Vuonna 1900 syntynyt Eero A. Wuori oli Urho Kekkosen ikätoveri, vain pari viikko tätä vanhempi. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Oskari Wuori ja Josefina Kuntonen. Eero A. Wuoren varhaisimmat lapsuuden muistot liittyvät Kaivospuiston läheisyydessä, Pietarinkatu 5:ssä sijaitsevaan ”Suvantolaan”, josta Oskari-isä sai talonmiehen paikan kohta kun kerrostalo oli vuonna 1902 rakennettu. Eero havaittiin kouluaikana poikkeuksellisen lahjakkaaksi ja tunnolliseksi oppilaaksi, jolle annettiin vuosi vuoden perään varattomana oppilaana vapautus lukukausimaksuista. Hänen mieliaineensa näyttää olleen historia.
Vuosi 1917, jolloin Eero ja Asko ahkeroivat itsensä viidenneltä luokalta seitsemännelle, ei ollut opintojen kannalta kaikkein rauhallisimpia. Helsinki oli joutunut maaliskuussa Pietarissa tapahtuneen kumouksen kannoilla veristen välienselvittelyjen näyttämöksi. Vuoden 1918 kevätlukukautta ei ollut ehtinyt jatkua kuin kolme viikkoa, kun maassa puhjennut sisällissota lopetti koulunkäynnin tykkänään. Sisällissodan puhjettua hän pestautui kansanvaltuuskunnan indententuuriosastolle majoitus- ja elintarvikehuoltoa hoitamaan. Kun punaisten johto pakeni Helsingistä huhtikuun alussa 1918, Wuori oli järjestämässä punapakolaisten siirtymistä Neuvosto-Venäjälle. Hädin tuskin 18 täytettyään hän osallistui elo-syyskuun vaihteessa 1918 SKP:n perustavaan kokoukseen.
Puolue lähetti Wuoren maan alle Suomeen ja Ruotsiin etappiteitä rakentamaan. Näissä tehtävissä Wuori jäi Turussa joulun alla 1919 kiinni. Eero Wuori joutui kansalaissodan jälkeen tekemään senaikaisista edesottamuksistaan tiliä Etsivälle Keskusrikospoliisille.
Wuori tuomittiin Turun hovioikeudessa 28.5.1920 käydyssä toisessa oikeudenkäynnissä valtiopetoksen valmistelusta kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen sekä menettämään kansalaisluottamuksensa kahdeksaksi vuodeksi yli vapausrangaistuksenrajan. Eero Wuori lähetettiin 24.11.1920 kärsimään rangaistustaan Tammisaaren pakkotyölaitokseen, jonne pyrittiin keräämään kaikki kapina- ja kommunistioikeudenkäynneissä tuomitut punaiset vangit. Eeron äiti Josefina Wuori kuoli kevättalvella 1922. Hän ei ollut palautunut koskaan vuoden 1918 järkytyksen jälkeen. Eero sai äitinsä kuolemasta tiedon vankilaan.
Eero A. Wuoren armahdusanomuksen hyväksyi presidentti Lauri Kr. Relander ja asian ratkaisi Tulenheimon hallituksen oikeusministeri F.O. Lilius 7.12.1925. Eero Wuori oli mennyt kohta vankilasta päästyään Helsingissä mukaan sosiaalidemokraattien toimintaan. Wuori liittyi myös Työväen Urheiluliittoon kuuluvaan Viipurin Työväen Uimareihin. Lehtityö kutsui 1926. Wuoren ensimmäinen kausi Kansan Työssä kului lähinnä toimittajan ammatin opettelemiseen. Vuosina 1930 - 1938 Wuori oli lehden päätoimittajana.
Vuonna 1938 Wuoresta tuli SAK:n puheenjohtaja. Talvisodan aikana hän kirjoitti kirjasen ”Suomen työväenluokan tie”, joka painettiin 85 000 kappaleen painoksena, myös ruotsiksi.
Wuori oli jatkosodan aikana tehnyt niin hyvän vaikutuksen marsalkka Mannerheimiin, että tämä olisi presidentiksi tultuaan halunnut SAK:n puheenjohtajan mukaan jo elokuussa 1944 muodostettuun Antti Hackzellin hallitukseen. Seuraavaan Urho Castrenin hallitukseen nimitettiin toiseksi kulkulaitosministeriksi.
Kun valvontakomissio saapui Helsinkiin, poliittisesti nopealiikkeinen ja joustava Wuori oli ensimmäisten joukossa rakentamassa suhteita siihen. Yhteydenpidon tiiviydestä kertoo se, että Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun residenttinä Helsingissä 1944-45 toiminut Jelisei Sinitsyn kirjasi Wuoren yhdeksi ”agenteistaan”. Sittemmin KGB-loikkari kertoi CIA:lle, että yksi suomalaisista agenteista oli Wuori peitenimeltään ”Mooses”.
Wuori oli yhdessä K.-A. Fagerholmin kanssa vaikuttamassa Castrenin hallituksen kaatamiseen ja Paasikiven nostamiseen pääministeriksi. Aivan ensimmäisinä rauhankuukausina syksyllä 1944 Wuori oli ehkä kaikkein merkittävin, joka hillitsi kommunistien välitöntä kumousintoa. Marraskuun puolivälissä 1944 nimitetyssä Paasikiven hallituksessa Wuori hoiti pääministerin oikeana kätenä idänsuhteita niin tiiviisti, että häntä voidaan pitää uuden ulkopoliittisen suunnan keskeisistä arkkitehdeistä. Wuori ei ollut enää vuoden 1945 kertaakaan valtioneuvoston jäsenenä. Kaksi kertaa Wuoresta kaavailtiin pääministeriä. Kun valinta ei kelvannut omalle puolueelleen, valinta kohdistui sen jälkeen Pekkalaan. Vuoden päästä Wuoren nimi oli jälleen esillä, kun Pekkalan hallitus ajautui kriisiin.
Suursodan päätyttyä Wuori oli ehdolla lähettilääksi Lontooseen ja Moskovaan. Hän suostui ottamaan vastaan Lontoon pestin. Alkuajat sodan runtelemassa Lontoossa Wuoren ja hänen avustajiensa oli elettävä hotellissa. Lähes kaikesta oli pulaa. Wuori oli käytännön asioiden hoidossa avuton. Lontoon alkuaikoina Wuorta työllistivät Pariisissa käydyt rauhanneuvottelut, joihin Paasikivi määräsi hänet asiantuntijaksi Helon ja Sundströmin ohella. Tähän tehtävään häntä esitti SKDL. Kaikkiaan seitsemän ja puoli vuotta Lontoossa vaikuttanut Eero A. Wuori piti koko ajan tiivistä yhteyttä J.K. Paasikiveen. Wuorella oli erittäin herkkä poliittinen vaisto. Hän kykeni pukemaan havaintonsa teräväksi analyysiksi.
Hallituskuvioissa Wuoren nimi oli 1950-luvun alussa jälleen esillä; ulkoministeri Sakari Tuomiojaa olisi syksyllä 1952 tarvittu kipeästi Suomen Pankissa. Wuori mainittiin seuraajaehdokkaana, mutta Paasikivi sanoi pitävänsä tätä liian arkana. Myös pääministeri Kekkonen katsoi Wuoren olevan ulkoministerin tehtävään liian heikko.
Åke Gartsin kausi Suomen lähettiläänä Moskovassa päättyi 1953. Paasikivi halusi Moskovaan pystyvämmän miehen, koska sekä Gartz että hänen edeltäjänsä Cay Sundström olivat olleet heikkoja. Paasikivi halusi Moskovaan miehen, joka antaa hallitukselle tietoja ja neuvoja ja analysoi poliittisen tilan. Ei ole yllätys, että parhaiten nämä mitat täytti Eero A. Wuori. Paasikivi nimitti Wuoren 1. heinäkuuta 1955 lukien lähettilääksi Moskovaan. Wuoren aikana Moskovassa palveli kaksi nuorta lähetystösihteeriä, Taneli Kekkonen ja Klaus Castren. Wuori raportoi Moskovasta erittäin aktiivisesti. Hän osasi hyvin venäjää samoin kuin hänen vaimonsa. Isännät tiesivät Wuoren läheisistä suhteista Paasikiveen ja Kekkoseen. KGB:n Suomen eksperttejä V.V. Zhenihovia ja M.K. Gotovia Wuori tapasi usein. Gotov oli Urho Kekkosen tärkeä keskustelukumppani. Wuorella oli luotettavat suhteet kireäilmeiseen A.V.Zaharoviin, joka oli suurlähettiläs Lebedevin seuraaja.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden kehitystä tarkastellessaan Wuori ennusti, että kommunistien pitäminen hallituksen ulkopuolella aiheuttaisi jossain vaiheessa reaktion. Syksyn 1958 yöpakkaskriisi toteutti ennustuksen. Wuori piti kriisiä kansainvälisen jännityksen kiristymisen seurauksena. Taustalla vaikutti Saksan-kysymys. Wuori moitti kitkerästi Hrustshevin ylimielistä käytöstä Kekkosta kohtaan yöpakkaskriisin ratkaisuvaiheissa 1959 Leningradissa. Wuori oli "sairastunut" Moskovassa ja tammikuussa 1963 hänet viimein kotiutettiin lääkärintodistukseen vedoten ja seuraajaksi nimitettiin Jorma Vanamo. Wuori siirtyi Suomen disponibilititeettiin eli ”ulkoministeriön käytettäväksi”.
Wuori analysoi oikein oikukkaan ukrainalaisen Nikita Hrustsehvin uran. Hän varoitti presidentti Kekkosta jatkamasta liian läheisiä suhteita Hrustseviin, koska oli olemassa merkkejä tämän vallan murenemisesta.
Presidentti Kekkonen nimitti Wuoren Tukholman suurlähettilääksi. Wuori olisi päässyt eläkkeelle 65 vuotta täytettyään. Syksyllä 1965 Kekkonen nimitti Wuoren presidentin kansliapäälliköksi. Kekkonen halusi estää Wuoren suostumisen presidenttiehdokkaaksi vuoden 1968 presidentinvaaleissa. Wuori kuoli tapaturmaisesti 12.9.1966. Wuori ilmeisesti liukastui kadulla olleeseen öljyläikkään tai vastaavaan, kaatui rajusti taaksepäin ja sai pahan kallonmurtuman. Kuolema tuli kolme päivää myöhemmin.
Katso: Vaiettu totuus
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2009/06/vaiettu-totuus.html
Lähdeaineisto:
Jukka Nevakivi: Linnasta linnaan ISBN 951-1-11162-0
Arto Mansala – Juhani Suomi: Suomalainen diplomaatti ISBN 951-746-536-X
Jelisei T. Sinitsyn: Vaiettu totuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti