Veikko Vennamo kirjoittaa kirjassaan Kekkosdiktatuurin vankina, että noottia käytettiin pelotteluaseena. Noottikriisi oli kansamme kohtalontiellä niin raju pommi, että minun on syytä tähän ottaa muistiinpanoistani sanatarkasti seuraavaa, Vennamo kirjoittaa. ”Päivällinen meillä 30.10.1961. Länsi-Saksan konsuli ja rouva Böx, konsuli Naupert ja professori ja rouva Nils Meinander. Rouva Naupert oli sairastunut eikä voinut tulla. Illalla kymmenen uutisissa tuli Neuvostoliiton nootti Suomelle: Neuvostoliiton ja Suomen välillä neuvottelut käyntiin ystävyys- ja avunantosopimuksen 2. ja 3. artiklan pohjalta. Syy: Länsi-Saksan ja Nato-maiden taholta Neuvostoliittoon kohdistuva uhka. Nootti koski kaikkia pohjoismaita.
Olimme kuin mykistyneitä. Joko taas? Kekkonen Hawaijilla, kaikki oli ennalta suunniteltu, mutta mikä on pyrkimys, ei ole selvänä. Kiihkeä keskustelu, olimme surullisia, mutta ei epätoivoisia”.
31.10.1961 klo 9.00 Meillä Honka-rintaman poliittinen neuvottelu. Läsnä: Honka, Junnila, Meinander, Pitsinki, Kyttä, Lindblom. Minä toimin puheenjohtajana, Vennamo kirjoittaa. Kello 12 Naupert meillä. Kello 15. Yllämainituilla jatkoneuvottelut eduskunnassa + läsnä Jussi Saukkonen. Illalla kello 19 menin neuvotteluun Kämppiin samoissa merkeissä, Vennamo kirjoittaa.
Kun iltauutisista oli kuultu nootti-uutinen, niin havaitsin, kuinka rouva Meinander oli kalman kalpea ja todella kauhuissaan. Lyhyen ajan jälkeen Meinanderit muuttivatkin Ruotsiin.
Olin seurannut maalaisliitosta ulosheittoni jälkeenkin hyvin tarkoin poliittisia tapahtumia ja hankin aktiivisesti tietoja joka suunnalta. Näitten tietojen perusteella tulin siihen käsitykseen, että Neuvostoliitosta on odotettavissa painostusta, jos sitä tarvitaan Kekkosta varten. Siksi jo sovittaessa Nils Meinanderin kotona Kaarlo Pitsingin kanssa yhteisestä presidenttiehdokkaasta vaadin, että presidentinvaaleihin on mentävä kunkin puolueen omalla ehdokkaalla. Vasta siiten viime vaiheessa on yhdyttävä ennakolta sovittuun henkilöön. Mutta en saanut muilta kannatusta. Näytti siltä, että sosiaalidemokraatit halusivat vetää yhteiseen vaaliliittoonsa kaikki muutkin puolueet suojellakseen itseään ”Moskovan vihaa” vastaan. Minä taas katsoin, että tällainen suojelustoimenpide on typerää. Se vaarantaa koko suunnitelman, Vennamo kirjoittaa.
Kun keskustelin vähänkin asioista perillä olevine henkilöiden kanssa, niin kaikkialla leijaili pelko, että Neuvostoliitto puuttuu asiaan. Kommunistien ja maalaisliiton keskuudessa Moskovalta oli odotettavissa oleva tuki julkinen salaisuus. Aluksi arvelin, että Kekkosen kannattajat yrittävät tällä pelottelulla vahvistaa omia asemiaan. Mutta nopeasti havaitsin, että kysymyksessä oli paljon vakavampi asia.
Jouduin myös paikan päällä seuraamaan Honka-puolueiden julkisia tilaisuuksia. Väkeä oli kaikkialla paljon ja väki oli innostunutta. Luotetut poliittiset kenttämiehet sanoivat, että kansan enemmistö on Hongan takana ja nyt Kekkonen kaatuu. Psykologinen mieliala oli tällainen. Kommunistiset luottamushenkilöt ilmoittivat minulle, että Kekkonen tulee sopivassa muodossa saamaan Moskovalta virallista tukea, jos hän näyttää sitä tarvitsevan. He pitivät tätä selviönä. Hongan takana olevilla puolueilla oli kansanedustajien enemmistö eduskunnassa ja siihen aikaan puolueuskollisuus oli hyvin voimakas ja liikkuvia äänestäjiä ei ollut.
Tiesin, että Kekkonen oli jatkuvassa yhteydessä Neuvostoliittoon salaisia kanaviansa myöten ja Karjalainen ulkoministerinä odotti apua. Berliinin kriisi oli pahentunut ja elokuussa rakennettu Berliinin muuri. Kekkonen oli älyllään ja suunnitelmallisilla toimenpiteillään järjestellyt asiat niin, että hänen valtapoliittiset etunsa ja Neuvostoliiton välttämättömät turvallisuusedut kävivät täysin yhteen. Suomen kansan vapaa kansanvaltainen tahto pantiin matalaksi ja Kekkosesta tuli suomalainen diktaattori, venäläisten haluama sankari.
Kekkosen rauhallisuus Amerikan matkalla on vain siltä pohjalta ymmärrettävissä, että hän oli täysin selvillä tilanteesta. Asiat hoidettiin lisäksi taidolla niin, että kansan reaktiot tulivat laskelmien mukaisiksi. Nootti palautti kaikkien mieliin vuoden 1939 tapahtumat, joiden seurauksena olivat raskaat sodat. Suomen kansa oli valmis alistumaan Kekkosen käskyvaltaan pelastuakseen kärsimyksiltä. Pahasti säikäytetty Suomen kansa pani nöyrästi päänsä pensaaseen, Vennamo kirjoittaa.
2.11.1961 Ilta-Sanomissa oli Kekkosen lausunto New Yorkissa, joka tekee selväksi, että hän oli ennakolta kaikesta tietoinen – varmasti lopputuloksestakin. Kekkonen piti odotetun radio- ja televisiopuheensa 4.11.1961 kello 21.00. Puhe kesti 45 minuuttia. Puhe oli täynnä puolueiden ja poliitikkojen syyttelyä. Isänmaamme oli todella joutunut häikäilemättömän ja piittaamattoman valtataistelun kohteeksi. Kekkos-diktatuuri on purrut ja häntä nöyristelevät ovat olleet arvossa.
Suunnitelman mukaiset presidentin valitsijamiesvaalit olivat tammikuun puolivälissä ja ylimääräiset eduskuntavaalit helmikuun alussa vuonna 1962. Kekkonen sai haluamansa nöyrän eduskunnan ja hänet valittiin ylivoimaisesti presidentiksi. Peloteltu kansa antoi Helsingissäkin maalaisliiton valitsijamiesehdokkaiden vaaliliitolle äänivyöryn. Minut säikäytetyt pudottivat eduskunnasta. Kekkonen riemuitsi, Vennamo kirjoittaa.
Lähdeaineisto:
Veikko Vennamo: Kekkos-diktatuurin vankina ISBN 951-20-3237-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti