Suomen talouden lama on osoittaunut läntisten teollisuusmaiden syvimmäksi ja pisimmäksi. Myös pankkikriisi on mittasuhteiltaan ylittänyt etukäteisarviot. Pankkitukea on kolmessa vuodessa myönnetty 48 miljardia markkaa, ja kaikkiaan tukeen on sitoutunut varoja noin 80 miljardia markkaa. Sitoumukset ovat noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteesta – lähes sama kuin 1944-52 maksetut sotakorvaukset silloisesta keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.
Pankkikriisiä hoitamaan perustettu eduskunnan pankkivaltuuston valvoma valtion vakuusrahasto (VVR) aloitti toimintansa toukokuussa 1992. Se sai budjetin ukopuolisena rahastona käyttöönsä 20 miiljardia markkaa myönnettäväksi oman pääomanehtoisina sijoituksina ja muuna tukena vaikeuksissa oleville pankille. Pian kävi ilmeiseksi, että rahaston tehtävät ja pankkikriisin laajuus edellyttivät rahastolle lisää valtuuksia, omaa henkilökuntaa sekä siirtämistä valtioneuvoston alaisuuteen. Myös tukivaloikoimaan kaivattiin lisää liikkumavaraa.
Hallituksen tammikuussa 1993 antamasta tätä koskevasta lakiesityksestä eduskunta poisti ensin ns. omaisuudenhoitoyhtiötä koskevat säädökset, eikä laki muutetnkaan näyttänyt saavan taakseen 5/6:n enemmistöä, joten se jätettiin lepäämään yli vaalien. Hemikuussa 1993 annettu uusi esitys hyväksyttiin, ja laki sekä 20 miljardin markan lisävaltuudet tulivat voimaan maaliskuussa 1993. Rahasto sai uuden johtokunnan, johon ei enää kuulunut pankkien edustajia eikä myöskään valvontaviranomaisten eli Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston edustajia. Se sai myös oman henilökunnan ja päätoimisen johtajan. Lainmuutoksen jälkeen pankkitukipäätöksen tekee valtioneuvosto VVR:n valmisteutyön jälkeen. Lokakuussa 1993 VVR sai mahdollisuuden omistaa omaisuudenhoitoyhtiön osakkeita.
Budjetissa oli pankkitukeen varattu eri muodoissa valtuuksia 60 miljardia markkaa. Tästä oli syyskuuhun 1994 mennessä käytetty lähes 37 miljardia, joten 23 miljardia on vielä pankkien vakavaraisuuden tukemiseen. Pankkitukisitoumuksia on kaikkiaan runsaat 80 miljardia markkaa. Tästä maksetun tuen osuus on noin 48 mijardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukeen on sitoutunut noin 48 miljardia markkaa, sillä takauksiin on varattu 32 miljardia markkaa. Nettomääräisesti tukee on sitoutunut noin 69 miljardia markkaa josta on maksettu tukea noin 37 miljardia. Pankkitukea on siis palautunut 11 miljardia markkaa, josta lähes 5 miljardia Suomen Pankille ja runsaat 6 miljardia valtiolle. Suomen Pankin saamat palautukset liittyvät Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankkien (SKOP) haltuunottoon, VVR:n puolestaan Suomen Säästöpankin (SSP) myyntiin.
Miljardeista lukiessaan varmaan moni kysyy, paljonko 69 miljardista markasta on katsottava lopullisesti menetetyksi. Kukaan ei voi tässä vaiheessa sanoa lopullista summaa, ja laskutapoja vo perustellusti olla useita. Karkeasti arvioiden lopullisesina menetyksin joudutaan kirjaamaan 38-40 miljardia sekä lisäksi tähän mennessä aiheutuneina korkokuluina noin 5 mijardia markkaa. Erityisesti arviot SKOP:n ja omaisuudenhoitoyhtiö Oy Arsenal Ab:n osuuksista saattava vielä paljonkin täsmentyä.
Pankkitukeen sitoutunut summa havainnollistuu kenties paremmin kuin mitä edellä esitetty miljardiviidakko, kun todetaan, että tähän mennessä varoja on sitoutunut noin 18 % vuotuisesta bruttokansantuotteestamme. Sotakorvauksina Suomi makstoi kahdeksan vuoden aikana summan, joka vastasi noin 20 % kyseisten vuosien keskimääräisestä bruttokansantuotteesta.
Vuoden 1992 lopussa perustetun Suomen Säästöpankki – SSP Oy:n myynti oli viimeinen vaihe tapahtumaketjussa, jonka voidaan sanoa alkaneen jo 1980-luvun puolivälin jälkeen. Tuolloin säästöpankkien keskusrahalaitos SKOP päätti keskittää voimavaransa investointipankkitoimintaan ja yritysrahoitukseen, ja säästöpankit tulivat pääomaliikkeiden vapauduttua mukaan ulkomaisen rahoituksen turvin hoidettavaan yritysrahoitukseen. Panostus riskialttiiseen toimintaan ei saanut ajoissa tuekseen päätöksenteossa tarvittavaa asiantuntemusta eikä kunnollisia riskienhallintajärjestelmiä. Ongelman suuruus ei kuitenkaan ollut tiedossa edes silloin, kun säästöpankkiryhmä vuoden 1991 lopussa alkoi suunnitella valtakunnallista säästöpankkia. SSP jouti alusta alkaen toimimaan erittäin vaikeissa olosuhteissa. VVR palkkasi keväällä 1993 yhdysvaltalaisen investointipankki Merrill Lynchin analysoimaan SSP:n taloudellista tilaa ja tekemään laskelmia eri vaihtoehtojen rahallisista seuraamuksista. Nämä laskelmat tukivat VVR:n päätöstä myydä SSP.
Kevään 1993 aikana SSP joutui kiihkeän julkisen keskustelun kohteeksi, mutta osallistui siihen itsekin. Keskustelun ollessa kuumimmillaan Postipankin, Kansallis-Osake-Pankin, suomen Yhdyspankin ja Osuuspankkiliiton edustajat sunnittelivat strategiaa SSP:n terveen osan ostamiseksi. VVR otti pankkeihin yhteyttä kesäkuussa 1993. Niiden tarjous oli kuitenkin täysin epätyydyttävä. Elokuussa 1993 keskustelut alkoivat uudelleen. Valtio asetti neuvotteluiden alkamisen ehdoksi, että ryhmä G4 (sanoista group four ts. neljä ostajapankkia) pääsee keskenään yksimielisyyteen SSP:n konttoreiden jaosta. Olihan epäiltävissä, että vanhat kilpailiajt eivät pystyisi tällaisesta sopimaan. Jako osoittautui kuitenkin yllättävän sopuisaksi tehtäväksi. Esitys oli valmiina 6.9.1993. Konttori jaettiin niin, että ensioikeus valintaan oli sillä pankilla, jolla oli pienin markkinaosuus kyseisellä paikkakunnalla. KOP sai 137, osuuspankit 252, Postipankki 160 ja Yhdyspankki 128 konttoria. Rankat myntineuvottelut onnistuttiin käymään julkisuudelta salassa. VVR ja ostajapankit allekirjoittivat 14.10.1993 neuvottelutuloksen, jonka valtioneuvosto hyväksyi 22.10.1993.
Kauppaan liittyi olennaisen osana SSP:n epävarmojen ja riskialttiideen omaisuuserien siirtäminen valtion kaupan yhteydessä perustamaan omaisuudenhoitoyhtöön Oy Arsenal Ab:hen. Siihen siirrettiin myös SSP:n koko kiinteistöomaisuus.
Lähdeaineisto: MMM 1995 Liisa Halmeen kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti