Esivaaliehdokkaaksi

Kalevi Sorsa oli moninkertainen pääministeri ja ulkoministeri, eduskunnan puhemies ja puoluejohtaja. Hän olii ollut vuosia valtakunnan näkyvämpiä poliittisia vaikuttajia, mutta siitä huolimatta hänestä ei ollut kansan suosikiksi. Hän oli puoluepoliitikko ja sosiaalidemokraatti, jonka oli mahdotonta saada kannatusta näiden piirein ulkopuolelta – uudessa tilanteessa nämä ansiota eivät puolestaan riittänneet.

Heti SDP:n esivaalin jälkeen Martti Ahtisaaren kannatus näytti leisen gallup-tutkimuksen mukaan entisestään kasvavan. Esivaalin tulos oli Ahtisaaren kannalta vapauttava: voitto Kalevi Sorsasta pienen marginaalin turvin olisi voinuttehdä Sorsasta pikemminkin marttyyrin kuin rehellisessä vaalissa toiseksi jääneen ehdokkaan – lopullinen tulos nosti Ahtisaaren selkeästi selkeästi sosialidemokraattien ehdokkaaksi. Tämän jälkeen kysymys oli entistä voimakkaammin siitä, kuka olisi Sorsan jälkeen Ahtisaaren poliittinen kilpailija. Esivaalin tulos oli niin selvä, että lehtikommentien mukaan ”Raimo Ilaskivi jää Ahtisaaren alle” ja ”naiset romahtaivat presidenttipelissä”.

Kesän kynnyksellä tilanne oli muodostumassa Ahtisaaren kannalta suorastaan turvalliseksi – kaikki mielipiteiden mittaukset osoittivat hänen kannatuksensa olevan todella vahvaa. Jo alkuvaiheessa oli selvää, että Raimo Ilaskivestä ei olisi Ahtisaaren voittajaa. Mutta kenestä sitten olisi? Eeva Kuuskosken tähti sammui yllättävän nopeasti, EY-vasaisuus ei nostanut Keijo Korhosta, Elisabeth Rehn näytti jäävän edustamansa puolueen kannatuslukemiin eikä Claes Anderssonillekaan jäänyt todellisen haastajan roolia. ”Kun Paavo Väyrynen panee kamppanjaansa vauhtia, Ilaskiven ja Väyrysen kesken voi tulla tiukka kamppailu siitä, kumpi pääsee Ahtisaaren kanssa toiselle kierrokselle”, oli yksi arviointi. Ahtisaaren suosi hämmensi kuitenkin kaikki, ja todellisen vastustajan löytymistä jäätiin odottamaan.

Sosiaalidemokraattisen puolueen esivaali noli nostanut Ahtisaaren kansansuosion huipulle tavalla, joka arvelutti useita yhteiskunnan ja kulttuurin tapahtumia seuranneita henkilöitä. Oliko pinnalle noussut ilmiö, jonka kantavuus loppusi palattaessa arkipäivän elämään? Tässä yhteydessä vedottiin esimerkiksi siihen, että Kekkonen oli epäilemättä ylittänt presidentin valtaoikeudet ainakin kirjaimellisesti tulkittuna, mutta vahvana valtiomiehenä hän oli johtanut kansakunnan kriisistä toisensa jälkeen parempiin olohin. Kukaan ei tohtinut puhua Ahtisaaresta poliittisena kuplana. Päinvastoin maan poliittinen elämä koki kesän kynnyksellä 1993 hyvin voimakkaan muutoksen: sorsalaiset käänsivät innokkaasti takkiaan ja Ahtisaari-ilmiö näytti saavan entistä enemmän perusteita. Samalla ilmaan näytti jäävän myös hyvinkin merkittäviä kysymyksiä: ilman todellista haastajaa Ahtisaari saattasi sittenkin osoittautua median tuotteekksi, jolla ei olisi vastauksia kyseisen hetken poliittisiin ja taloudellisiin ongelmiin.

Helsingissä 6.6. pidetty SDP:n puoluekokous näyttäytyi yksimielisenä valitessaan Martti Ahtisaaren presidenttiehdokkaakseen. Suomen suurista puolueista ainoastaan SDP oli tarttunut haasteeseen asettaa ehdokkaaksi henkilö ilman merkittäviä puoluepoliittisia painolasteja. Ahtisaaren oman näkemys liikkui paljolti von Weizsäckerin esittämillä linjoilla ja tuli esille useissa yhteyksissä. Esimerkiksi marraskuussa hän kertoi, miten vallinnutta tilannetta oli kuvattu puolueiden valtiollisutumisena. Tämä arvio ei kuitenkaan ollut sikäli onnistunut, että puoluelaitoksen jäädessä vatiosäännön ulkopuolelle eitä tätä kautta myöskään voitu saada muutosta vallinneeseen tilanteeseen. Kyse olikin paljolti siitä, että puolue-eliitit yhdessä muiden korporaatioiden kanssa sopivat kansanedustuslaitoksen ja hallituksen päätöksistä. ”Puolueilla ei saisi olla mitään päätösvaltaa valtion, kunnan, ay-liikkeen, osuustoiminnan, urheiluliikkeen tai minkään muun yhteisön asiassa. Kansalaisten, kuntalaisten ja erilaisten laajojen kansalaisjärjestöjen jäsenten tulisi voida olla varmoja siitä, että heidän valitsemiensa päätöselinten jäsenten tekevät kaikki päätökset täysin itsenäisesti ja yksilövastuullisesti ilman ns. puoluekuria ja ilman ns. ryhmäkuria”, Ahtisaari tuuletti puoluevaltuustoa.

Tuskin Suomessa oli ehditty valmistautua juhannuksen tuomaan kesälomien aikaan, kun Martti Ahtisaari sai edellä mainitulla tavalla uuden kutsun osallistua Bosnian kriisin sovitteluun. Kannanotot jakaantuivat keskennään täysin ristiriitaisiin näkemyksiin. Yhtäällä oli tulkinta, jota voimakkaammin edustivat kokoomusen presidenttiehdokas Raimo Ilaskivi ja puheenjohtaja Pertti Salolainen: virkavapaus valtiosihteerin toimesta ja sitä kautta mahdollisuus näkyvään YK:n tehtävään antaisi Ahtisaarelle merkittävän julkisuusedun. Presidentti Koivistokaan ei voinut hyväksy tätä perustelua. Toisaalla yritettiin uskotella, että Ahtisaaren saavutukset niin Namibia-kysymyksessä kuin muutoinkin kansianvälisissä tehtävissä olivat niinohuita, että totuuden paljastuminen tulisi pikemminkin puhumaan presidenttiehdokasta itseään vastaan.

Martti Ahtisaaren syventyminen Bosnian kysymyksen ratkaisemiseen ärsytti muita presidenttiehdokkaita. ”Jotkut ajavat sammutetuin lyhdyun … Ahtisaari laiminlyö ehdokkaalle kuuluvia velvollisuuksia”, olivat eräitä kommentteja. Samalla arvioitiin, että sosiaalidemokraatit olivat tietoisesti järjestäneet hänelle mahdollisuuden olla poissa kotimaisen politiikan näyttämöltä.

Ahtisaari palasi Suomeen lokakuun loppupuolella 1993. Kuluneiden kuukausien aikana hänestä oli puhuttu jatkvuasti: paitsi Wider-jupakka esillä oli huhuja Ahtisaaren juopottelusta, asumuserosta opintojen keskeyttämisestä, väärinkäytöksistä virantoimituksessa ja monista muista perättömistä asioista. Kun arvostelijoiden näytöt puuttuivat, kääntyi koko huhumyly ajan myötä Ahtisaaren eduksi.

Lähdeaineisto Hannu Heikkilä Martti Ahtisaari – kansainvälinen tie presidentiksi ISBN 951-0-22003-5