Puhelin pirahti Bonnin kodissani tammikuussa 1993. - Mara tässä terve. Soitto tuli New Yorkista, missä valtiosihteeri Ahtisaari oli työmatkalla. - Mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Kova paine olisi lähteä mukaan. Ystävät ovat liikkeellä. Mitä mieltä olet? Pitääkö perustaa kansaliike vai mennä esivaaliin?
Suomessa oli kevääll' 1992 jälleen käynnistynyt presidenttipeli. Presidentinvaalit tulivat suomalaisen politiikan arvotyhjiön ja luottamuskriisin keskelle. Kansalaiset vieroksuivat politiikan johtotehtäviin ”luonnollisia jatkajia”. Eritysiesti SDP kärsi pitkästä johtajuuskriisistä. Pankinjohtaja Kalevi Sorsan asemat olivat pitkään olleet erinomaiset. Vuosina 1989-92 hänet olisi valittu presidentiksi, mikäli vaalit olisi pidetty tuolloin. Näinä vuosina hän oli mielipidetutkimuksien kärkinimi. Samankaltainen asema oli Ahti Karjalaisella 1970-luvun alkupuolella. Mutta varsinaisen presidenttipelin käynnistivät, tietenkin, ensin pelimiehet.
Keväällä 1992 Kauppalehti Option H.V.-nimimerkki alkoi lämmitellä EVA:n toimitusjohtaja Jaakko Iloniemen ehdokkuutta. Tarkoitus oli nostaa sinipunayhteistyön arkkitehti presidentiksi. Siinä sivussa oltaisiin kaadettu Ahon hallitus ja palautettu kokoomus ja sosiaalidemokraatit hallitusvaltaan. Samat miehet vetivät Ahtisaaren näissä käräjissä vara-Iloniemekse, mutta mielipidemittauksissa Iloniemi ei pärjännyt. Kauppalehti Option lukijakunta ei riittänyt kansalliseen mielipiteenmuodostukseen. Presidenttipeli oli siirtynyt suoran kansanvaalin oloissa kabineteista kaduille ja olohuoneisiin ympäri maata.
Ahtisaaren nimen presidenttiehdokkaana olivat nostaneet julkisuuteen 1989-90 eräät yhteiskunnalliset aktiiviset kansalaiset. Avussa (19/1990) julkaistussa kirjoituksessa Ilmari Turja liimasi katseensa mieheen (Ahtisaareen), jonka virkaura ja ansiot passasivat presidentin tehtävään: ”Siis nimeltään ja mieleltään supisuomalainen parhaassa iässään.” Mutta vasta laajempien mielipidemittausten jälkeen tilanne sähköistyi. Ahtisaaren kohdalla tärppäsi kesällä 1992.
Taloustutkimuksen toimitusjohtaja Eero Lehti noukki tällöin Martti Ahtisaaren potentiaalisten ehdokkaiden joukkoon lukemalla Kuka kukin on-kirjaa aakkosjärjestyksessä. MTV:n uutiset julkisti 26.7.1992 tämän tutkimuksen. Ahtisaari nousi siinä Suomen Pankin uuden pääjohtajan Sirkka Hämäläisen kanssa yllättäen 20 %:n kannatuslukuihin. Mukana vertailussa olivat myös Martin Saarikangas ja Paavo Haavikko. Puolueiden ulkopuolisten auktoriteettien haku oli käynnistynyt. Yli 40 % haastatelluista toivoi ryvettymätöntä ehdokasta presidentinvaaliin. Merkille pantavaa oli myös naisehdokkaan vahva kannatus. Siitä lähtein maassa oli Mara-ilmiö, jolle SDP:n virallinen johto suunnitteli ”esivaalileikkijän” roolia. Mutta maassa oli myös nostetta naspresidenttiydelle.
Lokakuussa 1992 Ahtisaari oli presidenttipörssissä kolmas Koiviston ja Elisabeth Rehnin jälkeen 22 prosentin kannatuslukemilla. Missä oli Sorsa? Nyt SDP:ssä herättiin. Puolue-elimissä Ahtisaaren nimen lausui enski kertaa kaupunginjohtaja Pekka Korpinen, SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa loppuvuodesta 1992. Puheenjohtaja Ulf Sundqkvist halusi pidättää presidenttipelin käynnistymistä. Siihen tarvittiin Koivistoa, joka ei ollutkaan valmis ilmoittamaan, kuten oli otaksuttu, kieltäytymisestään kolmannelle kaudelle. Vuodenvaihteen 1992/93 mittauksissa Ahtisaarella oli selvästi paremmat mahdollisuudet lyödä vastaehdokkaansa. Torien ja olohuoneiden kansanvalta eteni.
Ahtisaaren pulpahtaminen presdienttipörssin kärkiryhmään hämmensi monia, mutta oman arvioini mukaan hänessä oli presidenttiaineista. Ulkoministeriön sosiaalidemokraattiset virkamiehet olivat ymmällään, koska he tukivat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta Sorsaa. Ulkoasiainhallinto oli sosiaalidemokratisoitunut 1980-luvun lopulla. Ensi vaiheessa virkamieskunnassakin kyseenalaistettiin puoluekannasta riippumatta Ahtisaaren kyvyt nimenomaan tasavallan presidentien tehtävään. Tässä tultiin jo perusteiltaan kysymykseen siitä, ketkä kansalaiset ylipäätänsä voivat ottaa vastuulleen omien valtioidensa johtotehtäviä demokratioissa.
Ahtisaaresta tuskin olisi tullut presidenttiä, mikäli hän olisi esivaalissa keväällä 1993 leimautunut sosialistiksi, ”paremmaksi Sorsaksi”. Naisehdokkaalta se todin olisi voinut onnistua jo vuonna 1994. Politiikkan keskiviivan murtaminen edellytti Ahtisaarelta tietynlaisen etäisyyden pitämistä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen. Valtiosihteeri Martti Ahtisaari tuskin täysin aavisti, mihin sudenpesään hän päänsä pisti, kun hän alkoi harita presidenttiehdokkuuttaan syksyllä 1992. Hän ei haastanut vain oman puolueensa johtajia, vaan itse asiassa koko suomalaisen poliittisen eliitin. Samalla hänen kelpoisuutensa maan korkeimpaan virkaan kyseenalaistettiin, mikä pian laukaisi valtaisan anti-Ahtisaari-kampanjan eräissä puolueissa ja medioissa.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Mariankadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti