lauantai 31. joulukuuta 2011
Koivisto paljastaa korttinsa
Vuoden 1991 eduskuntavaalien jälkeen Keskusta sai hoidattavakseen pahemman konkurssipesän kuin mitä olimme ennen vaaleja osanneet aavistaa. Vaaleihin käytäessä me vielä luulimme, että valtiontalous olisi ollut kohtuullisessa kunnossa; erityisesti tällä hallituspuolueet olivat vaaleihin saakka kehuskelleet. Välittömästi vaalien jälkeen kävi ilmi, että ylijäämäiseksi väitetty vuoden 1991 budjetti olikin pahasti alijäämäinen. Tehdyistä säästöpäätöksistä huolimatta alijäämä kohosi yli 39 miljardiin markkaan. Tämä vaje repesei seuraavana vuonna yli 60 mlijardiin markkaan, vaikka menoja edelleen tuntuvasti supistettiin. Tänä vuonna jatkuu sama meno, vaikka säästölinjaa on entisestään tiukennettu. Ensi vuonna näyttää yhtä huonolta, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Talouspolitiikassa Ahon hallitus oli erimielinen. Pääministeri Aho ja valtionvarainministeri Viinanen toteuttivat linjaa, jota en kaikin osin hyväksynyt. En ollut ainoa toisinajattelija. Suurin erimielisyys liittyi vahvan markan politiikkaan. Syksyllä 1991 minua arvosteltiin voimakkaasti julkisuudessa. Vaikka korot olivat korkealla harjoitetun virheellisen talouspolitiikan vuoksi, syytettiin tästä minua, joka olin uskaltanut sanoa tämän totuuden oman puolueeni sisäpiirin kokouksessa.
Korostin Kauppalehti Option haastattelussa maaliskuussa 1992, että jos menemme mukaan yhteiseen keskuspankkiin ja valuuttaan, ei paluuta enää ole. Sen jälkeen olisimme menettäneet kansallisen liikkumavaramme. Edellytin, että selvitämme jo ennen jäsenyysneuvottleuja, mitä EMU:n eri vaiheet meille merkitsevät ja mikä olisi talouspolitiikka, jolla tulisimme toimeen. Vaadin, että ongelmista on kekusteltava jo jäsenyysneuvotteluissa; EY:n suuntaan tulee olla avoin ja rehellinen. Kauppalehti Option haastattelun jälkeinen talouspoliittinen keskustelu tuo mieleeni keskiajan noitavainot, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Kun ekonomisten suunnalta ei kuulunut ehdotuksia EMU-jäsenyyden oloihin soveltuvaksi talouspolitiikaksi, päätin esittää julkisuudesssa omia ajatuksia puheessa, jonka pidin EVA:n järjestämässä tilaisuudessa toukokuussa 1992. Kysyin puheessani, miten hillitsemme EY:n jäsenenä taloutemme ylikuumenemista noususuhdanteissa ja kuinka taas lievitämme yritysten kilpailukyky- ja kannattavuusongelmia laskusuhdanteissa. Mitä finanssipoliittisia välineitä meillä on käytettävissä? Olisiko tulokehitykseen saatavissa suhdannekehitystä tasavaa joustavuutta uudistamalla työmarkkinajärjestelmää?
Heinä-elokuun vaihteessa 1993 Euroopan valuuttamekanismi (ERM) murtui ja useimmille Euroopan valuutoille päätettiin sallia 30 prosentin liikkumaväli. Tämä osoitti oikeaksi sen arvion, jonka esitin jo syksyllä 1990: EMU-suunnitelma ei ollut realistisella pohjalla. Eurooppa on taloudellisessa mielessä liian heterogeeninen, jotta kiinteät kurssit voisiva toimia.
Heti kellutuspäätöksen jälkeen 3. päivänä syyskuuta 1992 presidentti Mauno Koivisto järejsti tiedotustilaisuuden ja esiintyi myös televisiohaastatteluissa. Presidentti otti kantaa talouspolitiikkaan ja erityisesti valuuttakurssipolitiikkaan. Koivisto sanoi, että hän oli virkakautenaan hyvin usein keskustellut pääministeerin ja Suomen Pankin johdon kanssa talouspolitiikasta. Hän sanoi kantaneensa huolta talouspolitiikasta erityisesti siltä osin kuin sillä on heijastuvaikutuksia maamme kansainväliseen asemaan. Nyt Koivisto otti julkisuudessa selkeästi kantaa ennen muuta valuuttakurssipolitiikkaan. Tämä oli outoa siinä mielessä, että juuri tämä talouspolitiikan lohko kuuluu lainsäädännön perusteella nimenomaan eduskunnalle ja valtioneuvostolle.
Vuoden 1992 lopun lähestyessä jouduin ottamaan kantaa siihen, olisinko ehdokkaana puolueeni järjestämässä presidentinvaalien esivaalissa. Tästä asiasta päättäminen ei ollut helppoa. Toimintani Ahon hallituksessa oli ollut hyvin vaikeaa. Keväällä 1992 suhteeni Mauno Koiviston kanssa tulehtuivat tavalla, joka teki ulkoasiainministerin tehtävän hoitamisen raskaaksi. Kesällä 1992 olin jo valmis ajattelemaan luopumista presidenttiehdokkuudesta. Syksyllä tulin kuitenkin siihen tulokseen, että minun on oltava ehdokkaana. Seuraavaksi jouduin miettimään onko minun luovuttava valtioneuvosston jäsenyydestä. Olin ollut tyytymätön hallituksen talouspolitiikkaan, eikä tilanne siinä suhteessa näyttänyt olevan korjaantumassa.
Vuoden vaihteen jälkeen näytti tilanne otolliselta, sillä myös sosiaalidemokraatit käynnistivät tuolloin aikaisempaa vakavampia tunnusteluja hallituspohjan laajentamiseksi. Kesälllä 1992 tuli julkisuuten tieto Antti Kalliomäen ja Seppo Kääriäisen yhteisestä kalamatkasta Tenolle. Tammikuussa 1993 minuunkin otettiin yhteyttä. Tammikuun 28. päivänä tapasin Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantasen. Rantanen kertoi, että hän oli liikkeellä puolueensa johtohenkilöiden kehotuksesta. Hän kertoi, että SDP:ssä on nähty hyvin vaikeaksi keskustella hallituskysymyksestä pääministeri-puheenjohtaja Esko Ahon kanssa, joka ei näytä haluavan kuulla hallituspohjan laajentamisesta. Tästä syystä hän halusi kuulla minun kantani hallituspohjan laajentamiseen ja siihen, miten olisi toimittava. Tapaamiseni Ulf Sundqkvistin kanssa vahvisti sitä käsitystäni, ettei Esko aho tosissaan halunnut hallituspohjan laajentamista. Seppo Kääriäinen ja Martti Pura olivat saaneet hallitustunnusteluissa saman käsityksen kuin minäkin.
Maaliskuun 8. päivänä järjestettiin Kesärannassa kokous, jossa olivat paikalla Esko Aho, Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja minä. Siinä sovittiin, että hallituspohjan laajentamista tosissaan yritetään. Tässä keskustelussa Aho myös kysyi, olisinko valmis osallistumaan mahdollisesti muodostettavaan uuteen hallitukseen. Vastasin, että vain pääministerinä. Sorsan tapaaminen järjestyi jo seuraavana päivänä. Sorsan käsitys oli, että hallituspohjan laajentaminen olisi mahdollista. Hän itse tuki hanketta eikä asettanut sille mitään ennakkoehtoja. Hän kehotti jatkamaan yhteydenpitoa puolueen ja ryhmän johtoon.
Puoluehallituksen kokouksessa ilmoitin erostani. Puoluehallitus ja eduskuntaryhmä kokoontuivat jo samana päivänä valitsemaan seuraajani. Heikki Haaviston nimittäminen oli Ahon valinta. Minulle hän puhui asiasta vasta sen jälkeen kun muut hallituspuolueet ja presidentti olivat tämän ratkaisun hyväksyneet.
Talouspolitiikassakin kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tämä viisaus meidän talouspolitiikastamme on viime vuosina puuttunut – tässä on syvien vaikeuksiemme yksi perussyy, Paavo Väyrynen kirjoitta. En ole huomannut, että Martti Ahtisaari olisi esittänyt mitään talouspoliittisia ajatuksia. Puhuessaan SDP:n puoluekokouksessa Martti Ahtisaari sanoi, ettei Suomessa tarvita ”poliitikkojen ammattikuntaa, vaan eri elämänalojen asiantuntijoita, jotka tuntevat yhteiskunnallista vastuuta”. Tämä kannanotto ei ole loppuun saakka ajateltu. Martti Ahtisaari on ollut 1960-luvulta lähtien Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen, siis myös ne vuodet, jotka hän on toiminut ulkoministeriön virkamiehenä. Tammi-helmikuussa 1994 on muutoksen aika. Suomeen valitaan uusi presidentti. Suomen kansa ratkaisee onan tulevaisuutensa suunnan. Tasavallan presidentin valitsee Suomen kansa, Paavo Väyrynen kirjoittaa.
Lähdeaineisto Paavo Väyrynen On muutoksen aika 2 ISBN 951-0-19108-6
perjantai 30. joulukuuta 2011
Pysäyttäkää Rehn!
Oma mahdollinen presidenttiehdokkuuteni nousi ensi kertaa esiin kesällä 1992, jolloin minut ja Eeva Kuuskoski noteerattiin gallupeissa Koiviston vahvimmiksi haastajiksi. Syyskuussa olin sitten jo mestarin ensimmäinen haastaja melkein 20 prosentin kannatuksella. Näin suurta kannatusta ei voinut sivuuttaa olankohautuksella, kun vaaleihin oli aikaa enää puolitoista vuotta. Hetkeäkään en nähnyt itseäni presidentin käädyt kaulassa, mutta ajatus presidenttiehdokkuudesta alkoi kyllä kummasti kutittaa mielen pohjukassa.
Lokakuun lopulla joukko tukijoitani järjesti suljetun ajatustenvaihtotilaisuuden mahdollisesta ehdokkuudestani. Ryhmän vetäjnä olivat erityisavustajani Peter Heinström, joka toimii nykyään RKP:n puoluesihteerinä ja väyvin Timo Kivi, joka on mainostoimisto Konseptin toinen omistaja. Mukana oli myös sukulaisia, vanhoja ystäviä ja muutama RKP-läinenkin.
Kokouksen tunnelma oli rento mutta määrätietoinen, niin kuin oli myöhemmin koko kampanjakin. Asioista puhuttiin kyllä tosissaan, muttei otsat rypyillä. Muistan kuinka Peter Heinström esitteli minut hyvin juhlallissti: ”Ja seuraavaksi luovutan puheenvuoron Suomen tasavallan seuraavalle presidentille.” Ajatus oli tietysti täysin mahdoton. Rkp:n takana oli ainoastaan viisi prosenttia kansasta, eikä edes RKP ollut vielä päättänyt olla minun takanani. Missään tapauksessa puolueelta ei löytyisi kampanjarahaa, eikä Roope Ankkaa ollut ilmoittautunut muualtakaan. Ainoa valttini oli kansansuorio ja sitäkin yritettiin viedä kaikin voimin.
Kaikista isoista puolueista viestitettiin, ettei RKP:n oman etunsa vuoksi kannattanut asettaa presidenttiehdokasta. Tällainen painostus varmasti herättikin puolueessa suurta huolta, sillä RKP on aina yrittänyt hankkiutua voittajan vaunuihin ja suurten suosioon. Oman ehdokkaan puolue oli ennen minua asettanut vain kahdesti: Ralf Törngren vuonna 1956 ja Jan-Magnus Janssonin vuonna 1982. Koskaan RKP ei ole lähtenyt haastamaan istuvaa presidenttiä.
Julkisuudessa väyrysläisten loanheittokampanja minua vastaan yltyi koville kierroksille. Vuoto seurasi vuotoa, skandaali skandaalia ja kaikissa niissä oli yhteinen juoni: minä olin edesvastuuton ja suorastaan vaarallinen poliitikko. Julkisuuden myrskynsilmässä olin silloin onneksi niin kiireinen etten ehtinyt liikaa murehtia yksittäisiä lehtijuttuja, mutta kun olen tätä kirjaa varten selaillut vanhoja lehtileikkeitä, olen huomannut, miten hurjaa tekstiä silloin kirjoitettiin.
Ilta-Sanomissa oli lokakuussa 1992 kolmen sivun juttu otsikolla Pysäyttäkää Rehn-liike nostaa päätään”. Siihen oli koottu kaikki sanomiseni ja tekemiseni johdonmukaisesti väärin ja ehdottomasti pahantahtoisesti tulkittuna. Tämän ”Pysäyttäkää Rehn”-liikkeen hätää kuvasi vähän aikaisemmin julkaistu kolumni, jossa Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen vaati lähestulkoon poikkeustilaa minun pysäyttämiseksi.
”Tasavallan presidentti Elisabeth Rehn olisi arvaamattoman mittava riski Suomelle, jonka naapurina vaikuttaa mahtava ja kenties oikukas Venäjä. Niinpä on ennustettavissa, että jos Rehnin lukemat osoittautuvat itsepäisen kestäviksi, johtavat puolueet ryhmittyvät hädissään Mauno Koiviston kolmannen kauden kannalle. Menettely olisi moraalisesti arvosteltavissa, mutta sitä kyettäsiin puolustamaan vain kestävillä asiaperusteilla.” Kylläåä minä olinkin vaarallinen!
Eikä selkää voinut kääntää puoluetovereillekaan. Varsinkin Jörn Donner kertoi kaikille, jotka jaksoivat kuunnella, että ajatus ehdokkuudestani oli naurettava, ja jos siihen mentäisiin, minun kampanjastani tulisi kaikkien aikojen fiasko. Hyvä jos saisin edes yhden prosentin äänistä. Jorn Donner oli minusta älykäs ja monilahjakas ihminen, mutta jollain tavalla hn on jäänyt ikuiseksi teini-ikäiseksi. Hän on käynyt meillä vuosien mittaan jonkun kerran kylässäkin ja aina hän yrittää keksiä jotain, millä vähän sokeeraisi meitä porvareita. ”Kai täältä saa edes viskiä!”, Donner tapaa karjahtaa jo ulko-oven kynnyksellä.
Mutta kaikki vastustus ja vähättely johtivat päinvastaiseen tulokseen kuin jotkut toivoivat. Jos minulla olisi siihen asti ollut jotain epäröintiä ehdokkaaksi pyrkimisestä, niin se kyllä katosi talven ryvetyskampanjan myötä.
Kevättalvi antoi minulle esimakua siitä, miten katoavaista on maallinen suosio. Kun Koiviston lupumisilmoitus maaliskuun lopulla ampui presidenttikilvan lähtölaukauksen, Ahtisaari rynnisti ylivoimaisesti kärkeen ja minä jäin jälkijoukkoon kymmeneen prosenttiin puolittuneella kannatuksellani. Olis muuten kiinnostavaa yrittää joskus tutkimuksin arvioida, miten tehokkaita lokakampanjat politiikassa ovat. Ainakin ne toimivat minua ja Ahtisaarta vastaan, sillä molempien aikaisemmin hyvin positiivista julkisuuskuvaa onnistuttiin tehokkaasti lokaamaan.
Lähdeaineisto Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0
torstai 29. joulukuuta 2011
Esivaaliehdokkaaksi
Kalevi Sorsa oli moninkertainen pääministeri ja ulkoministeri, eduskunnan puhemies ja puoluejohtaja. Hän olii ollut vuosia valtakunnan näkyvämpiä poliittisia vaikuttajia, mutta siitä huolimatta hänestä ei ollut kansan suosikiksi. Hän oli puoluepoliitikko ja sosiaalidemokraatti, jonka oli mahdotonta saada kannatusta näiden piirein ulkopuolelta – uudessa tilanteessa nämä ansiota eivät puolestaan riittänneet.
Heti SDP:n esivaalin jälkeen Martti Ahtisaaren kannatus näytti leisen gallup-tutkimuksen mukaan entisestään kasvavan. Esivaalin tulos oli Ahtisaaren kannalta vapauttava: voitto Kalevi Sorsasta pienen marginaalin turvin olisi voinuttehdä Sorsasta pikemminkin marttyyrin kuin rehellisessä vaalissa toiseksi jääneen ehdokkaan – lopullinen tulos nosti Ahtisaaren selkeästi selkeästi sosialidemokraattien ehdokkaaksi. Tämän jälkeen kysymys oli entistä voimakkaammin siitä, kuka olisi Sorsan jälkeen Ahtisaaren poliittinen kilpailija. Esivaalin tulos oli niin selvä, että lehtikommentien mukaan ”Raimo Ilaskivi jää Ahtisaaren alle” ja ”naiset romahtaivat presidenttipelissä”.
Kesän kynnyksellä tilanne oli muodostumassa Ahtisaaren kannalta suorastaan turvalliseksi – kaikki mielipiteiden mittaukset osoittivat hänen kannatuksensa olevan todella vahvaa. Jo alkuvaiheessa oli selvää, että Raimo Ilaskivestä ei olisi Ahtisaaren voittajaa. Mutta kenestä sitten olisi? Eeva Kuuskosken tähti sammui yllättävän nopeasti, EY-vasaisuus ei nostanut Keijo Korhosta, Elisabeth Rehn näytti jäävän edustamansa puolueen kannatuslukemiin eikä Claes Anderssonillekaan jäänyt todellisen haastajan roolia. ”Kun Paavo Väyrynen panee kamppanjaansa vauhtia, Ilaskiven ja Väyrysen kesken voi tulla tiukka kamppailu siitä, kumpi pääsee Ahtisaaren kanssa toiselle kierrokselle”, oli yksi arviointi. Ahtisaaren suosi hämmensi kuitenkin kaikki, ja todellisen vastustajan löytymistä jäätiin odottamaan.
Sosiaalidemokraattisen puolueen esivaali noli nostanut Ahtisaaren kansansuosion huipulle tavalla, joka arvelutti useita yhteiskunnan ja kulttuurin tapahtumia seuranneita henkilöitä. Oliko pinnalle noussut ilmiö, jonka kantavuus loppusi palattaessa arkipäivän elämään? Tässä yhteydessä vedottiin esimerkiksi siihen, että Kekkonen oli epäilemättä ylittänt presidentin valtaoikeudet ainakin kirjaimellisesti tulkittuna, mutta vahvana valtiomiehenä hän oli johtanut kansakunnan kriisistä toisensa jälkeen parempiin olohin. Kukaan ei tohtinut puhua Ahtisaaresta poliittisena kuplana. Päinvastoin maan poliittinen elämä koki kesän kynnyksellä 1993 hyvin voimakkaan muutoksen: sorsalaiset käänsivät innokkaasti takkiaan ja Ahtisaari-ilmiö näytti saavan entistä enemmän perusteita. Samalla ilmaan näytti jäävän myös hyvinkin merkittäviä kysymyksiä: ilman todellista haastajaa Ahtisaari saattasi sittenkin osoittautua median tuotteekksi, jolla ei olisi vastauksia kyseisen hetken poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin.
Helsingissä 6.6. pidetty SDP:n puoluekokous näyttäytyi yksimielisenä valitessaan Martti Ahtisaaren presidenttiehdokkaakseen. Suomen suurista puolueista ainoastaan SDP oli tarttunut haasteeseen asettaa ehdokkaaksi henkilö ilman merkittäviä puoluepoliittisia painolasteja. Ahtisaaren oman näkemys liikkui paljolti von Weizsäckerin esittämillä linjoilla ja tuli esille useissa yhteyksissä. Esimerkiksi marraskuussa hän kertoi, miten vallinnutta tilannetta oli kuvattu puolueiden valtiollisutumisena. Tämä arvio ei kuitenkaan ollut sikäli onnistunut, että puoluelaitoksen jäädessä vatiosäännön ulkopuolelle eitä tätä kautta myöskään voitu saada muutosta vallinneeseen tilanteeseen. Kyse olikin paljolti siitä, että puolue-eliitit yhdessä muiden korporaatioiden kanssa sopivat kansanedustuslaitoksen ja hallituksen päätöksistä. ”Puolueilla ei saisi olla mitään päätösvaltaa valtion, kunnan, ay-liikkeen, osuustoiminnan, urheiluliikkeen tai minkään muun yhteisön asiassa. Kansalaisten, kuntalaisten ja erilaisten laajojen kansalaisjärjestöjen jäsenten tulisi voida olla varmoja siitä, että heidän valitsemiensa päätöselinten jäsenten tekevät kaikki päätökset täysin itsenäisesti ja yksilövastuullisesti ilman ns. puoluekuria ja ilman ns. ryhmäkuria”, Ahtisaari tuuletti puoluevaltuustoa.
Tuskin Suomessa oli ehditty valmistautua juhannuksen tuomaan kesälomien aikaan, kun Martti Ahtisaari sai edellä mainitulla tavalla uuden kutsun osallistua Bosnian kriisin sovitteluun. Kannanotot jakaantuivat keskennään täysin ristiriitaisiin näkemyksiin. Yhtäällä oli tulkinta, jota voimakkaammin edustivat kokoomusen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi ja puheenjohtaja Pertti Salolainen: virkavapaus valtiosihteerin toimesta ja sitä kautta mahdollisuus näkyvään YK:n tehtävään antaisi Ahtisaarelle merkittävän julkisuusedun. Presidentti Koivistokaan ei voinut hyväksy tätä perustelua. Toisaalla yritettiin uskotella, että Ahtisaaren saavutukset niin Namibia-kysymyksessä kuin muutoinkin kansianvälisissä tehtävissä olivat niinohuita, että totuuden paljastuminen tulisi pikemminkin puhumaan presidenttiehdokasta itseään vastaan.
Martti Ahtisaaren syventyminen Bosnian kysymyksen ratkaisemiseen ärsytti muita presidenttiehdokkaita. ”Jotkut ajavat sammutetuin lyhdyun … Ahtisaari laiminlyö ehdokkaalle kuuluvia velvollisuuksia”, olivat eräitä kommentteja. Samalla arvioitiin, että sosiaalidemokraatit olivat tietoisesti järjestäneet hänelle mahdollisuuden olla poissa kotimaisen politiikan näyttämöltä.
Ahtisaari palasi Suomeen lokakuun loppupuolella 1993. Kuluneiden kuukausien aikana hänestä oli puhuttu jatkvuasti: paitsi Wider-jupakka esillä oli huhuja Ahtisaaren juopottelusta, asumuserosta opintojen keskeyttämisestä, väärinkäytöksistä virantoimituksessa ja monista muista perättömistä asioista. Kun arvostelijoiden näytöt puuttuivat, kääntyi koko huhumyly ajan myötä Ahtisaaren eduksi.
Lähdeaineisto Hannu Heikkilä Martti Ahtisaari – kansainvälinen tie presidentiksi ISBN 951-0-22003-5
keskiviikko 28. joulukuuta 2011
Puhelin kilahtaa
Puhelin pirahti Bonnin kodissani tammikuussa 1993. - Mara tässä terve. Soitto tuli New Yorkista, missä valtiosihteeri Ahtisaari oli työmatkalla. - Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Kova paine olisi lähteä mukaan. Ystävät ovat liikkeellä. Mitä mieltä olet? Pitääkö perustaa kansaliike vai mennä esivaaliin?
Suomessa oli kevääll' 1992 jälleen käynnistynyt presidenttipeli. Presidentinvaalit tulivat suomalaisen politiikan arvotyhjiön ja luottamuskriisin keskelle. Kansalaiset vieroksuivat politiikan johtotehtäviin ”luonnollisia jatkajia”. Eritysiesti SDP kärsi pitkästä johtajuuskriisistä. Pankinjohtaja Kalevi Sorsan asemat olivat pitkään olleet erinomaiset. Vuosina 1989-92 hänet olisi valittu presidentiksi, mikäli vaalit olisi pidetty tuolloin. Näinä vuosina hän oli mielipidetutkimuksien kärkinimi. Samankaltainen asema oli Ahti Karjalaisella 1970-luvun alkupuolella. Mutta varsinaisen presidenttipelin käynnistivät, tietenkin, ensin pelimiehet.
Keväällä 1992 Kauppalehti Option H.V.-nimimerkki alkoi lämmitellä EVA:n toimitusjohtaja Jaakko Iloniemen ehdokkuutta. Tarkoitus oli nostaa sinipunayhteistyön arkkitehti presidentiksi. Siinä sivussa oltaisiin kaadettu Ahon hallitus ja palautettu kokoomus ja sosiaalidemokraatit hallitusvaltaan. Samat miehet vetivät Ahtisaaren näissä käräjissä vara-Iloniemekse, mutta mielipidemittauksissa Iloniemi ei pärjännyt. Kauppalehti Option lukijakunta ei riittänyt kansalliseen mielipiteenmuodostukseen. Presidenttipeli oli siirtynyt suoran kansanvaalin oloissa kabineteista kaduille ja olohuoneisiin ympäri maata.
Ahtisaaren nimen presidenttiehdokkaana olivat nostaneet julkisuuteen 1989-90 eräät yhteiskunnalliset aktiiviset kansalaiset. Avussa (19/1990) julkaistussa kirjoituksessa Ilmari Turja liimasi katseensa mieheen (Ahtisaareen), jonka virkaura ja ansiot passasivat presidentin tehtävään: ”Siis nimeltään ja mieleltään supisuomalainen parhaassa iässään.” Mutta vasta laajempien mielipidemittausten jälkeen tilanne sähköistyi. Ahtisaaren kohdalla tärppäsi kesällä 1992.
Taloustutkimuksen toimitusjohtaja Eero Lehti noukki tällöin Martti Ahtisaaren potentiaalisten ehdokkaiden joukkoon lukemalla Kuka kukin on-kirjaa aakkosjärjestyksessä. MTV:n uutiset julkisti 26.7.1992 tämän tutkimuksen. Ahtisaari nousi siinä Suomen Pankin uuden pääjohtajan Sirkka Hämäläisen kanssa yllättäen 20 %:n kannatuslukuihin. Mukana vertailussa olivat myös Martin Saarikangas ja Paavo Haavikko. Puolueiden ulkopuolisten auktoriteettien haku oli käynnistynyt. Yli 40 % haastatelluista toivoi ryvettymätöntä ehdokasta presidentinvaaliin. Merkille pantavaa oli myös naisehdokkaan vahva kannatus. Siitä lähtein maassa oli Mara-ilmiö, jolle SDP:n virallinen johto suunnitteli ”esivaalileikkijän” roolia. Mutta maassa oli myös nostetta naspresidenttiydelle.
Lokakuussa 1992 Ahtisaari oli presidenttipörssissä kolmas Koiviston ja Elisabeth Rehnin jälkeen 22 prosentin kannatuslukemilla. Missä oli Sorsa? Nyt SDP:ssä herättiin. Puolue-elimissä Ahtisaaren nimen lausui enski kertaa kaupunginjohtaja Pekka Korpinen, SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa loppuvuodesta 1992. Puheenjohtaja Ulf Sundqkvist halusi pidättää presidenttipelin käynnistymistä. Siihen tarvittiin Koivistoa, joka ei ollutkaan valmis ilmoittamaan, kuten oli otaksuttu, kieltäytymisestään kolmannelle kaudelle. Vuodenvaihteen 1992/93 mittauksissa Ahtisaarella oli selvästi paremmat mahdollisuudet lyödä vastaehdokkaansa. Torien ja olohuoneiden kansanvalta eteni.
Ahtisaaren pulpahtaminen presdienttipörssin kärkiryhmään hämmensi monia, mutta oman arvioini mukaan hänessä oli presidenttiaineista. Ulkoministeriön sosiaalidemokraattiset virkamiehet olivat ymmällään, koska he tukivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Sorsaa. Ulkoasiainhallinto oli sosiaalidemokratisoitunut 1980-luvun lopulla. Ensi vaiheessa virkamieskunnassakin kyseenalaistettiin puoluekannasta riippumatta Ahtisaaren kyvyt nimenomaan tasavallan presidentien tehtävään. Tässä tultiin jo perusteiltaan kysymykseen siitä, ketkä kansalaiset ylipäätänsä voivat ottaa vastuulleen omien valtioidensa johtotehtäviä demokratioissa.
Ahtisaaresta tuskin olisi tullut presidenttiä, mikäli hän olisi esivaalissa keväällä 1993 leimautunut sosialistiksi, ”paremmaksi Sorsaksi”. Naisehdokkaalta se todin olisi voinut onnistua jo vuonna 1994. Politiikkan keskiviivan murtaminen edellytti Ahtisaarelta tietynlaisen etäisyyden pitämistä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Valtiosihteeri Martti Ahtisaari tuskin täysin aavisti, mihin sudenpesään hän päänsä pisti, kun hän alkoi harita presidenttiehdokkuuttaan syksyllä 1992. Hän ei haastanut vain oman puolueensa johtajia, vaan itse asiassa koko suomalaisen poliittisen eliitin. Samalla hänen kelpoisuutensa maan korkeimpaan virkaan kyseenalaistettiin, mikä pian laukaisi valtaisan anti-Ahtisaari-kampanjan eräissä puolueissa ja medioissa.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
tiistai 27. joulukuuta 2011
Venäjän syksy 1993
Venäjän edustajat eivät olleet halukkaita Valuuttarahaston edellyttämiä ehtoja hyväksymään, vaan maan talous ajautui pois niiltä raiteilta, joista oli sovittu. Kun Venäjällä toteutettiin kesällä 1993 rahauudistus, siitä ei ilmeisesti Valuuttarahastolle etukäteen mitään kerrottu. Aloitin yritykset saada Jeltsin käymään Suomessa. Muistutin Jeltsniä, että lokakuussa metsastyskausi Suomessa vasta alkoi. Jeltsin mietti hetken ja sanoi, että ehkäpä tavataan mieluummin Petroskoissa,
Kun tapasin 21. syyskuuta ulkoministeri Heikki Haaviston, totesin olevan epätodennäköistä, että Jeltsin voisi syksyn aikana vierailla Suomessa. Jeltsinin kiireet eivät olleet vähenemään päin. Samana päivänä Jeltsin lakkautti Neuvostoliiton aikana valitun kansanedustajien kongressin ja parlamentin. Lakkautuspäätöksessään Jeltsin vetosi kansaan. Jos hän olisi tehnyt sen ilman kansaan vetoamista, tilanne olisi ollut meidän kannaltamme hankala. Suomen hallitus ilmoitti 22. syyskuuta tukevansa Venäjän uudistuskehitystä, ”jossa presidentti Jeltsinillä on keskeinen osa. Presidentin päätös vedota kansaan ja järjestää uudet vaalit pyrkii ratkaisemaan lukkiutuneen tilanteen. Suomen hallitus pitää tärkeänä, että Venäjän uudistuskehitys jatkuu toimivan kansanvallan pohjalta”.
Lokakuun 4. päivän vastaisena yönä parlamentin ja Jeltsinin välinen voimainkoetus ratkesi Jeltsinin voitoksi. Jeltsinille uskolliset turvallisuusjoukot löivät Aleksandr Rutskoin Ostankinon televisiokeskusta valtaamaan lähettämät ihmiset. Seuraavana aamuna armeija tyhjesi nk. Valkoisen talon väkivallalla.
Presidentti Boris Jeltsin lakkautti 21.9.1993 perustuslain vastaisesti neuvostoaikaisen parlamentin murtaakseen umpkujan ja määräsi uuden kaksikamarisen parlamentin alahuoneen (duuman) vaalit pidettäväksi 12.12.1993. Osa kansanedustajista linnottautui parlamenttirakennukseen ja varapresidentti Aleksandr Rutskoi julistautui presidentiksi 3.10. syntyi yhteenottoja parlamentin kannattajien sekä miliisin ja sisäministeriön joukkojen kesken ja parlamentin kannattajat yrittivät vallata Ostankinon televisiokeskuksen. Jeltsinin tukena pysynyt armeija tyhjensi parlamenttitalon 4.10. tulittamalla sitä useita tunteja. Rutskoi ja parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov vangittiin. Taistelussa kuoli yli 170 ihmistä. Muualla Venäjällä oli täsin rauhallista. Moskovaan määrätt poikkeustila kesti kaksi viikkoa. Maan kaikkia paikallisneuvostoja kehotettiin eroamaan ja aluejohtajia erotettiin, samoin lin syttäjä ja perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja Valeri Zorkin painostettiin eroamaan. Eräiden lehtien ilmestyminen kiellettiin.
Minulla oli saman päivän aamuna tapaaminen Ahon, Haaviston, vt. valtiosihteeri Veli Sundbäckin ja ulkoministeriän poliittisen osaston päälllikön Jaakko Laajavan kanssa. Totesin, että Jeltsinin ja Venäjän hallituksen voima oli siinä, että se saattoi sanoa, ettei se ollut aloittanut verenvuodatusta. Kädyssä keskustelussa sanon: ”Syvin kysmys on, että emme voi irtaantua lännen yleisistä kannanotoista heikentämättä omaa asemaamme, vaikka Venäjällä kävisi huonomminkin Jeltsinin kannalta.Meidän tulee pyrkiä hakemaan turvallisuudellemme enemmän ulkoista tuke, jos se on välttämätöntä.” Lokakuun 7. päivänä lähetin Jeltsinille kirjaan, jossa sanoin, että yleensä olimme olleet pidättyväisiä naapurisuhteissa, mutta että meidän kannaottoamme helpotti se että hän ilmoitti vetoavansa kansaan.
Lokakuun 28. päivänä tuli Jeltsiniltä kirje: ”Hyvä ystävä Mauno, Lokakuun kapinan ja sen seurausten likvidoimisen murheellisina päivinä minulle oli erityisen tärkeätä saada kuulla Sinun äänesi – ääni vilpittömän, luotettavan ystävän ja aatetoverin puolelta, joka ymmärtää maassamme tapahtuvan syvimpää olemusta.” Tapaamisestamme ei tullut mitään.
Tavatessani Boris Jeltsinin Moskovassa keväällä 1993 sanoin havainneeni, että minun suorastaan edellytettiin puuttuvan Venäjän sisäisiin asioihin ja antavan silloin käynnissä olleessa valtakamppailussa tukeni hänelle. Kysyin, miltä se nyt sitten näyttäisi. Jeltsin vastasi: Presidentti voi aina tukea toista presidenttiä. Totesin että siinä oli vahva argumentti.
Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Mitä, missä, milloin 1994
maanantai 26. joulukuuta 2011
Brysselin neuvottelut ja Moskovan tapahtumat
Presidentti Mauno Koivisto kertoi keväällä 1993 jättävänsä presidentin tehtävät seuraavan vuoden maaliskuun alussa. Koiviston ilmoitus vapautti viimeisetkin pidäkkeet presidenttipeliltä. Koiviston ilmoitus ei kuitenkaan tehnyt presidentistä amerikkalaisittain sanottuna ”rampaa ankkaa”, hänen otteensa ulkopolitiikan johdosta säilyi viimeiseen virkapäivään asti hiukan arvoituksellisena, mutta äärettömän tiukkana. Jaakko Kalelan arvion mukaan syyskuusta 1992 maalsikuuhun 1993 Koivisto kävi kampanjaa saadakseen aikaan läpimurron Venäjän ja läntisen maailman talooudellisessa yhteistyössä, kauan ennen kuin Yhdysvaltain presdientti Bill Clinton teki samanlaisen aloitteen.
Koivisto pelkäsi Venäjän talousuudistuksen epäonnistumisen seurauksia Länsi-Euroopalle ja myös Suomelle. Koivisto seurasi herkeämättömällä kiinnostuksella Venäjän tapahtumia, ja kun Jeltsin pyysi neuvotteluapua, Koivisto ei voinut kieltäytyä. Koiviston operaatiosta tihkui julkisuuteen kohtuullisesti tietoja. Julkinen näkyvyys oli vain jäävuoren huippu. Venäjän vanhoilliset, etunenässä kenraali Aleksandr Rutskoi ja parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov yrittivät lokakuussa vallankaappausta Moskovassa. Suomalaiset saattoivat seurata tapahtumien kulkua naapurimaan pääkaupungissa lähes suorana televisiolähetyksenä, jota taustoittivat suuret lehtijutut. Ei ollut epäilystäkään, että suomalaiset pitivät Boris Jeltsinin puolta.
Tällä kertaa ei ollut myöskään ristiriitaa hallituksen ja kansan kantojen välillä. Hallitus antoi selvän tukensa Jeltsinille. Suomi on kaikissa yhteyksissä tukenut Venäjän demokraattista uudistuskehityst ja korostanut siinä vapailla vaaleilla valitun presidentt Jeltsinin roolia, joka on Venäjän tilanteen ratkaisemiseksi vedonnut suoraan kansaan. Suomen hallituksen mielestä kestävä ratkaisu kriisiin onkin mahdollista läytää vain uusien parlamenttivaalien ja kansainvaltaisen järjestelmän kautta, oli Suomen hallituksen kanta lokakuussa 1993.
Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän suhteissa oli muuutamassa vuodessa muutettu kurssia 180 astetta. Kun aikaisemmin Neuvostoliiton tapana oli puuttua Suomen sisäisiin asioihin, mutta Suomella ei olut mitään oikeutta naapurinsa asioihin, nyt Suomii puuttui Venäjän sisäisiin asioihin ja Venäjän jhto lähetti kiitoskirjeita tuesta. Venäjän sisäinen kuohunta vaikutti myös Koiviston ajatteluun. Kun jäsenyyshakemuksen alkuvaiheissa hän oli perustellut hakemuksen jättämistä ”korttien katsomisella”, taloudellisilla syillä ja mukanaololla päätöksenteossa, vuonna 1993 turvallisuuspolitiikan merkitys nousi entistä selvemmin esille. Tapansa mukaan Koivisto ilmaisi itsensä kiertäen ja välimiesten kautta.
Muistelmissaan Koivisto kertoo kutsuneensa hallituspuolueiden puheenjohtajat Ahon, Salolaisen ja Norrbackin luokseen 17, kesäkuuta. ”EY-j'senyyden turvallisuuspoliittiset vaikuttimet ja vaikutukset edellyttävät malttia. Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni e näkökohta, jota kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaa, että meidän piti Euroopan yhtesöön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä, mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan. Siihen argumenttiin ei pitänyt mennä viittaamaan. Perustelin tätä sillä, että jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä eikä liittyminen sitten toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme sitten olisi. Minun arvioini mukaan se olisi heikompi” Koivisto arvioi tilannetta. Koiviston mielipide välittyi ministerien ja keskeisten virkamiesten puheissa julkisuuteen.
Loppukesästä Haavisto totesi puheessaan: ”EY-jäsenyyshanke on Suomelle paitsi taloudellinen mys tärkeä turvallisuuskysymys, vaikka emme koekaan asemaamme mitenkään uhatuksi.” Sama toistui Jaakko Blombergin puheissa, ja myös Esko Aho otti turvallisuuden aseekseen puhuessaan kansainvälisen Wilton Park-konferenssin avajaisissa syyskuussa. ”Euroopan yhteisöön liittyminen antaa meille sananvaltaa siellä missä päätökset tehdään. Yhteisön jäsenyys merkitsee meille kuitenkin paljon muutakin: kyse on kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta.”
Jäsenyysneuvotteluissa Suomi hyväksyi unionin yhteisen ulko- ja turvallisupoliitiikan ilman varauksia. Suomessa se ei herättänyt enää tunteita. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1993 Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, ja Martti Ahtisaari aloitti presdentinvaalien kampanjansa. Suomen kansa kävi presidentinvaaleihin jännittävässä tilanteessa. Ensimmäistä kertaa tasavallan presidentti valittaisiin suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla.
Presidentinvaalien tulos vaikutti ehdokkaista kaikkein eniten Martti Ahtisaaren ja Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen. Ahtisaari ja Väyrynen ajautuivat monista syistä toistensa vastustajiksi. Väyrynen oli nostanut Wider-instituutin rahasotkut aseeksi Ahtisaarta vastaaan, eikä sopua enää löytynyt. Ulkopolitiikan sisällöstä he olivat myös eri mieltä. Väyrynen korosti puolueettomuutta. Ahtisaaren sanavalikoimaan tämä sana ei enää kuulunut. Presidentinvaaleista kehkeytyi jännitysnäytelmä. Melkoinen yllätys oli, kun ensimmäisen kierroksen voittajiksi nousivat Ahtisaari ja Rehn.
Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-23024-3
sunnuntai 25. joulukuuta 2011
Baltia, Venäjä ja Suomi 1993
Venäjän ja Viron suhteet olivat kireät, niitä kärjistivät venäläisjoukkojen läsnäolo Virossa ja kysymys venäläisen vähemmistön asemasta. Moskovan lähetystömme arvioi, että Vrion ja Venäjän takalukko ennakoi vielä suurempia ongelmia Latviassa. Minulla oli tarvetta tavata Viron presidentti Lennart Meri. Keskusteluissamme virolaisten kanssa olimme huomanneet, etteivät he kovin halukkaasti ottaneet esittämiämme näkökohtia huomioon. Kun keskustelin asiasta kesäkuussa ulkoministerin kanssa, sovimme että jatkossa oltaisiin sekä virkamies- että mnistritasolla selväsanaisempia.
Heinäkuun 3. päivänä soitin Lennart Merelle ja kysyin, voisinko minä Viron ja Venäjän kiistassa jotakin tehdä ja onko meillä tarvetta keskustella. Meri totesi tilanteen olevan vakavan. Hän sanoi virolaisten haluavan venäläisten kanssa normaalisuhteisiin, mutta myönsi osittain syy suhteiden kärjistymiseen oli ollut myös Viron puolella. Hän kertoi olevansa tulossa Suomeen lomalle heinäkuun puolivälissä. Kutsuin hänet tällä matkallaan Kultarantaan, missä tapasimme 14. heinäkuuta.
Keskustelumme lähti hitaasti liikkeelle, niin että vasta myöhään pääsimme kiinni varsinaisiin asiakysymyksiin. Yksi syy oli se, ett Meri halusi puhua mahdollisimman hyvää suomea ja se kävi hitaasti, enkä minä kehdannut kysyä, voisimmeko käyttä jotakin muuta kieltä. Keskustelussa Meri kertoi Baden-Wurtenbergin pääministerin välittännen hänelle tiedon, että Pietarin pormestari Anatoli Sobtshak oli halukas tapaamaan hänet. Meri lähti siitä, että silta varalta, jos Venäjä hajoaa, tämmöinen yhteys olisi hyvä olla.
Kävi selville, että Sobtshak oli ilmoittanut olevansa 12:nnesta heinäkuuta eteenpäin tavattavissa. Lupasin yrittää selvittää, oliko Sobtshak kutsuttavissa näin nopealla varoitusajalla Suomeen, hän kävi täällä verrattain usein. Kutsustani Sobtshak tuli, ja Meren ja Sobtshakin tapaaminen toteutui. Tapasin Meren jälkeenpäin maapaikassamme Tähtelässä, jolloin hän kertoi keskustelujen kulusta. Kysyin, puhuivatko he Sobtshakin kanssa Viron ja Venäjän rajoista, Meri vastasii myöntävästi. Hän katsoi kuitenin Jeltsinin vaikutusmahdollisuuksien olevan pienien ja virolaisten manöveeraustilan rajoitetun.
Meri lausui hieman mystisesti, että jos Viro olisi valmis hyväksymän Tarton rauhan edes viideksi minuutiksi, niin sen jälkeen asiassa voitaisiin päästä eteenpäin. Sobthak oli ilmoittanut pelkäävänsä, että rajojen tarkistaminen voisi johtaa hyvin vaarallisiin tilanteisiin. Korostin sen seikan tärkeyttä, että virolaiset voisivat mitä pikimmin löytää yhteistä pohjaa Virossa asuvien venäläisten kanssa. Katsoin, että viron kannalta oli tapahtunut kaksi sille epäedullista asiaa: Venäjä oli onnistunut esiintymään Viroon venäläisten tukijana ja asianajajana ja toisaalta Viro oli lainsäädäntötoiminnallansa saanut osakseen kritiikkiä lännestä. Olisi parempi että yhteisymmärrys rakentuisi Viron sisälä kuin että se syntyisi kansainvälisten välipuheiden pohjalta.
Meri esitti Viron hallitusta kohtaan kritiikkiä. Se oli hänen mielestään ajatellut, että Venäjä oli kohta hajoamassa ja että kansainväliset sypatiat olivat Viron puolella. Meri kertoi olleensa myönteisesti yllättynyt siitä, miten Narvan venäläiset olivat osoittneet Viroa kohtaan lojaalisuuden tunteita hänen vieraillessaan kaupungissa.
Meri oli todennut Sobtshakille, että Viro halusi päästä eroon vain noin 20 000 venäläisestä: KGB:n palveluksessa olleista ja nuorimmista armeijasta eläkkeelle jääneistä upseereista. Sobtshak oli todennut, että tästä ei syntyisi pulmia. Hän oli kysynyt, voisiko Viro osallistua asuntojen rakentamiseen näille henkilöille. Meri korosti ettei Viro voinut ryhtyä noudattamaan Stalinin harjoittamaan ihmisten karkoituspolitiikkaa.
Tiedustelin, että mitä voisimme teknisessä mielessä tehdä Viron ja erikoisesti Meren henkilökohtaisen aseman helpottamiseksi. Hän korosti telekommunikaation tärkeyttä. Hänen mukaansa Viron koko telekommunikaatiojärjestelmä toimi Venäjän armeijan valvonnassa. He tarvitsivat suojattuja linjoja ulkomaille, ennen kaikkea Suomeen. Hän kertoi, että ottaisivat kovin miellellään käyttöönsä samanlaisen salkun, jonka hän kertoi minulla olevan ulkomailla mukanani. Sillä voitiin merenkulkijoita varten rakennettua sateelliittijärjestelmää käyttää palvelujen ja telekopioiden välittämiseen. Hänen mukaansa laite on niin kallis, ettei heillä ole siihen varaan. Hän puhui heidän yhteydentarpeestaan muihin maihin ja mainitsi ensimmäisenä Manfred Wörnerin. Meri oli edellisessä tapaamisessamme teidustelut suhtautumistamme NATO:oon. Sanoin, ettei NATO-jäsenyyttä ollut harkittu.
Sanoin tuntevani tarvetta korostaa sitä, että Pietari-Leningradin turvallisuuden parantamisella on perustelut toimia, jotka olivat johtaneet Suomen turvalllisuuden heikkenemiseen. Sanoin myös, että kokemuksemme mukaan monista asioista oli ollut helpompi sopia Moskovassa kuin Pietarissa toimivien henkilöiden kanssa; Moskovasa oli katsottu asioita globaalisti eivätkä he olleet pyrkineet sekaantumaan liiallisessa määrässä meidän asioihimme. Pietarin taholta tämmöistä harrastusta sen sijaan oli ollut aikaisemmin runsaasti.
Lähdeaineisto Mauno Koivisto Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
lauantai 24. joulukuuta 2011
Pankkikriisin hoito yltää lähes sotakorvausten tasolle
Suomen talouden lama on osoittaunut läntisten teollisuusmaiden syvimmäksi ja pisimmäksi. Myös pankkikriisi on mittasuhteiltaan ylittänyt etukäteisarviot. Pankkitukea on kolmessa vuodessa myönnetty 48 miljardia markkaa, ja kaikkiaan tukeen on sitoutunut varoja noin 80 miljardia markkaa. Sitoumukset ovat noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteesta – lähes sama kuin 1944-52 maksetut sotakorvaukset silloisesta keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.
Pankkikriisiä hoitamaan perustettu eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtion vakuusrahasto (VVR) aloitti toimintansa toukokuussa 1992. Se sai budjetin ukopuolisena rahastona käyttöönsä 20 miiljardia markkaa myönnettäväksi oman pääomanehtoisina sijoituksina ja muuna tukena vaikeuksissa oleville pankille. Pian kävi ilmeiseksi, että rahaston tehtävät ja pankkikriisin laajuus edellyttivät rahastolle lisää valtuuksia, omaa henkilökuntaa sekä siirtämistä valtioneuvoston alaisuuteen. Myös tukivaloikoimaan kaivattiin lisää liikkumavaraa.
Hallituksen tammikuussa 1993 antamasta tätä koskevasta lakiesityksestä eduskunta poisti ensin ns. omaisuudenhoitoyhtiötä koskevat säädökset, eikä laki muutetnkaan näyttänyt saavan taakseen 5/6:n enemmistöä, joten se jätettiin lepäämään yli vaalien. Hemikuussa 1993 annettu uusi esitys hyväksyttiin, ja laki sekä 20 miljardin markan lisävaltuudet tulivat voimaan maaliskuussa 1993. Rahasto sai uuden johtokunnan, johon ei enää kuulunut pankkien edustajia eikä myöskään valvontaviranomaisten eli Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston edustajia. Se sai myös oman henilökunnan ja päätoimisen johtajan. Lainmuutoksen jälkeen pankkitukipäätöksen tekee valtioneuvosto VVR:n valmisteutyön jälkeen. Lokakuussa 1993 VVR sai mahdollisuuden omistaa omaisuudenhoitoyhtiön osakkeita.
Budjetissa oli pankkitukeen varattu eri muodoissa valtuuksia 60 miljardia markkaa. Tästä oli syyskuuhun 1994 mennessä käytetty lähes 37 miljardia, joten 23 miljardia on vielä pankkien vakavaraisuuden tukemiseen. Pankkitukisitoumuksia on kaikkiaan runsaat 80 miljardia markkaa. Tästä maksetun tuen osuus on noin 48 mijardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukeen on sitoutunut noin 48 miljardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukee on sitoutunut noin 69 miljardia markkaa josta on maksettu tukea noin 37 miljardia. Pankkitukea on siis palautunut 11 miljardia markkaa, josta lähes 5 miljardia Suomen Pankille ja runsaat 6 miljardia valtiolle. Suomen Pankin saamat palautukset liittyvät Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkien (SKOP) haltuunottoon, VVR:n puolestaan Suomen Säästöpankin (SSP) myyntiin.
Miljardeista lukiessaan varmaan moni kysyy, paljonko 69 miljardista markasta on katsottava lopullisesti menetetyksi. Kukaan ei voi tässä vaiheessa sanoa lopullista summaa, ja laskutapoja vo perustellusti olla useita. Karkeasti arvioiden lopullisesina menetyksin joudutaan kirjaamaan 38-40 miljardia sekä lisäksi tähän mennessä aiheutuneina korkokuluina noin 5 mijardia markkaa. Erityisesti arviot SKOP:n ja omaisuudenhoitoyhtiö Oy Arsenal Ab:n osuuksista saattava vielä paljonkin täsmentyä.
Pankkitukeen sitoutunut summa havainnollistuu kenties paremmin kuin mitä edellä esitetty miljardiviidakko, kun todetaan, että tähän mennessä varoja on sitoutunut noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteestamme. Sotakorvauksina Suomi makstoi kahdeksan vuoden aikana summan, joka vastasi noin 20 % kyseisten vuosien keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.
Vuoden 1992 lopussa perustetun Suomen Säästöpankki – SSP Oy:n myynti oli viimeinen vaihe tapahtumaketjussa, jonka voidaan sanoa alkaneen jo 1980-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin säästöpankkien keskusrahalaitos SKOP päätti keskittää voimavaransa investointipankkitoimintaan ja yritysrahoitukseen, ja säästöpankit tulivat pääomaliikkeiden vapauduttua mukaan ulkomaisen rahoituksen turvin hoidettavaan yritysrahoitukseen. Panostus riskialttiiseen toimintaan ei saanut ajoissa tuekseen päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntemusta eikä kunnollisia riskienhallintajärjestelmiä. Ongelman suuruus ei kuitenkaan ollut tiedossa edes silloin, kun säästöpankkiryhmä vuoden 1991 lopussa alkoi suunnitella valtakunnallista säästöpankkia. SSP jouti alusta alkaen toimimaan erittäin vaikeissa olosuhteissa. VVR palkkasi keväällä 1993 yhdysvaltalaisen investointipankki Merrill Lynchin analysoimaan SSP:n taloudellista tilaa ja tekemään laskelmia eri vaihtoehtojen rahallisista seuraamuksista. Nämä laskelmat tukivat VVR:n päätöstä myydä SSP.
Kevään 1993 aikana SSP joutui kiihkeän julkisen keskustelun kohteeksi, mutta osallistui siihen itsekin. Keskustelun ollessa kuumimmillaan Postipankin, Kansallis-Osake-Pankin, suomen Yhdyspankin ja Osuuspankkiliiton edustajat sunnittelivat strategiaa SSP:n terveen osan ostamiseksi. VVR otti pankkeihin yhteyttä kesäkuussa 1993. Niiden tarjous oli kuitenkin täysin epätyydyttävä. Elokuussa 1993 keskustelut alkoivat uudelleen. Valtio asetti neuvotteluiden alkamisen ehdoksi, että ryhmä G4 (sanoista group four ts. neljä ostajapankkia) pääsee keskenään yksimielisyyteen SSP:n konttoreiden jaosta. Olihan epäiltävissä, että vanhat kilpailiajt eivät pystyisi tällaisesta sopimaan. Jako osoittautui kuitenkin yllättävän sopuisaksi tehtäväksi. Esitys oli valmiina 6.9.1993. Konttori jaettiin niin, että ensioikeus valintaan oli sillä pankilla, jolla oli pienin markkinaosuus kyseisellä paikkakunnalla. KOP sai 137, osuuspankit 252, Postipankki 160 ja Yhdyspankki 128 konttoria. Rankat myntineuvottelut onnistuttiin käymään julkisuudelta salassa. VVR ja ostajapankit allekirjoittivat 14.10.1993 neuvottelutuloksen, jonka valtioneuvosto hyväksyi 22.10.1993.
Kauppaan liittyi olennaisen osana SSP:n epävarmojen ja riskialttiideen omaisuuserien siirtäminen valtion kaupan yhteydessä perustamaan omaisuudenhoitoyhtöön Oy Arsenal Ab:hen. Siihen siirrettiin myös SSP:n koko kiinteistöomaisuus.
Lähdeaineisto: MMM 1995 Liisa Halmeen kirjoitus
perjantai 23. joulukuuta 2011
Kahden linnan konsultti
Keskustelin Puntilan kanssa uudemman kerran 4. helmikuuta 1993 ja teimme kaupat. Tosistamme tietäättä pääministeri Aho oli myös ottanut yhteyttä Puntilaan ja pyytänyt häntä arvioimaan pankkikriisin hoitoon tarjottuja vaihtoehtoja. Puntilasta tuli siten kahden linnan konsultti. Rahoituskriisin todennäköisyys on suuri. Keskustelin tiistaian Viinasen ja Eino Keinäisen (valtiovantainministeriön valtiosihteeri) kanssa siitä, mikä on lainsäädännöllinen tilanne. Keinäsen mukaan asiaa on tutkittu ja voidaan lähteä siitä, että valmiuslakeja voidaan käyttää.
Vuoden 1993 valtiopäivien avajaispuheessa 10. helmikuuta pankkijärjestelmän ongelmat ja valtion velka olivat päällimmäisinä: ”Pankkien ongelmat ovat sekä niiden itsensä aiheuttamia että laman seurausta. Valtion pankkitukea ei ole tarkoitettu pankkien omistajien hyväksi, vaan asiakkaiden luottotappioiden rahoittamiseksi. Näin menetellään siksi, että pankit muuten joutusivat irtisanomaan suuren määrän lainoja. Pankkijärjestelmän toiminta on kaikissa oloissa turvattava, viime kädessä valtion toimenpitein. Pankkien tukeminen ei talouden normaaleihin pelisääntöihin kuulu, mutta toimiva pankkijärjestelmä on talouden toiminnan perusedellytys.
Talouden kriisi on synnyttänyt keskustelua talouspolitiikasta. Osin haetaan yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin. Valtion suureen velanottoon perustuva finanssipolitiikka ei ole lamaa taittanut. Tästä on tahdottu tehdä se johtopäätös, että velanottoa pitää voimistaa entisestään työttömyyden alentamiseksi. Valtiontalouden alijäämä on edelleen liian suuri, se on saatava supistumaan. Totesin, että myös vaihtotaseen vaje oli liian suuri. Siksi tarvitaan vientitulojen kasvua a tuontimenojen supistumista. Ulkomaisen velan kasvu vaikuttaa ensin elvyttäästi, mutta sen jälkeen talouskasvua jarruttavasti, kun korot ja lyhennnykset tulevat maksuun. Bujdettivaje ruokkii osaltaan vaihtotaseen vajetta. Valtion menoja on pakka yhä leikata, vaikka tavanomaisemmassa suhdannetaantumassa olisi perusteita toimia päin vastoin.
Katastrofivaihtoehto on yksi. Sitä on pyritty selvittämääm, mutta jo se otetaan ensimmäisenä vaihtoehtona, niin se tulee. Niin kuin viime syksynä, kun valuutat muutamassa minuutissa menivät pakkasen puolelle, kävi juuri niin kuin oli ajateltukin. Ei se varoita paljon tullessaan. Kun tilanne tulee, se tulee. Oikeuskansleri on sitä mieltä, että katastrofilainsäädäntöä voidaan käyttää, vaikka säätäessä korostettiin, että ne ova ulkoisia uhkia varten. Kysymys on siitä voiko hallitus tehdä ratkaisuja, joita tarvitaan. Käsitykseni mukaan ei voi tehdä. Se on lähinnä seurausten hillintää. Jos tilanne tulee päälle, pitäisi ilmeisesti säätää suhteellisen yksinkertainen valtuuslaki, joka antaa hallitukselle jonkinlaiset diktatuurivaltuudet. Se on yksi vaihtoehto.
Koivisto: Jollakulla pitää olla oikeus punnita asioiden tärkeysjärjestystä. Tämä on ensimmäinen vaihtoehto. Toinen on, että oletetaan, että meillä olisi mahdollisuus elviytyä. Minusta pitäisi lähteä liikkeelle niin, että hahmotellaan huoltotaseesta lähtien, mikä olisi mahdollinen ja siedettävä kehityskulku. Kysymys on pankkien keskinäisistä suhteista. Kauppalehdessä tänään Ålandsbankenin toimitusjohtaja sanoo, että pankit jotka saavat valtion tukea, kilpailevat tehokkaasti niitten kanssa, jotka eivät saa.
Puntila: Pilaavat toisilta markkinat. Ihan sama kuin konkurssit yritystoiminnassa.
Koivisto: Sama ilmiö. Kun on kysymys pankkien jakamisesta tai ei, niin on kysymys myös siitä, pidetäänkö valtion rahalla yllä ylimääräistä kapasiteettia.
Puntila: Niin kuin pidetään.
Koivisto: Niin kuin pidetään. Nämä ovat kaikkea muuta kuin teknisiä kysymyksiä, ne ovat suuren uokan poliittisia kysymyksiä.
Puntila: Lähestymme aika lailla Itä-Euroopan maitten tilannetta, josta ne ovat pyrkimässä irti.
Hallitus tietää, että en sen asioihin ole yleensä puuttunut. Merkittävän poikkeuksen muodostavat valuuttakurssipoliittiset kannanotot, joissa asetuin nimenomaan sille kannalle, että ei ole syytä lhteä käyttämään suuria lainattuja rahoja Suomen markan ulkoisen arvon puolustamiseksi tilanteessa, jossa valuuttavaranto oli kaiken aikaa kutistunut ja oli nähtävissä, että omat ja lainatut rahatkaan eivät hankkeeseen riittäisi. Sanotaan, että vakaan markan politiikka on epäonnistunut. En ole huomannut, että näin sanovat olisivat vielä löytäneet ilmaisun omalle vaihtoehtoiselle linjalleen. Mikä se olisi? Epävakaan rahan politiikka, vain jatkuvien devalvaatioitten, kiihtyvän inflaation politiikka.
Kesäkuussa1993 aloin kauhistella hidasta etenemistä pankkialan rakennejärjestelyissä. Pankkituessa ei kennelläkään näytä olevan toimintalinjaa, Näyttää, että kukaan ei halua siihen varsinaisesti tarttua ja rahaa valuu kaiken aikaa. Voisi sanoa, että tilanne mätänee.
Työmarkkinoilla päädyttiin vuoden mittaisiin liittokohtaisiin sopimuksiin 1. marraskuuta 1993 oikeastaan minutkin yllättäneen kivuttomasti. Ilmeisesti järjestöjen laajaan kenttään oli mennyt perille sanoma, että edessä olisivat todella vaikeat ajat, ellei isoja asioita voitaisi pitää hallinnassa.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto Kaksi kautta ISBN 951-26-3947-5
torstai 22. joulukuuta 2011
Säästöpankkikysymyksestä
Lipponen ilmoittaa heinäkuussa, ettei SDP pyri hallitukseen ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Hallituksen kaatoyritykset ovat sillä erää ohi, mutta murheita Aholla riittää. Pankkien tila, jonka on toivottu vähitellen paranevan, heikkenee edelleen, ja kaikkein heikoimmilla tuntuu olevan valtion pääosin omistama Suomen Säästöpankki Oy, Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin raunioille väkisin pystytetty hökkeli.
Sitä on yritetty tervehdyttää valtion miljardeilla, joita on pian kulunut 15 miljardia. Ajatuksena on ollut tervehdyttää pankin toiminta, jotta se voitaisiin myydä hyvällä hinnalla, mutta rahat uhkaavat loppua ennen kuin potilaassa on havaittavissa elpymisen merkkejä. Ahon usko Suomen Säästöpankkiin ja sen johtajaan Paavo Prepulaan loppuu kesäkuussa 1993; hänet saa vakuuttuneeksi Valtion vakuusrahaston johtaja Heikki Koivisto, joka on tullut virkaansa 5. toukokuuta. Heikki Koivisto on ollut Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen, mutta uhrattu Jaakko Lassilan aikana pankin epäonnistuneiden valuuttakauppojen takia ja joutnut lähtemään.
Aho on helmikuussa ryhtynyt selvittämään pankkikriisiä ohi virkamiesten ja pyytänyt apua Markku Puntilalta, jolta myös Mauno Koivisto on kysellyt neuvoja samassa asiassa. Puntila laati asiasta muistion. Siinä hän ehdottaa Suomen Säästöpankin myymistä Postipankille. Presidentti Koivisto ja pääministeri Aho eivät sitä ehdotusta kuitenkaan lähde viemään eteenpäin.
Heikki Koivisto haluaa myös myydä Suomen Pankin rasittamasta valtion kukkaroa, mutta Postipankki yksin ei hänestä ole hyvä ostaja; postipankin johtokaan ei ole asiasta kovin innostunut. Heikki Koivisto tapaa Suomen Yhdyspankista Unitakseksi nimensä muuttaneen pankin pääjohtajan Vesa Vainion ja pankinjohtaja Markku Pohjolan, he ehdottavat, että murheenlapsi Suomen Säästöpankki pilkottaisiin ja myytäisiin paloina useammille pankeille. Koivisto kehottaa heit kehittämään ajatusta eteenpäin.
Pankit perustavat kesäkuussa työryhmän, joka suunnittelee Suomen Säästöpankin pilkkomisen ja myymisen. Työryhmä ei saa ajatuksiaan koottua ennen kesälomia, ja Heikki Koivisto kirjoittaa itse muistion, jonka otsikoi yksinkertaisesti:”Säästöpankkikysymyksestä”. Koivisto on suoraviivainen mies. Hän esittelee muistionsa Aholle ja pienelle ministeriryhmälle Kesärannassa juuri juhannuksen alla. Paikalla ovat Aho, Viinanen, Norrback ja Pekkarinen. Ministerit hyväksyvät Heikki Koiviston suunnitelman, mutta Aho vaatii, että Valtion vakuusrahastossa on valmistetta vielä varasuunnitelma niin, ettei valtio jää täysin ostajapankkkien armoille kaupantekotilanteessa, jolloin sillä on myytävänä vain mätää perunaa, Suomen Säästöpankki Oy.
Vakuusrahasto on jo keväällä pyyt¨nyt amerikkalaista investointipankkia Merril Lynchiä arvioimaan Suomen Säästöpankin tilan, ja arvion perusteella laaditaan nyt pilkkomissuunnitelma. Ostajille ei kuitenkaan voida näyttää, kuinka innokas valtio on pankkia myymään, koska se vaikuttaisi hintaan. Heikki Koivisto antaa lasuntoja, joiden mukaan Vakuusrahasto aikoo tervehdyttä valtion omistuksessa olevan pankin. Myös Aho ja Viinanen kieltävä julkisuudessa, että valtio olisi myymässä tai pilkkomassa Säästöpankkia.
Neljän ostajapankin pääjohtajat tapaavat Iiro Viinasen 8. lokakuuta; Viinanen yrittää saada jokaiselta pankilta 100 miljoonaa markkaa lisää kauppahintaa, yhteensä 400 miljoonaa. Se ei olisi aivan pikkutienesti edes valtionvarainministerile aamupäivän työstä. Kesken neuvottelun Pekka Laajanen soittaa Viinaselle ja kertoo, että ihmiset nostavat paniikissa talletuksiaan Suomen Säästöpankin tileiltä, ja pankin rahat uhkaavat loppua. Paniikin on aiheuttanut Valtion vakuusrahaston hallintoneuvoston jäsen Esko Seppänen, joka on radiohaastattelussa aamulla kertonut, että Suomen Säästöpanin toiminta loppuu pian.
Pankinjohtajat tietävät jo ihmisten nostavan talletuksia, he ovat valtioneuvostoon tullessaan nhneet pitkät jonot Suomen Säästöpankin konttorin edessä Aleksanterinkadulla. Viinanen ei voi ryhty kiristämään kauppahintaa 400 miljoona markkaa ylöspåäin, hänen on saatava kauppa aikaan ennen kuin Suomen Säästöpankin rahat loppuvat. Vakuusrahasto ja pankit ovat sopineet jo kaikista pilkkomisen yksityiskohdista, pankit ovat jo jakaneet saaliin. Niiden ei tarvitse ottaa vastatakseen Suomen Säästöpankin ongelmaluotoista eikä niiden vakuutena olevaa omaisuutta. Kaikki yli miljoonan markan nousevat ongelmaluotot siirretään niitä varten perustettuun roskapankki Arsenaliin.
Vain kauppahinta on vielä sopimatta; siitä lyödään nyt kättä päälle. Ahon hallitus myy Suomen Säästöpankki Oy:n Kansallis-Osake-Pankille, Unitakselle, Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankille ja Postipankille. Hinta on 5,6 miljardia markkaa. Muodollisesti päätös on pankin myynnistä tehdään hallitusessa 22. lokakuuta 1993. Silloin pankit ovat jo repineet saaliinsa, mutta valtion kassasta ovat myös lakkanneet Suomen Säästöpankkiin valuumasta lopputtomalta tuntuneet tukimiljardit.
Lähdeaineisto: Antti Tuuri Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2
keskiviikko 21. joulukuuta 2011
Deadline
Se oli mahtava kokemus hiekkatien takaa tulleelle pojalle. Minusta tuli ministeri huhtikuussa 1994, kahdenkymmenen vuoden ja monen yrityksen jälkeen. Olin koko poliittisen urani ajan haaveillut siitä, että jonain päivänä voisin olla valtioneuvoston jäsen. Suurin osa meistä kansanedustajista elää päivästä toiseen samanlaisessa fantasiassa. En voi kiistää sitäkään, että on kiehtovaa ajatella, että ajallisen elämänkin jälkeen joku saattaa huomata toimintasi ministerinä, ja nimenomaan EU-ratkaisun maatalousministerinä 1994-95.
Haaveni toteutti itse asiassa Paavo Väyrynen. Hänellä oli nimittäin vakaa tarkoitus kaataa Esko Ahon hallitus ja sitä kautta torpedoida koko Suomen EU-jäsenyys. Väyrynen oli tosin ulkoministerinä esittelemässä hallituksen kannanoton, jonka pohjalta Suomi lähti neuvottelemaan jäsenyydestä, ja hoitikin aluksi asiaa eteenpäin Pertti Salolaisen kanssa Brysselissä. Mutta jostakin syystä Väyrynen oli saanut siinä vaiheessa pääministeristä tarpeekseen ja ajatteli kampata koko roskan kerralla nurin lähtemällä hallituksesta.
Muistan elävästi, kun Väyrynen ilmoitti asiasta, sillä käytin keskustelussa itsekin puheenvuoron. Totesin, että kun ulkoministeri nyt lähtee presidenttiehdokkaaksi vaaliknetille, on hänellä huomattavasti vapaammat kädet hallituksen ulkopuolella kuin sen sisällä istuessa. Lausuessani tämän oli sisälläni piru kuin tiiliskivi. Jotenin vaistosin, että Väyrysen taival käy eropäätöksen jälkeen vain entistäkin vaikeammaksi. Pääministeri Esko Aholle Väyrysen ero oli luonnollisesti kova laaki, mutta loppujen lopuksi Aho oli taitavampi kuin moni uskoikaan. Nuoren pääministerin päätös nostaa Heikki Haavisto ulkoministeriksi oli yksi kaikkien aikojen taidokkaimmista hallituspoliittisista vedoista, kun Väyrynen puolestaan joutui heti kohta kivisille tielleen.
Silloisen maatalousministeri Martti Puran mahdollisuudet hoitaa tehtäväänsä nojasivat täydellisesti Paavo Väyryseen. Kaikki Puran ratkaisut pohjautuivat siihen, mitä Väyrynen kulloinkin sanoi. Mutta yhtäkkiä ulkoministerinä olikin Heikki Haavisto, joka tuen sijaan arvostelikin maatalousministeriä suoraan ja siekailematta. Julkisuudessa näin ei koskaan tapahtunut, mutta kulissien takana Haavisto painosti Puraa aivan armottomasti. Samaan aikaan kaikki yksityiskohdat EU-neuvotteluisssa olivat auki, kansanäänestys oli tulossa ja maatalousväki seisoi vahvasti unionia vastaan. Maatalousministerin selkänoja oli Väyrysen lähdön myötä romahtanut, ja tässä tilanteessa Puralla oli vaihtoehtoina joko leppoisa virka Sodankylässä tai jatkuva pilkka. Hänen ratkaisunsa oli tässä valossa ymmärrettävä. Keskustassa vapautui perinteisesti hyvin halutta maatalousministerin paikka, mutta tällä kertaa sille tuolille ei olisi istahtanut suin surmikaan kukaan.
Kansanedustajat Aapo Saari ja Pauli Saapunki olivat ryhtyneet työhön pulestani jo pari kuukautta ennen Puran lähtöä. Saapunki kutsui minutja pienen ryhmän keskustalaisia kansanedustajia Lappiin. Siellä hän ilmoitti koko joukon mielipiteenä, että minun pitäisi lähteä ehdokkaaksi maatalousministerin virkaan. Myös valintaani hän piti jokseenkin varmana asiana. Pääministeri Ahon siunausta tälle operaatiolle ei kuitenkaan ollut, sillä hän olisi kaiketi halunnut paikalle marionettinsa Esa Härmälän. Mutta poliittisesti ajateltuna tällainen ratkaisu olisi ollut mahdoton, ja Esko Aho vaikeni kokonaan.
En sanonut ministerikaavailuihin juuta eikä jaata. Asia seisoi näennäissti aivan sinällään, mutta peli kävi taustalla kovilla kierroksilla. Asetelma alkoi kannaltani kääntyä suorastaaan kihelmöivän haastavaksi. Hyvissä ajoin ennen ministerinvaalia päätoimittaja Kari Väisänen kirjoitti minusta harvinaisen hävittömän pääkirjoituksen Etelä-Saimaa-lehteen. Tätä artikkelia myös Maaseudun Tulevaisuus mieluusti lainasi, ja samaisen lehden mielipidesivuilla MTK:n vt. puheenjohtaja Toivo T. Pohjala teki minusta suorastaan pellen. Oman vaalipiirini kansanedustaja Markku Laukkanen teki hänkin yötä päivää ahkeraa työtä valintaani vastaan, aina viimeisille hetkille saakka.
Todeksi koko leikki muuttui vasta pari tuntia ennen ministerinvaalia. Silloin Aapo Saari saapui vierailulle työhuoneeseeni: ”Se on nyt Mikko dead line. Lähdetkö leikkiin ollenkaan vaiko et? Aapo tivasi. ”Mikäs siin, pärstä tuiskuun vaan”, vastasin. Hetken kuluttua minut valittiin maa- ja metsatalousministeriksi miltei yksimielisesti.Puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän yhteisessä kokouksessa minua ehdotti tehtävään vaalipiirini kansanedustaja Raimo Liikkanen. Tämä oli itse asiassa rohkea veto; kenellekään ehdokkaista ei oltu näytetty ylhäältä käsin vihreää valoa. Liikkanen ei näin ollen tiennyt, lähtisikä hän saman tien kamppailemaan puoluejohdon tuulimyllyjä vastaan. Todellisia vastaehdokkaita en kuitenkaan saanut. Joku toimittaja halusi tietää, mitä tahtoisin sanoa uutena maatalousministerinä suomalaiselle talonpojalle EU-ratkaisun kynnyksellä. Lainasin heille lyhyesti suomalaista rukousta, Totesin, että toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat.
Lähdeaineisto: Mikko Pesälä Herrana on hyvä olla ISBN 951-20-5368-3
tiistai 20. joulukuuta 2011
Kokoomus yrittää vaihtaa Viinasen
”Olen alkanut pelätä mielenosoituksia. Kun hallituksen ensimmäisenä syksynä maanviljelijät kokoontuivat eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltään, menin heidän joukkoona, koska siellä oli paljon tuttua väkeä. Heillä oli hirttosilmukassa maatalousministerinnäköinen paperinen nukke. Pidin kuvaa lähinnä mauttomana, mutta en osannut protestia ottaa oikein vakavasti. Tunsin olevani enemmän kotona maalaisten joukossa kuin hallituksen riveissä”, Hannele Pokka kirjoittaa.
”Kun valtava joukko työttömiä kokoontui eduskuntatalon portaiten eteen, minunkaan mieleni ei tehnyt heitä puhuttelemaan. Katselin väkijoukkoa eduskunnan suurten pylväitten varjosta ja mietin, että osa noista ihmisistä tuntee todella vihaa Ahoa ja Viinasta kohtaan. Siinä sivussa he vihasivat kaikkia muitakin, jotka istuimme tässä hallituksessa”, Hannele Pokka jatkaa.
Kokkomuksen eduskuntaryhmässä kyti kapinahenki Ahon hallitusta vastaan. Kokoomukselle se oli Aho-Viinasen hallitus. Valtiovarainministerillä oli niin pelottava ja tehokas maine, että hänen rinnallaan puolueen puheenjohtaja Pertti Salolainen vaikutti yli-innokkaalta partiopojalta. Viinas-kritiikki ei ollut enää niin avointa kuin devalvaatiopäätöksen jälkeen syksyllä 1991, mutta sitä oli runsaasti eduskuntaryhmässä jäljellä.
”Ne kuvittelivat, että mä en tiedä. Mä tiesin koko ajan niitten hankkeista”, Viinanen sanoo. ”Mulle kerrottiin aina, mitä oli tapahtumassa. Mulla oli parempia kavereita kuin heillä niissa samoissa kokouksissa. Ne ei jumalauta tuntenu mua. Mä en olis ikinä allekirjoittanut eroanomusta, vaikka mitä olis päätetty puolueessa. Ministeri lähtee, jos se saa eduskunnalta epäluottamuslauseen tai presidentti erottaa. Ne olis joutuneet valitseen sen tien. Mä en ois vapaaehtosiesti niitten juonittelujen takia lähtenyt mistään”, Viinanen oli sanonut.
Viinasen ja Kimmo Sasin huonot välit olivat julkinen asia. Olihan Viinanen voimainsa tunnossa vaihdattanut kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan. Sasin tilalle oli noussut Sasin kaveri Ben Zyskowicz. Kokoomuslaiset puhuivat miesten epäsopivasta kemiasta, joka oli höpinää. Kysymys oli valtataistelusta, jossa Sasi oli joutunut pahasti alakynteen.
Eduskuntaryhän puheenjohtajan vaihtamisella rauha kokoomuksen sisällä ei palannut. Sasi kokosi ympärilleen pienen ryhmän, jossa avoimesti pohdittiin keinoja kokoomusministereiden kierrättämiseksi. Sasi sai pyrkimyksilleen tukea Kanervalta, jota nähtävästi tympi työministerin homma. Viinane haluttiin ulos hallituksesta. Myös Pietikäinen olisi saanut lähteä, mutta julkisuudessakin esillä olleisiin eropuheisiin ympäristöministeri vstasi pontevasti, ettei hänellä ollut aikomustakaan jättää haastavaa tehtäväänsä.
Kesän lopulla Kanerva antoi lehtimiesten ymmärtää, että kokoomuksessa tulee vaihtumaan kaksi ministeriä. Syyskunn alussa Viinaselle tuotiin terveisiä, että hänen toivottiin siirtyvän Hämeen läänin maaherraksi. Viran haltija oli siirtymässä sopivasti eläkkeelle. Viinanen teki selväksi, ettei häntä kiinnostanut maaherruus. Viinasen vaihtamisella, esimerkiksi kokoomuksen entiseen puheenjohtajaan, pääjohtaja Ilkka Suomiseen, sanottiin olevan keskustan tuki. Osa hallituksen talouspolitiikkaan kyllästyneistä keskustan eduskuntaryhmän jäsenistä toivoikin Viinasen vaihtamista. Sen sijaan Aho pääministerinä tiesi vallan hyvin, että Viinasen ero olisi horjuttanut rajusti hallitusken uskottavuutta maailman rahamarkkinoilla. Markkinavoimat luottivat Viinaseen ja se oli paljon painavampi perustelu Suomen heiveröisen talouskasvun lujittamiseksi kuin muutaman kansanedustajan kapinointi.
Osansa Viinasen vastaiseen kritiikkiin kokoomuksen omasta leiristä antoi kokoomuksen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi. Tämä eheytyksen apostoli ei säästellyt sanojaan runtatessaan Viinasen talouspolitiikan opit: säästämisen ja menojen leikkaamisen. Viinanen lämpenikin viikko viikolta silmin nähden yhä enemmän Elisabeth Rehnin kampanjalle. Rehnille Viinaselta löytyi aina kannsutava sana. Luultavasti Rehnin talouspolitiikan opit, joista hän puhui vaalitilaisuuksissa, oli kirjoitettu Viinasen kammarissa.
Eripura kokoomuksen ryhmässä meni syksyllä 1993 niin pitkälle, että osa kokoomuksen kansanedustajista avoimesti kapinoi äänestämällä hallituksen budjettilakeja vastaan. Budjettiäänestsyten välissä Viinanen kävi kokoamassa kokoomuslaisten rivit ja passitti minut kotiin. ”Men heti kotiin. Tämä ei ole raskaana olevien naisten hommaa”, Viinanen komensi minua. Viinanen kävi lukemassa eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowiczille lakia. ”Jos te äänestätte hallituksen esityksiä vastaan, tämä hallitus ei elä päivääkään. Minä kaadan sen vaikka yksin. Mitäs siihen sanot?” Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja ei sanonut mitään. Seuraavissa äänestyksissä kokoomuslaiset painoivat taas yksimielisesti jaa-nappia.Viinasesta oli tullut kokoomuksen todellinen johtaja.
Lähdeaineisto Hanne Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7
maanantai 19. joulukuuta 2011
Röhönauru ja hevosenleikki
Torstaina 15. huhtikuuta muuan ystävä soitti, että Paavo Väyrynen eroaisi hallituksesta ja Heikki Haavistosta tulisi ulkoministeri. Ensimmäinen tieto ei ollut yllätys, Väyrynen oli kaatanut jo viikkoja innolla Ahon hallitusta. Toinen tieto oli täysin käsittämätön. Mitä tehdä? Sihteeri kertoi Haaviston olevan matkalla lentokentälle ja sieltä – Brysseliin. Ystävällisesti, mutta päättäväisesti sihteeri kieltäytyi sanomasta enempää. Tarkistussoitto ulkoministeriöön. Muuan virkamies päästi ensin röhönaurun, rauhoituttuaan hän kertoi Esa Härmälän puhuneen ministeriön kuppilassa Haaviston tulosta ministeriksi. Sitä oli pidetty hevosenleikkinä.
Testasin nimeä työtovereihin, Unto Hämäläinen kirjoittaa. Yksimielisesti totesimme Haaviston täysin mahdottomaksi ajatukseksi. Emme tienneet silloin, että asia oli ratkaistu muutaman korttelin päässä presidentinlinnassa. Aho oli edellisenä yönä keksinyt Haaviston, aamulla hän taivutteli Haaviston ehdolle ja sen jälkeen kiirehtinyt Koiviston luokse. Koivistoakin hirvitti aluksi Ahon kiire viedä päätökseen keskustan sisällä saman tien. Pian löytyi yhteisymmärrys, näin pitää tehdä.
Linnasta Aho kiirehti eduskuntaan, kertomaan muulle puoluejohdolle aikeistaan. Esimerkiksi Hannele Pokka, joka oli sentään hallituksen oikeusministeri ja puolueensa varapuheenjohtaja, sai ennen ratkaisevaa kokousta Aholta paperilapun, jossa luki: ehdokkaani ulkoministeriksi on Heikki Haavisto. Ehdokkaasta äänestettiin Haaviston ja varapuheenjohtaja Olli Rehnin kesken. Haavisto voitti selvästi. Keskusta valitsi puolueen kiivaimman EU-vastustajan ja pudotti kiivaimman EU-puoltajan – käymään jäsenyysneuvotteluja.
Ennen Haaviston keksimistä Aho oli yrittänyt suostutella Väyrystä jatkamaan ministerinä. Kun Väyrysen päätä ei onnistuttu kääntämään, Ahon oli etsittävä uusi ulkoministeri, sillä Aho oli päättänyt sitkeästi jatkaa pääministerinä. Ministerin löytäminen oli vaikeaa, sillä uuden ministerin piti kohtuullisesti hallita asiat, ja olla poliittisesti vahva. Hallituksessa oli päätetty, että EY-neuvottelujen tulos piti alistaa neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Keskustan väki oli jakautunut, varsinkin maataloussiipi MTK:n avustuksella vastusti koko neuvotteluja.
Kaiken lisäksi Aholle oli tulossa lisää päänsärkyä Väyrysen lähdöstä. Miesten välit olivat tärväytyneet hallituksen sisäisissä kiistoissa. Aho saattoi laskea Väyrysen siirtyvän aikaa myöten vastustajien leiriin. Jälkikäteen arvioituna MTK:n puheenjohtajan Heikki Haaviston vetaminen ulkoministeriksi oli nerokas ratkaisu. Sillä oli jopa ratkaiseva merkitys neuvottelujen kululle ja jäsenyyden hyväksymiselle.
Aluksi muissa puolueissa ja tiedotusvälineissä oltiin aivan ällikällä. Vain muutama kommentaattori löysi hankkeesta jotain myönteistä sanottavaa, eikä Haaviston maine yhtään parantunut, kun arkistosta kaivettiin esiin vanhat leikkeet Haaviston pari vuotta aikaisemmin saamista suurista sakoista. Häntä pidettiin moraalisestikin kelvottomana ministeriksi.
EY:n komissiossa arvioitiin Suomen olevan nyt tosissaan jäsenyysneuvotteluissa, kun pahin vastustaja oli värävtty neuvottelupöytään. Maatalouden ja aluepolitiikan tukiaiset tiedettiin jo etukäteen visaisimmiksi kysymyksiksi neuvotteluissa. Haavisto hyppäsi liikkuvaan junaan, sillä Suomi, Itävalta ja Ruotsi olivat aloittaneet jäsenyysneuvottelut Euroopan yhteisön kanssa 1. helmikuuta 1993. Jäsenyyshakemuksen jättämisestä kulunut vuosi oi ollut ulkoministeriössä kiireistä aikaa, valmistelijoiden oli ponnisteltava yli voimiensa, sillä kahden muun hakijamaan etumatka oli pitkä. Niiden hakemukset olivat olleet sisällä kauemmin, ja Ruotsilla ja Itävallalla oli Suomea huomattavasti parempi tuntuma yhteisön toimintatapoihin.
Edellisenä vuonna päättyneet Eta.neuvottelut olivat koituneet Suomelle siunaukseksi, vaikka itse sopimus saatiin voimaan vasta vuoden 1994 alusta alkaen. Käisteltävät asiat ja vastapuolen ihmiset tunnettiin hyvin. Käytännön neuvottelutyön veto oli uskottava tutulle virkamieskolmikolle: ulkoministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri Veli Sundbäck, kauppapoliittisen osaston päällikkö Antti Satuli ja apulaisosastopäällikkö Eikka Kosonen lähtivät uuteen urakkaan. Suomen EY-suurlähettiläs Erkki Liikanen oli onnistunut luomaan Brysseliin hyvän suhdeverkon, jota täydenis hänen erinomainen tuntemuksensa Suomen politiikan kiemuroista. Maatalousasiantuntijaksi oli siirtynyt Esa Härmälä, pääministerin luottomies, juridista puolta ajatteli Niilo Jääskinen, nuori EY-oikeuteen perentynyt juristi.
Ongelmia aiheutti poliittinen johto. Ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja ulkoministeri Paavo Väyrynen eivät tulleet toimeen keskenään. He katsoivat asioita eri näkökulmasta. Salolainen oli integraatiomyönteinen ja Väyrynen varauksellinen. He olivat ihmisinä kaukana toisistaaan, eikä asiaa helpottanut meneillään oleva presidentinvaalitaistelu. Molemmat olivat juuri neuvottelujen alkaessa omien puolueidensa esivaaliehdokkaita. Ministeriön työnjaosta sopiminen kesti kuukausia, ja onnistui vasta Koiviston ja Ahon avulla.
Tuskin neuvotteluja oli saatu avatuksi, kun Väyrynen ilmoitti Aholle lähteävnsä hallituksesta. Eroilmoitusta oli edeltänyt vaihe, jossa Väyrynen oli etsinyt yhteistyömahdollisuuksia sosiaalidemmkraatteihin, hallituksen vaihtamista. Suomen talous oli huonossa kunnossa, eikä hallituspuolueissa ollut oikein uskoa Ahon hallituksen selviämisestä. SDP:n sisällä oli myös kovaa hallitukseen vetoa. Tosin puolueen omat asiat olivat täysin sekaisin. Ulf Sundqkvist oli eronnut kesken kauden puheenjohtajan tehtävästä ja puoluetta repi yhtä aikaa kaksi kovaa valtakamppailua: Paavo Lipponen ja Antti Kalliomäki kilpailivat puheenjohtajuudesta sekä Martti Ahtisaari ja Kalevi Sorsa presidenttiehdokkuudesta. Ulkoministeri vaihtui toukokuun alussa. Kun Väyrynen viimeisen kerran osallistui presidentin esittelyyn, paikalla olleet ministerit jännittivät, miten Koivisto reagoi vanhan työtoverin lähtöön. Koivisto nyökkäsi, eikä sanonut sanaakaan.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Itä-Saksan jäämistöä
Puolustusvoimien määrärahat sidottiin vuoden 1992 toukokuussa kalliisiin Hornet-hankintoihin samaan aikaan, kuin maavoimien valmiustilanne piti pelastaman todelliseltä katastrofilta niin kutsutun Saksan kalustonoston avulla. Tällä ostolla hämättiin vain Suomen kansaa ja ehkä Pohjoismaita. Kaikki muut tiesivät, mikä kaluston ja tarvikkeiden laatu oli: ne olivat osittain varsin huonokuntoista tavaraa. Jan Klenberg antoi tuolloin haastattelun IltaSanomille. Hän korosti haastattelussa, että Saksan merivoimien suuri asekauppamahdollisti Hornet-hankinnan. Eli komentaja antoi ymmärtää, että maavoimien kalustopuutteet oli nyt korjattu joten seuraavan vuosikymmenen ajan voidaan keskittyä käyttämään rajusti rahaa ilmavoimiin.
Tämä hämäys kirjattiin puolustuvoimien vuoden 1992 toimintakertomukseen vakuuttavin sanakääntein:” Maavoimien sodan ajan keskeisimpiä joukkoja, kahta panssariprikaatia, 10 jääkäriprikaatia ja 14 jalkaväkiprikaatia, kehitettiin käyttäen hyväksi Suomelle suotuisaa tilannetta kansainvälisessä puolustusmateriaalikaupassa. Entisen Itä-Saksan jäämistöstä ostetulla materiaalilla saatiin Panssariprikaatien kalusto yhdenmukaistetuksi. Jääkäriprikaatien materiaalisessa valmiudessa ei päästy asetettuihin tavoitteisiin kaikilta osin …. Joukkojemme tulivoia on kuitenkin ratkaisevasti parantunut.”
Ostaja otta riskin ostaessaan Itä-Saksan tai minkä tahansa firman konkurssipesästä vanhoja, säästä kärsineistä metallirakennelmia. Tällä kertaa riski osoittautui puolustusvoimien materiaaliselle valmiudelle kalliiksi, koska varusteiden käyttökuntoon saattamiseksi ei ollut riittävästi varoja. Tätä ei tietenkään haluttu julkisesti tunnustaa.
Vuonna 1993 komentaja Jan Klenberg kirjoitti puolustusvoiminen toiminnasta:”Vuonna 1993 ei alkanut yhtään materiaalihankintojen tilausvaltuutta.” Hänen mukaan erityisesti maavoimille ei ole vuosiin odotettavissa riittäviä tilausvaltuuksia. ”Saksasta maavoimille vuonna 1993 jatkuneet hankinnat ovat kuitenkin olennaisesti parantaneet tilanetta tulivoiman osalta. On toisaalta huomattava, että tämän materiaalin täysimääräinen käyttöönsaanti vaatii aikaa 3-4 vuotta. Edellytyksenä tähän on se, että käyttöönottoon on riittävästi varoja.”
Uuden puolustuvoimien komentajan, kenraali Gustav Hägglundin johdolla kerrottiin vuonna 1994 maavoimien osalta muun muassa, että ”keskeisimpien sodan ajan joukkojen varustamista jatkettiin pääosin entisestä tä-Saksasta hankitulla materiaalilla.” Materiaali saattiin samana vuonna kokonaisuudessaan Suomeen ja sen kyttöönotto- ja varastointihuolto jatkui edelleen kotimaassa.
Vuoden 1996 lopulla jouduttiin toteamaan salassa julkisuudelta, että maavoimien operatiivinen varustaminen oli epäonnistunut eikä siitä tulisi mitään entisen Itä-Saksan kalustolla ja yhä niukemmilla uusila hankintavaroilla. Tätä puolustusvoimien johdon virhettä ei ole koskaan julkisesti paljastettu. Epäonnistuminen oli yksinkertaisinta peittää muuttamalla doktriinia. Uudistettu taisteluoppi esiteltiin keväällä 1997 hallituksen eduskunnalle antamassa puolustusselonteossa.
Maavoimien kehittämisessä epäonnistunut 1990-luku saatiin lakaistuksi maton alle sillä, että maavoimien vahvuutta pudotettaisiin tulevaisuudessa 110 000 hengellä ja uusien uhkakuvien mukaan tarvittaisiin vain vähäinen, hyvin varustettu maavoimien ”kärki” eli valmiusyhtymät ja niiden käyttöön helikoptereita. Kiireestä viestii se, että suunnitelma oli niin kypsymätön, ettei siinä osattu sanoa, millaisia helikoptereita pitäisi hankkia ja kuinka paljon. Siinä ei myöskään kerrottu, kuka niitä käyttäisi, miten ja missä organisaatiossa ja mitkä olisivat käytön todelliset tavoitteet. Samaan aikaan armeijan operatiivisen valmiuden taso jatkui laskuaan, kun tarvittavaa määrää kertausharjoituksia ei voitu järjestää, eikä maavoimien tulivoimaa eikä muitakaan kipeästi kaivattuja järjestelmiä saatu lisättyä merkittävästi.
Vuonna 1998 kenraali Gustav Hägglund kirjoitti katsauksessaan: ”Operatiivisen suunnittelun painopiste oli strategisen iskun ennaltaehkäisyn ja torjunnan suunnittelussa.” Käytännössä se merktisi valmiusjoukkojen varustamista ja kouluttamista sekä uuden aselajin, ilmarynnäkköjoukkojen, kehittämistä helikoptereineen.
Lähdeaineisto Pentti Sainio Maanpuolustusta vai suurvaltapolitiikkaa? ISBN 951-572-870-6
lauantai 17. joulukuuta 2011
Vaikeutena Väyrynen
Elisabeth Rehn kirjoittaa kirjassaan Kaikki on mahdollista, että kokeena ministerinä Väyrynen oli aikoinut itsestäänselvästi haalia koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Hän ei osannut edes ajatella, että puolustusministerille kuuluisi osa turvallisuuspolitiikkaa, kuten länsimäissä on yleisesti tapana. Aktiivinen roolini tuli siksi hänelle yllätyksenä ja kai järkytyksenäkin. Väyrynen oli myös tiukasti takertunut vanhaan kylmään sodan maailmankuvaan, eikä hän pysynyt maailman muutosten vauhdissa mukana. Siksi minä sain tilaisuuden napata kiinni uusista tuulista ja päästä ensimmäisenä sanomaan ääneen monia siihen asti kiellettyjäkin asioita.
Turvallisuuspolitiikan reviirikiistan lisäkis välejämme alkoi vuoden 1992 alusta kalvaa toinenkin, Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosioni. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannattukseni. Ministeriaikanai alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui joku olisi sammuttanut katkaisemisesta valot. Hyökkäys seurasi toistaan.
Tyypillinen tapaus oli vuoden syksyllä 1992 puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Alennuksen pyytämistä oli käsitelty puolustusneuvostossa, jossa oli minun lisäkseni paikalla muita ministereitä ja ulkomnisteriön korkeimmat virkamiehet. Kuvittelin itsestäänselvästi, että ulkoministeriöstä olisi informoitu presidenttiä ja niin kuvittelivat kaikki muutkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut saattunut mainitsemaan asiasta Koivistolle.
Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasianvaliokunnassa, presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Laukaistakseni kiusallisen tilanteen vastasin Koivistolle, että asiassa oli ilmeisesti päässyt sattumaan valitettava tietokatkos, josta olin hyvin pahoillani. Anteeksi en tietenkään pyytänyt, koska asia ei ollut erityisesti minun virheeni.
Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaamaan keskutalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvonnut päätoimittajia kysymään asiasta. Vastasin kysyjille, että olihan se kieltämättä ikävä tapaus. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ”Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.
Keskisuomalainen-lehti johti taas kerran Väyrysen tykistöä: ”Sotaministeri omi prosessissa itselleen roolin, joka ei hänelle kuulu. Mikäli Suomi eläisi tarkkoja aikoja ulkopoliittisesti, menettely aiheuttaisi ministerin vaihdoksen.” Samoihin aikoihin Iltalehden kautta vuodatettiin tieto siitä, että ulkoministeriö oli loukkaantunut minun vapaamuotoisista keskusteluistani puolustuministeri Dick Cheynen kanssa USA:n vierailuni aikana.
Ulkoministeriössä oli totuttu siihen, että puolustusministeri luki tämän kaltaisissa tapaamisissa vain UM:n valmiiksi kirjoittaman puheen, eikä pukahtanut yhtäkään omaa ajatustaan. Varmuuden vuoksi paikalla piti aina olla lapsenvahtina myös ulkoministeriön virkamies. Minä toimin toisin. Kun Cheyney ehdotti kahdenkeskistä keskustelua, suostuin mielelläni. Amerikkalaiseen tapaan puhuin vapaasti ilmn papereita, mutta en taatusti poikennut vähääkään Suomen ulkopolitiikan linjalta. Huomasin, että avoimuuteni teki Cheynyyn erittäin hyvän vaikutuksen.
Washintonin lehdistöklubin puheessani 16.10.1992 puhuin myös suorempi sanoja kuin suomalaispoliitikoilta oli totuttu kuulemeaan: ”Neuvostoblokin romahdus on aiheuttanut seismisen aallon, joka on ravistellut vanhan mantereen poliittisia ja sotilaallisia rakenteita. Suomi, uskollisena ulkopolitiikkansa realistisille traditiolle, on muokannut uudestaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa heijastamaan geopoliittist asetelmaa. On tärkeä painottaa, ettei Suomi hakenut EY-jäsenyyttä turvallisuussyistä. Päätös tehtiin kansallisen strategian tasolla: päätettiin, että Suomen etuja palvelee ylipäätänsä paremmin se, että Suomi on yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella. On kuitenkin selvää, että turvallisuusanalyysillä oli oma osansa. On ilmeistä, että jos EY-jäsenyyden katsottaisiin heikentävän Suomen turvallisuutta, Suomi ei olisi jäsenyyttä hakenut.”
Eiväthän nuo mitään mullistavia paljastuksia olleet, mutta saivatpa sentään ulkoministeriössä pitkään toimineen keskustalaisen Keijo Korhosen vertaamaan minua Kainuun Sanomien pääkirjoituksessaan ”banaanitasavallan sotaministeriin”: ”Ministeri erehtyy, jos hän arvelee itsellään olevan varan pikkurouvan herttaisiin päähänpistoihin. Jos oikein huonosti käy, hän leikkii suomalaisten sotilaiden verellä.” Korhosen purkaus heijasteli paitsi ulkoministeriön mustasukkaisuutta (Korhonenhan oli vanhoja UM:n miehiä) myös keskustalaisten raivoa oman pyhän ulkopolitiikkansa puolesta. Korhostahan pidettin kai pitkään melko vakavastakin otettavana presidenttiehdokkaana, mutta jotenkin hän onnistui uhollaan ajamaan itsensä nurkkaan.
Seuraava isku tuli vähän myöhemmin ns. Nato-vierailujupakassa. Eräs puolustushallinnon virkamies oli Euroopan matkallaan tavannut Naton edustajia, jotka olivat pyyttäneet häntä välittämän viestin, että Suomen puolustusministeri olisi hyvin tervetullut vierailemaan Naton päämajassa. Vastasin, ettei minulla olisi mitään vierailua vastaan, sopivan tilaisuuden tullen.
Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvan itseäni Natoon ja muutenkin sooloilevan ulkopolitiikassa. Asiaa tutkittiin, mutta vuotanutta virkamiestä ei koskaan löydetty. Jäljet johtivat kuitenkin selvästi Väyrysen suuntaan. Vuotokampanja loppui vasta, kun uhkasin antaa asian poliisin tutkittavaksi.
Myöhemmin suhteeni Väyryseen ovat olleet aia erikoiset. Europarlamentissa jouduimme olemaan tekemisissä enemmänkin ja silloin sain tutustua Väyrysen kaksoisluonteen toiseenkin puoleen. Kun Väyrynen haluaa sinusta itselleen jotakin hyötyä, hän osaa olla aivan hämmästyttävän lämmin ja hurmaava. Väyrynen oli pudonnut Brysselissä kahden asunnon loukkuun. Hänellä oli kaupungin ulkopuolella kallis ja hankala asunto, josta hän halusi päästä eroon, koska oli saanut uuden, edullisemmana asunnon. Hän yritti kaupata asuntoaan kaikille kollegoilleen, myös minulle. ”Voi Elisabeth, olisi niin hauskaa, jos sinä pistäytysit katsomassa asuntoani”, Väyrynen maanitteli sokerisesti, mutta tuloksetta. Vuosien mittaan olen oppinut huomamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.
Lähdeaineisto: Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0
perjantai 16. joulukuuta 2011
Operaatio Ahtisaari
Toimittaja Pentti Sainio kertoo kirjassaan miten valtion rahoilla matkustellaan. Sainion mukaan valtiosihteeri Martti Ahtisaari teki henkilökohtaisen virkamatkan 21.-26. tammikuuta 1992 Washingtonin. Matkan tarkoitus: ”IVY:n avustamista koskeva koordinaatiokokous Washingtonissa 22.-23.1.1992”. Matka maksoi Suomen veronmaksajille I-luokan lentolippuineen 17950 markkaa, mutta ei kuulunut valtiosihteerin työsarkaan. Tällä matkalla ei ollut mitään tekemistä hänen virka-asemansa työtehtävien kanssa. Se kuului niihin henkilökohtaisella virkamatkapäätöksellä tehtäviin matkoihin, joita alaisten oli vaikea kontrolloida ja joita ulkoministeriön sosiaalidemokraattiset virkamiehet olivat vuosien aikana tottuneet tekemään ja katsomaan sormiensa läpi. Tämä matka meni ministeriön kauppapoliittisen osaston piikkiin.
Tammikuisen Washigtonin matkan jälkeen Ahtisaari ehti olla vain parin päivän ajan työpaikallaan Helsingissä. Sen verran että sai suunnitelmansa kuntoon ja matkusti seuraavana päivänä 28. tammikuuta Lontooseen. Tämä Lontooseen tehty virkamatka päättyi 31. tammikuuta. Matkan tarkoitukseksi Ahtisaari merkits epämääräisesti: Esitelman Wilton Parkin seminaarissa, keskustelut FCO:ssa” (Foreing and Commonwealth Office, Britannian ulkoministeriö). Matka maksoi 6257 markkaa. Kummallista tuossa virkamatkassa oli, että tämän virkamatkan Ahtisaari esitteli vasta 31. tammikuuta, siis matkalta palattuaan ja päätös tehtiin 5. helmikuuta 1992. Matka meni hallinnollisen osaston piikkiin.
Valtiosihteeri Ahtisaari matkusti 5.-14. helmikuuta 1992 henkilökohtaiselle 10 päivän virkamatkalle Kolumbiaan. Matkan tarkoitukseksi merkittiin: ”UNCTAD VIII-konferenssi 8.-25.2., esikonferenssi 6.-7.2. ja Pohjoismaiden valmistelukokous 2.-3.2. Cartegass, Kolumbiassa”. UNCTAD on YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi. Matkan tarkoituksen kannalta tuntuu oudolta, että h ei ehtinyt pohjoismaiden valmistelukokoukseen, tuskin esikokoukseenkaan, ja varsinaisen kokouksen aikana Cartegassa hän ei oleskellut kuin reilut viisi päivää, vaikka kokous kesti 18 päivää. Tämä matka meni kauppapoliittisen osaston piikkiin ja maksoi valtiolle 26346,80 markkaa. Majoituskuluja Ahtisaarella ei ollut, koska hän matkansa aikana asui ja liikkui Kolumbiassa muiden kustantamana. Ulkoministeriön hallintoa tuskin tuolla matkalla edistettiin.
2.-5. maaliskuuta samana vuonna Ahtisaari teki henkilkohtaisen virkistysmatkan Tallinnaan, Riikaan ja Vilnaan. Matkan tarkoitus: ”Valtiosihteeri Ahtisaaren matka Viroon, Latviaan ja Liettuaan”. Tämä matka maksoi 9573,90 markkaa ja se tehtiin hallinnollisen osaston laskuun. Matkalta maksettiin myös rouva Ahtisaarelle päivärahoja 602,50 markkaa.
16.-19. maaliskuuta 1992 Ahtisaari teki seurueensa kanssa matkan Venäjälle. Pietariin, Petroskoihin ja Muurmanskiin suuntautunut matka kirjattiin Ahtisaarelle toteutuneiksi matkakuluiksi summalla 9986,28 markkaa. Tämä matka meni hallinnollisen osaston piikkiin. Varsinainen hämmästyksen aihe tuli vasta matkan jälkeen: valtiolta laskutettiin suihkukoneen käytöstä 45000 markalla! Tämä valtion virkamiehen ylellinen suihkukonelasku lama-Suomessa kauhistutti kaikkia asia käsitelleitä. Eihän edes Tasavallan Presidentti lennä valtion varoilla noin ruhtinaallisesti. Kaiken lisäksi matka oli valtiosihteerille täysin tarpeeton virkamatka.
Maaliskuussa 21.-22.1992 Ahtisaari piipahti virkamatkalla Brysselissä. Matkan tarkoitus:”suurläehttiläskokous Brysselissä 22.-23.3.1992”. Tämä matka meni hallinnollisen osaston piikkiin ja maksooi 7056,80 markkaa. Kummallista on, mikäli tuo kokous oli matkan varsinainen syy, että Ahtisaari palasi Suomeen sinä päivänä, jona kokous varsinaisesti alkoi.
7.-8. huhtikuuta 1992 valtiosihteeri Ahtisaari oli taas seurueineen Venäjällä, tällä kertaa Moskovassa. Kustannukset Ahtisaaren osalta olivat 5376,25 markaan ja maksajana hallinnollinen osasto. Matkan tarkoitukseksi oli merkitty epämäärisesti kuten aiemminkin:”Valtiosihteeri Ahtisaaren ja seurueen matka Venäjälle”. Kysyä sopii, voiko Suomen valtion muissa ministeriöissä matkustella ulkomailla löysin perustein. Ministeriön käytävillä on ihmetelty, miksi hallinnosta vastaava korkein virkamies käy tiuhaan tahtiin Venäjällä. Ottamassa hallinnosta mallia?
Huhtikuun lopulla 1992 valtiosihteeri teki henkilökohtaisen virkamatkapäätöksensä kahden viikon matkasta Afrikkaan. Matka alkoi 21. huhtikuuta ja päättyi 5. päivänä toukokuuta, tarkoitukseksi Ahtisaari merkitsi: ”Valtiosihteeri ja rouva Ahtisaaren virallinen vierailu Botswanaan, Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan”. Normaalisti viralliset vierailut johonkin maahan maksaa kutsuja. Tämä matka maksoi valtiolle Martti Ahtisaaren osalta 44746,16 markkaa ja lisäksi pienkoneen vuokraa välillä windhoek-Ondnagwa-Windhoek 12067 markkaa, joka puolitettiin valtiosihteerin ja puolison matkalaskuihin. Täysin pöyristyttävänä ministeiössä pidettiin jälleen sitä, että rouva Ahtisaaren muut kulut: 29692,80 markkaa maksettiin valtion varoista. Noihin kuluihin sisältyivät myös Eeva Ahtisaarelle maksetut päivärahat, saman suuruiset kuin valtiosihteerille eli 2324 markkaa. Matka meni hallinnollisen osaston piikkiin. Tämä Ahtisaaren pariskunnan keväinen lomamatka oli kova pala purtavaksi monenlaista nähneelle ulkoministeriön byrokratiallekin. Kaiken kaikkiaan Ahtisaarten, siis valtiosihteerin ja kotirouvan, jolla ei ole ministeriön kanssa mitään tekemistä, Afrikan matka maksoi veronmaksajille 86507 markkaa.
Wideristä vaiettiin
Helsingissä tammikuussa 1985 toimintansa aloittaneelle Wider-instituutille annettiin kaikki, mitä sellaiselle laitokselle ylipäätään voidaan keksi annettavan. Suomi korotti panoksiaan taistellessaan Hollannin kanssa siitä, kuka saa syytää veronmaksajien rahoja turhuuteen, kun YK-yliopisto ”tarjosi” laitosta eri maille. Parasta innostusta laitokseen osoittivat Suomi ja Hollanti. Suomi voitti lopulta ”tarjouskilvan” korottamalla Hollannin panosta vielä 10 miljoonalla dollarilla. Tuolloinen pääministeri Kalevi Sorsa ja ulkoministeri Paavo Väyrynen tekivät hartiavoimin työtä laitoksen tien tasoittamiseksi Helsinkiin. Tuohon aikaan taloudellisena ihmelapsena pidetty professori Pentti Kouri oli myös hankkeen kannattajia. Niinpä hän sai kunnian Suomen edustajana istua Widerin ensimmäisessä johtokunnassa.
Widerin Suomeen saamisella oli kaksi tarkoitusta. Ensiksikin toivottiin sen todella tuovan merkittävää ja kansainvälistä Helsingin YK-kuvaan ja maamme teideyhteisöön. Toiseksi tuohon aikaan valtion budjetissa oli niin paljon kehitysyhteistyövaroja, että niille oli vaikea keksiä järkeviä käyttökohteita. Ulkoministeriön kehitysyhteistyövarojen päällä istuva Martti Ahtisaari sai esikuntineen alusta lähtien junailla käytännön asioita widerin johtajan, Lal Jayawardenan kanssa. Srilankalainen tohtori Jayawarena oli kokenut YK-konkari, entinen maansa suurläehttiläs ja johtaja Sri Lankan ulkoministeriössä. Hän oli eräänlainen jatkuva virkojen saalistaja kuten Ahtisaarikin. Ei ihme, että Ahtisaari ja Jayawardena tulivat hyvin toimeen Widerin alkumetreillä aina Jayawardenan skandaalikäryn peittämään Suomesta poistumiseen saakka helmikuussa 1993. Käydessään syyskuun lopulla 1993 New Yorkissa Martti Ahtisaarella oli mahdollisuus tavata vanhaa ystäväänsä, koska tämä oli myös kaupungissa etsimässä luksuselämään oikeuttavaa YK-virkaa. Eihän Ahtisaarellakaan koivn merkittävää virkaa Genevessä ollut, mutta YK:n päämajassa Jayawardenan ja Widerin sotkut Suomessa tiedettiin niin tarkkaan, ettei Jaywardenalle ole siellä suunnalla enää tulevaisuutta lainkaan. Niin, ellei Suomi tulevaisuudessa keksi kehitysyhteistyövaroilleen YK:n tai jonkun muun kasvottoman kansainvälisen byrokratian kautta rahareikää, jonne hänet saataisiin kaupanhieronnassa istutettua.
Widerin piti aikoinaan tuoda Suomelle mainetta hyväntekijänä, nostaa suomalaisen kehitysmaatutkimuksen tasoa sekä työllistää useita suomalaisia tutkijoita. Näin ei kuitenkaan käynyt. Tähän päivään mennessä Wideriin on uponnut rahaa reilut 300 miljoonaa markkaa. Kukaan ei tiedä todellisia lukuja, koska markkamäärät ovat vuosien saatossa salaisilla päätöksillä, hämärillä perusteilla ja monimutkaisilla budjettikierrätyksillä kasvaneet sitä mukaa, kun Jayawardena ilkesi härskisti lisää vaatia. Widerille varattiin Helsingin keskustasta, Graniittitalosta, kolme miljoonaa markkaa vuodessa maksavat vuokratilat, jotka oli mitoitettu järjesttömästi tarpeeseen verrattuna. Lähes 60 % huonetilasta oli tyhjillään institutin kahdeksan toimintavuoden ajan.
Martti Ahtisaari - Nobel-palkittu
http://e-aho-muutablog.blogspot.com/2008/11/martti-ahtisaari-nobel-palkittu.html