NKP:n keskuskomitean arkistot vahvistavat sen tosiasian, että presidentti Urho Kekkonen lähimpine avustajineen oli tekemisissä nimenomaan NKP:n keskuskomitean edustajien kanssa. Presidentin ja hänen avustajiensa yhteydet Moskovaan hoidettiin NKP:n keskuskomitean alaisen valtion turvallisuuskomitean (KGB) kautta. KGB toimi myös Neuvostoliiton ulkotiedustelulaitoksena.
Kekkosen presidenttikaudella NKP:n keskuskomitean näkymätön vaikutus levittäytyi vähitellen kaikkialle suomalaiseen yhteiskuntaan – poliittisiin puolueisiin, ammattiyhdistysliikkeeseen, yhteiskunnallisiin järjestöihin, kirkkoon, poliisijohtoon sekä tiede- ja taideyhteisöihin. Suomen ylin poliisijohto peitteli presidentin toimeksiannosta KGB:n apuna Helsingissä joulukuussa 1961 loikanneen Anali Golitsynin jälkiä. Suomen kirjailijaliiton puheenjohtaja Martti Larni palveli KGB:n tiedonantajana ja nautti NKP:n keskuskomitean palkkaa. NKP:n keskuskomitea vahvisti otettaan Suomessa rahoittamalla viimein puolueita ja keskusjärjestöjä. Tasavallan presidentti oli tietoinen tästä toiminnasta, joka oli olennainen osa hänen sisäpoliittisen vallan haltuunottoa eli ”stabilisointia”.
”Puolueettomuuden” arvo
Kesäkuussa 1962 Yhdysvaltojen Helsingin suurlähetystössä oli koottu laaja yhteenveto noottikriisin seurausten pohjalta, joihin Anatoli Golitsynin amerikkalaisille välittömät tiedot antoivat dramaattisen lisän. Arvion lähtökohtana oli se, että ”Neuvostoliitto saattaa vaatia jälleen sotilaallisia konsultaatioita suomalaisten kanssa, tukikohtia Suomesta tai ainakin sotilaallisten laitteiden yhteiskäyttöä”. Amerikkalaisarvion merkittävin piirre Kekkosen kannalta oli se, että NKP-yhteyksiensä vuoksi häneen ei enää luotettu Suomen ”puolueettomuuspolitiikan” takuumiehenä. Dollareita kanavoitiin Suomeen ruplien vastapainoksi, koska Kekkos-vastaisten voimien tukeminen nähtiin ainoaksi keinoksi ”ehkäistä Suomen itsenäisyyttä kutistavia Neuvostoliiton painostuspyrkimyksiä”. Washingtonissa arveltiin Neuvostoliiton voivan koska tahansa uudistaa vaatimuksensa sotilaallisista konsultaatioista Urho Kekkosen sisäpoliittista asemaa tukien. Vaivalla rakennetusta kekkoslaisesta ”puolueettomuudesta” ei ollut enää kulissejakaan jäljellä.
Vuonna 1962 Kekkosen ja amerikkalaisten välejä häiritsi toinenkin ongelma. Kekkonen antoi täyden tukensa NKP:n keskuskomitean organisoimalla ja rahoittamalle ”Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII rauhan ja ystävyyden festivaalille”, joka järjestettiin Helsingissä heinä- ja elokuun vaihteessa. Festivaali oli NKP:n keskuskomitean lempilapsi, sen kansainvälisen toiminnan ylpeys, johon oli pantu paljon rahaa. Urho Kekkonen oli täysin rinnoin mukana edistämässä tätä toimintaa. CIA oli omalla tahollaan organisoinut festivaalinvastaista toimintaa. Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtaja Yrjö Blomstedt kertoo, kuinka eräs Roland Carter-niminen mies tarjosi hänelle rahaa ”häiriöiden” järjestämiseksi.
Mitä Golitsyn kertoi?
Suomessa Golitsyn tuli julkisuudessa tunnetuksi vasta vuonna 1984, jolloin hänen muistelmansa vihdoin viimein ilmestyivät. Kirjassaan New Lies for Old. The Communist Strategy of Deception and Disinformation. Kekkosen (Timon) suurin yksittäinen palvelus kommunistiselle strategialle oli hänen tarjoamansa apu ETY-konferenssin järjestämiseksi Helsingissä. Golitsynin kertomuksen päätähti oli ”Timo” eli Urho Kekkonen, jonka KGB oli värvännyt palvelukseensa klassisin keinoin ja 1940-luvun lopulla.
Golitsyn ei todennäköisesti ollut tietoinen siitä, että kansanedustaja Kekkonen harjoitteli jo jatkosodan aikana läntisiä agentti-yhteyksiä. Hänen kaksi tärkeintä agenttiaan olivat CIA:n edeltäjän OSS:n Tukholman toimiston päällikön Wilho Tikander ja Helsingissä Iso-Britannian suurlähetystön tarjoaman diplomaattisuojan turvissa toiminut tiedustelumies Rex Bosley. Kumpikin mies puhui erinomaista suomea. Tikander tapaili säännöllisesti Kekkosta vuosina 1942-1945. Kekkosella oli ulkoministeriössä luottomiehenä Aaro Pakaslahti.
Golitsyn on nimennyt ”Timon” rekrytoijaksi vuonna 1948 Neuvostoliiton lähetystössä palvelleen ”neuvostokarjalaisen” tiedustelu-upseerin, joka toimi toisen lähetystösihteerin vakanssilla. Häneen sopivat hyvin Ivan ”Jussi” P. Pakkasen tunnusmerkit; mies oli everstiluutnantti ja oli jo ennen vuotta 1948 toiminut Liittoutuneiden valvontakomission tehtävissä. ”Timon” rekrytoija puhui hyvin suomea ja oli samalla tavoin ronski seuramies kuin Bosley ja Tikanderkin.”Timo” saunoi ja ryyppäsi kontaktimiehensä kanssa, ja seurustelu oli helppoa, koska kielivaikeuksia ei ollut. Pakkanen ei tietenkään ollut ensimmäinen ja ainoa Kekkosen sodanjälkeinen ( tai sodanaikainen) neuvostokontakti. Golitsynin mukaan nämä suorastaan kilpailivat Kekkosen suosiosta Suomessa.
Kekkonen sai vanhat syntinsä Moskovassa nopeasti anteeksi. Nuoruuden hairahduksiin kuului osallistuminen Haminassa vapaaehtoisena valkoisten teloituskomppaniaan. Kekkosen maine Etsivän Keskuspoliisin (EK) kovapintaisena kuulustelijana 1920-luvulla oli tunnettu; sisäministerinä 1930-luvun lopulla hän toimitti kommunisteja vankilaan. Kaikki tämä oli Moskovan tiedossa. Golitsyn esittelee kirkkaasti ”Timon” ja NKP:n keskuskomitean solmiman faustisen liiton: ”… vastineeksi hänen liittoutumisestaan neuvostotiedustelun kanssa neuvostoliittolaiset unohtaisivat hänen taannoiset kommunistienvastaiset toimensa, joihin hän oli korkeassa virassaan ryhtynyt, ja käyttäisivät kaiken vaikutuksensa muokatakseen hänestä keskeisen poliittisen toimijan (Suomessa)”.
Urho Kekkosen poliittisen kasvatuksen ja uuden liittosuhteen tärkeitä henkilöitä olivat jo 1040-luvulla S.G.Lapin ja Mihail Kotov. Golitsyn sanoo Mihail Kotovin ottaneen ”Timon” haltuunsa vuonna 1948; Ivan Pakkanen oli lähetetty takaisin Karjalan korpiin. Golitsyn viittaa KGB:n residentin Zenikovin onnistuneeseen toimintaan, mikä johti ”merkittävän suomalaisen sosiaalidemokraatin ”rekrytointiin. Hänen pseudonyyminsä oli ”Johtaja”. Viimein vuonna 1959 hän perusti oman puolueen, jonka tärkein funktio oli edelleenkin syventää sosiaalidemokraattien hajaannusta. Muistakin rekrytoinneista Golitsyn mainitsee kuin ohimennen: heitä oli ammattiyhdistysliikkeessä ja jopa Kansallisessa Kokoomuksessa. Myös Ruotsalaisen kansanpuolueen ”johtaja” oli KGB:n vaikutusvallassa; Friberg tarkoitti Jan Magnus Janssonia. ”Suomen tapauksessa” paikallisia kommunisteja ei enää vuoden 1957 jälkeen rekrytoitu agenteiksi. SKP oli kokonaisuudessaan NKP:n agentuuri, koska puolue sai rahoituksensa sieltä.
Kekkonen kävi tärkeimmät ja salaisimmat keskustelunsa KGB:n edustajien kanssa poikansa, hallitusneuvos Matti Kekkosen kotona, jonne KGB:n residensillä oli lyhyt matka.
Agentti ”Ahti”
Kustaa Vilkunaan ”agentti”-määritelmä sopii loistavasti. Hänen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä toiminnastaan on runsaasti tietoa. Vilkuna oli vuosikymmenten aikana Kekkoselle suorastaan välttämätön viestinviejä, tiedottaja ja poliittinen ukkosenjohdatin. Arvostettuna tiedemiehenä Vilkuna liikkui piireissä, joihin Kekkosella itsellään oli vaikeuksia päästä. Vilkunan älyllinen ja henkinen kapasiteetti ylitti muiden Kekkosen miesten tason.
Jelisei Sinitsyn oli ottanut ”Ahtiin” yhteyden välittömästi saapuessaan Suomeen valvontakomission mukana 1944. Alkajaisiksi Vilkuna esitteli Sinitsynille Urho Kekkosen lähivuosia varten laatiman poliittisen toimintaohjelman. Oikeusministeri oli radiopuheessaan 26.9.1944 vaatinut kansakuntaa tunnustamaan häviön ja kilvoittelemaan Neuvostoliiton anteeksiannosta.
Kustaa Vilkuna aukaisi Kekkoselle ovet hämärämiesten tiedustelumaailmaan. Vilkuna jos kuka osasi pelin säännöt ja tunsi porvarillisten taantumuspiirien ajattelutavan. Tällaiset suomalaiset olivat voittajalle kaikkein tärkeimpiä kontakteja.
Sinitsyn (Jelisejev) oli Kekkosen ensimmäinen ”kotiryssä” ja Kekkosen toiminta kehitettiin vähitellen 1960-luvulla pysyväksi toimintatavaksi. Ideana oli se, että NKP:n keskuskomitea rakensi tiedusteluorganisaationsa avulla kiinteät henkilösuhteet ”diplomaattisen sumuverhon” suojissa Suomen hallituspiirien edustajiin, kansanedustajiin, talouselämän ja kulttuurin johtaviin henkilöihin.
Urho Kekkoselle tarjottiin lokakuussa 1944 huikaiseva mahdollisuus kohota stalinilaisen Suomen-politiikan keulahahmoksi ja tulevien vuosien ystävyyspolitiikan takuumieheksi. Tarjouksen esitti NGKB:n residentti Jelisei Sinitsyn, ja Kekkonen tajusi, minkälaiset voimat taustalla piilivät. Kekkonen oli kuin vuoren harjanteella: ” Saat kaiken tuon minkä näet, jos toimit haluamallamme tavoin”. Kekkonen otti päämääräkseen vastustajiensa eliminoinnin Maalaisliitosta, jota hän Zdanoville nimitti ”radikaaliksi porvaristoksi”. Kekkonen käytti hänelle tarjotun tilaisuuden täysimääräisesti omaksi hyväkseen.
Ruplat ja dollarit
Presidentti Kekkosen manipuloimalla sisäpoliittisilla järjestelyillä Suomen poliittinen kenttä ajautui vuosikausiksi viidakkosotaan, jossa ulkovaltojen sallittiin sekaantua maan sisäisiin asioihin. CIA:n rahoitus sosiaalidemokraateille oli vanhaa perua; dollareiden tulo Suomeen alkoin1940-luvun lopussa Tukholman kautta, missä niiden lähettäjänä toimi mm. Arvo (Poika) Tuominen, Kustaa Vilkunan kontaktimies. Sosiaalidemokraattisessa puolueessa CIA:n rahojen vastaanottajana olivat toimineet Väinö Leskinen ja järjestösihteeri Veikko Puskala, SAK:ssa pääsihteeri Olavi Lindblom. Rahoitus jatkui keskeytyksettä aina puoluehajaannukseen asti; Väinö Tannerin valinta puolueen puheenjohtajaksi huhtikuussa 1957 ei muuttanut asiaa. Emil Skogin miehet valvoivat CIA:n rahoja SAK:ssa, ja TPSL:n perustamisen jälkeen leiriä vaihtanut Veikko Puskala toimi edelleenkin CIA:n rahojen vastaanottajana.
Emil Skog oli muita ahneempi. Hän saalisti ruplia ja dollareita ollessaan vielä SDP:n puheenjohtaja. Puskala, Skog ja Simonen olivat valmiita käymään kauppaa ulkovaltojen rahoista kenen kanssa tahansa. Neljä vuotta myöhemmin samat miehet toimivat KGB:n myöntämien avustusten varassa, kunnes Veikko Puskala aloitti jälleen yhteistyönsä CIA:n kanssa.
NKP:n keskuskomitean ja KGB:n edustajien kanssa läheisessä yhteistyössä toimi Maalaisliiton K-linja. Sen toimesta oli perustettu erityinen tukisäätiö (Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö), joka palveli poliittisen rahan kierrätyskeskuksena. Rahojen kierrätys oli jätetty presidentin luottomiehen Arvo Korsimon vastuulle.
SAK:n hajoaminen eteni puoluehajaannuksen aikataulussa. Reino Heinosen valinta SAK:n puheenjohtajaksi helmikuussa 1959 aiheutti amerikkalaisissa tukijoukoissa myönteisiä reaktioita. CIA jatkoi rahojen kierrätystä Veikko Puskalan ja Olavi Järvelän välityksellä SAK:n skogilaisille. Ruplien ja dollareiden kilpajuoksu SAK:n ja SAJ:n pönkittämiseksi alkoi toden teolla vuonna 1960. Järjestötuki ry vastaanotti 1961-1967 vuosittain 2-3 miljoonaa markkaa CIA:n avustuksia. Rahat tuotiin maahan Suomen markkoina amerikkalaisdipolmaattien matkalaukuissa, tavallisesti Sveitsistä tai Länsi-Saksasta. Samalla tavalla sosiaalidemokraattinen puolue oli saanut amerikkalaisrahoja. Järjestötuki ry:llä oli nimissään kirjanpidon ulkopuolisia tilejä, joille laiton raha ohjattiin.
Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö (MYS) oli perustettu Urho Kekkosen presidentiksi nimityksen jälkeen syyskuussa 1956. Säätiön puheenjohtajana toimi vuonna 1964 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka Raision tehtaiden toimitusjohtaja Eino Kivivuori sekä perustajajäseninä Ahti Karjalainen, Kauno Kleemola, kunnallisneuvos Kalle Joukanen Kankaanpäästä, hallitusneuvos Matti Kekkonen, kansanedustaja ja Suopon päällikkö Arvo Pentti sekä Johannes Virolainen hänen vastaanottaessaan Maalaisliiton puheenjohtajuuden vuonna 1964. Virolainen ei osallistunut yhteenkään säätiön hallituksen kokoukseen.
Turvallisuuskomitean puheenjohtaja Vladimir Semitsastnyi oli 22.1.1962 lähettänyt Korsimon rahapyynnön Nikita Hrustsheville, joka tutustui siihen kolme päivää myöhemmin. KGB:n muistion pohjalta NKP:n keskuskomitean päätöskäsittely oli jo 31.1.1962: ”Pidetään tarkoituksenmukaisena myöntää vuonna 1962 10 miljoonaa Suomen markan lisäapu Suomen Maalaisliitolle (Korsimo).” Maininta Suomen Maalaisliitto sitoi myös puolueen Korsimon menettelyyn, vaikka puolueen silloin johto ei asiasta tiennytkään. NKP:n keskuskomitean päätöksellä KGB:n puheenjohtaja valtuutettiin nostamaan rahat SNTL:n valtionpankista ja toimittamaan ne Helsinkiin Arvo Korsimolle. Kekkonen oli valmistautunut V.J.Sukselaisen erottamiseen pääministerin tehtävistä ja Helsingin hovioikeuden päätös ns. kansaneläkelaitoksen jutussa antoi siihen aiheen. Toimenpide teki mahdolliseksi luotettavan Martti Miettusen nimittämisen pääministerin virkaan noottikriisin ajaksi.
Presidentti Kekkosen salaisia vaalirahastoja valvoneen Kivivuoren ”Sveitsin-tileistä” tiedämme vain sen verran, mitä hän oli kotonaan kertonut. ”Rahoja tuli niin paljon, että ne oli vietävä pois maasta laittomin keinoin.”
Kun ulkopuolinen poliittinen pimeä raha oli syöpynyt suomalaiseen poliittiseen elämään 1960-luvulla jo ns. maan tapana, CIA:n rahoista halusivat vaieta niin maan ylin poliittinen johto kuin hallituspuolueetkin – vuonna 1966 tasavallan hallituksessa istuivat niin ruplien kuin dollarienkin nauttijat.
CIA:n rahojen tutkinnan alkuperää ei voitu aloittaa, koska silloin olisi pitänyt puuttua myös KGB:n rahaan.
Ennen 1962 presidentin vaaleja Lindblomin sanansaattajana Mauno Koivisto petasi myös omia tulevaisuuden mahdollisuuksiaan. Kekkosen, Lindblomin ja Koiviston sopimiin ”järjestelyihin” kuului Tannerin, Leskisen ja Pitsingin vetäytyminen sivuun. Kekkonen oli luvannut Pitsingille johtajan paikan Kansaneläkelaitoksesta, ja Leskiselle avautuisi Outokummusta Emil Huunoselta vapautuva sosiaalijohtajan paikka. ”Järjestelyjen” hintana Kekkonen oli luvannut ”henkilökohtaisesti puolustaa” Lindblomia (ja Koivistoa) Moskovassa.
Lähdeaineisto:
Hannu Rautkallio: Laboratorio Suomi – Kekkonen ja KGB 1944 – 1962 ISBN 951-0-21442-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti