliyhteistyö
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2005/nettiversio/vesikansa.htm
Lähdeaineisto:
Lauri Sivonen: Viimeinen proletaari, Rafael Paasio
ISBN 951-26-2797-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti