Novosibirskin lavastus

Tilasiko Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen nootin vuonna 1961 varmistaakseen presidenttikautensa jatkon? Tästä asiasta kertoo Hannu Rautkallion kirja Novosibirskin lavastus. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroo ja sen tärkein työkalu valtion turvallisuuskomitea (Komitet Gosudartstvennoy Bezopasnosti, KGB) olivat tehneet jo vuoden 1960 aikana huolellisia ennakkovalmisteluja turvatakseen tärkeimmän läntisen vaikuttajansa – presidentti Urho Kekkosen – vallan Suomessa. NKP:n keskuskomitean KGB:n entiset edustajat myöntävät nyt auliisti, ”että Suomen asia oli meille sama kuin Kekkosen valta”. Suullisten puheiden lisäksi NKP:n asiakirjat todistavat väitteen täysin oikeaksi.

Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei suinkaan ollut NKP:n keskuskomitean tahdoton välikappale vaan päinvastoin aktiivinen vaikuttaja ja aloitteentekijä Suomen ja nimenomaan hänen omaa toimintaansa koskevissa yhteistyökysymyksissä. Niiden ratkaisemiseksi vuonna 1961 itsenäisen valtion päämies, Urho Kaleva Kekkonen, päätyi hyvin poikkeuksellisiin toimintatapoihin.

Tavanomaista oli, että NKP:n keskuskomitea vahvisti Urho Kekkosta koskevat päätökset ja presidentin Moskovaan välittämät aloitteet erityisillä ”asetuksilla” (postanovlenije). Niillä vahvistettiin ohjeet Neuvostoliiton ulkoministeriölle, MID:lle, jonka Skandinavian osaston miehet panivat päätökset toimeen. Sellaista kaavaa noudatti myös vuoden 1961 noottikriisin toimeenpano.

Urho Kekkonen koki odottamattoman takaiskun kesällä 1960, kun hänen kaavailunsa laajapohjaisen hallituksen muodostamiseksi menivät myttyyn. Presidentin avustaja, kansanedustaja Päiviö Hetemäki epäonnistui pyrkimyksissään vetää kokoomus hallitukseen, jonka olisivat muodostaneet maalaisliitto, kansanpuolueet ja ns. skogilaiset eli toisen merkittävän NKP:n keskuskomitean tukeman miehen, Aarre Simosen johtama sosiaalidemokraattinen oppositio. Kekkosen ja NKP:n keskuskomitean suunnitelmien tavoitteena oli estää sosiaalidemokraattinen puolue pysyvästi sisäpoliittisesta vallankäytöstä ja varmistaa siten Kekkosen jatkoaika 1962.

Tähän suunnitelmaan niveltyi oleellisesti Suomen EFTA-assioituminen, jonka ratkaisussa Kekkonen venytti poliittiset manipulointikykynsä huikeisiin mittoihin. Ulkomaankauppaministeri Ahti Karjalainen kiirehti Suomen EFTA-ratkaisua 27.8.1960 keskustelussaan suurlähettiläs Zaharovin kanssa, koska tilanne oli Kekkosenkin kannalta ”epävakaa”. Karjalainen sanoi toivonsa, että Kekkonen ja Hrustshev sopisivat siitäkin asiasta, koska maan ”liikepiirit eivät halua enää odottaa”, ja jokainen päivä veisi siten pohjaa Kekkosen kannatukselta.
Urho Kekkonen ja Nikita Hrustshev sopivat asioista viimein Helsingissä 3.9.1960, kun presidentti vastaanotti odotetun syntymäpäivävieraansa. Sitä ennen NKP:n keskuskomitea oli valmistellut luonnoksia Kekkosen kanssa käytäviä keskusteluja varten. Niiden pohjalta NKP:n keskuskomitea esitteli 22.8.1960 ”ohjeiden luonnoksen” ulkoministeri Gromykolle. Luonnos vahvistettiin vielä samana päivänä ja ohjeet toimitettiin Zaharoville Helsinkiin. Ohjeet oli otsikoitu ”Keskusteluja varten Suomen tasavallan presidentin kanssa”. Samassa yhteydessä todettiin, että alkuperäiset arkistokappaleet oli hävitetty.

Urho Kekkonen reagoi nopeasti NKP:n keskuskomitean toivomuksiin Tamminiemen saunassa iltayöstä 3.-4.9.1960. Kekkosen ja Hrustshevin keskustelut jatkuivat saunoen ja juhlien aina sunnuntaiaamuun asti, minkä jälkeen miehet olivat valmiit nauttimaan juhlalounaan. Tehtaankadun suurlähetystössä. Tamminiemen keskusteluihin osallistuivat vain Neuvostoliiton ulkoministeriön skandinavian osaston päällikkö N.M. Lunkov, jolla oli keskeinen rooli Kekkoselle väitettyjen toivomusten muotoilijana, suurlähettiläs A.V. Zaharov, ulkomaankauppaministeri Ahti Karjalainen sekä neuvostoliittolainen tulkki. Ahti Karjalainen on valaissut lyhyesti Tamminiemen keskusteluja, mutta nyt on käytettävissä jo Urho Kekkosen Hrustsheville jättämä dokumentti hänen omista pyrkimyksistään. Urho Kekkosen Hrustsheville esittämä muistio, ”Eräitä ajatuksia Suomen ulkopolitiikan stabilisoimiseksi”, ja se oli lähtöisin presidentin omasta kirjoituskoneesta. Alkuperäisen asiakirjan päivämääräksi oli erehdyksessä merkitty ”20.9.1960”, vaikka presidentti olikin kirjannut kahden sivun muistionsa varsinaista tapaamista edeltävänä päivänä, 2.9.1960.

Tämä Urho Kekkosen henkilökohtainen muistio oli vastaus NKP:n keskuskomitean kyselyyn, joka koski presidentin linjanvetoja hänen jatkoaikansa turvaamiseksi. Kekkonen oli antanut ratkaisemisessa vallan Hrustsheville, joka nyt odotti kiinnostuneen ystävänsä esittelyä. ”Suomen ulkopolitiikan stabilisoiminen” merkitsi vain ja yksinomaan Kekkosen valtakauden jatkumista. Sen järjestelyjä varten Hrustshev saapui Helsinkiin, aivan samoin kuin hän saapui tammikuussa 1959 Leningradiin. Teko osoitti Urho Kekkosen poikkeuksellisen suuren merkityksen NKP:n johdon aivoituksissa. On selvää, ettei tämä Kekkosen itsensä laatima muistio, joka on NKP:n arkistoissa muiden, hänestä kymmenien vuosien ajalta laadittujen ( ja hänen itsensä kirjoittamien) papereiden joukossa, ollut suinkaan tarkoitettu ulkopuolisten nähtäväksi.
Vaikka Kekkosen muistion pääkohta koski yhteistä strategiaa hänen valtansa jatkumiseksi Suomessa aina vuoteen 1966 asti, hän viittasi muistion alussa Saimaan kanavan vuokraukseen, joka oli hänen päähänpinttymänsä.

Suunnitelmaan Kekkosen presidenttikauden jatkamiseksi kuului mm. Porkkalan palautuksen viisivuotisjuhlien näkyvä järjestäminen 26.1.1961. Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystö pyysi ulkoministeriötään järjestämään neuvostolehdistöön asiaa esitteleviä artikkeleita, joissa korostettaisiin ”Urho Kaleva Kekkosen näkyvää osuutta Porkkalan palauttamisessa”. ”Porkkalan palautuksen juhlavuotta” oli määrä viettää ”Neuvostoliiton rauhanpolitiikan propagoimiseksi” Pohjoismaissa ja ”Naton hyökkäyspolitiikkaa” vastaan, jonka mukaista on luoda ydinasetukikohtia mm. Norjaan.

Urho Kekkosen matka Moskovaan marraskuussa 1960 oli osa yhteistä suunnitelmaa luoda varmistuksia Kekkosen jatkoajalle. Kekkonen oli ottanut mukaansa suuren seurueen, johon kuuluivat myös kokoomuksen Päiviö Hetemäki ja Rafael Paasio sosiaalidemokraateista. Hrustshev valitsi sanansa ikään kuin olisi puhunut lähinnä viimeksi mainitulle; suomalaiset saivat kuulla moneen kertaan kerratun historiallisen ennusteen: ”Ne, jotka eivät äänestä Kekkosta, äänestävät Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä vastaan. Niin kauan kuin Kekkonen on Suomen johdossa, luotamme Suomeen silmät ummessa”, Hrustshev sanoi.

Presidentin tärkeä uskottu ja sanansaattaja, akateemikko Kustaa Vilkuna kävi Tehtaankadun suurlähetystössä melkein viikoittain. Hänen roolinsa Urho Kekkosen ja NKP:n keskuskomitean yhteyksien hoitajana oli tärkeä, ja neuvostoliittolaiset pitivät häntä Kekkosen lailla ”omana miehenään”. Vilkuna tapasi suurlähettiläs Zaharovin jälleen 3.5.1961, kun EFTA-suosituimmuuslait olivat tulossa eduskunnan lopulliseen käsittelyyn. Urho Kekkonen tapasi suurlähettiläs Zaharovin 15.5.1961, päivää ennen EFTA-suosituimmuuslakien käsittelyä eduskunnassa. Presidentti Kekkonen oli tuolloin päättänyt tehdä merkittävän kauaskantoisen ratkaisun, josta hän oli kertonut Zaharoville 19.4.1961. Kekkonen päätti hajottaa eduskunnan, mutta hän tekisi sen vasta saman vuoden marraskuussa. Eduskunnan hajottamisesta Kekkonen oli sopinut KGB:n edustajien kanssa jo tammikuussa 1961. KGB:n miehet kehittelivät Kekkosesta riippumatta omia ideoitaan Kekkosen vastaisen poliittisen rintaman nujertamiseksi.

Ahti Karjalaisen päiväkirjamaininta 18.4.1961 tukee saumattomasti Kekkosen 19.4. suurlähettiläs Zaharoville tekemää ilmoitusta. Presidentti oli järjestänyt 18.4. lounastilaisuuden Tamminiemessä, johon Karjalaisen lisäksi osallistuivat V.J. Sukselainen ja Arvo Korsimo. Karjalainen kertoo: ”Me kaikki hyväksyimme tämän suunnitelman ja sovittiin, että ulkopuolisille siitä ei puhuta sanaakaan”.

Helsingin KGB-johdon suunnitteleman ja presidentti Kekkosen hyväksymän nootin ajoittuminen 30:nneksi lokakuuta 1961 oli pelkkä sattuma. Urho Kekkosen hyväksi suunnitellun neuvostoliittolaisen väliintulon kehittely oli aloitettu jo keväällä 1961, kun Honka-litto syntyi. KGB:n intervention muoto ja sen ajoitus jäivät avoimeksi, emmekä toistaiseksi vielä tiedä näiden suunnitelmien kaikkia yksityiskohtia, koska KGB:n ja Kremlin arkistot ovat toistaiseksi tutkimuksen ulottumattomissa, Hannu Rautkallio kirjoittaa.

Nootin ”projektiluonnos” oli KGB:n tilaus, jonka NKP:n keskuskomitea vahvisti rutiinityönä monien muiden samanaikaisten Suomea koskevien asioiden yhteydessä. Niihin kuuluivat maalaisliiton, TPSL:n ja SAK:n raha-avut; kaikista päätöksistä informoitiin Urho Kekkosta asianmukaisesti.
Kukaan Suomen ulkoministeriön virkamiehistä ei ollut tietoinen nootin todellisesta tarkoituksesta. Eero A. Wuoren hämmästys nootin luovuttamisesta oli varmasti aito. Hänen huolestumisensa välittyi myös Helsinkiin. Suurlähettiläs Eero A. Wuori oli tapahtumien polttopisteessä Moskovassa, mutta hän oli täysin tietämätön siitä, että presidentti Kekkonen oli sopinut nootista Hrustshevin kanssa.

Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Novosibirskin lavastus Noottikriisi 1961 ISBN 951-31-0023-5