Presidentti Mauno Koivisto kertoi keväällä 1993 jättävänsä presidentin tehtävät seuraavan vuoden maaliskuun alussa. Koiviston ilmoitus vapautti viimeisetkin pidäkkeet presidenttipeliltä. Koiviston ilmoitus ei kuitenkaan tehnyt presidentistä amerikkalaisittain sanottuna ”rampaa ankkaa”, hänen otteensa ulkopolitiikan johdosta säilyi viimeiseen virkapäivään asti hiukan arvoituksellisena, mutta äärettömän tiukkana. Jaakko Kalelan arvion mukaan syyskuusta 1992 maalsikuuhun 1993 Koivisto kävi kampanjaa saadakseen aikaan läpimurron Venäjän ja läntisen maailman talooudellisessa yhteistyössä, kauan ennen kuin Yhdysvaltain presdientti Bill Clinton teki samanlaisen aloitteen.
Koivisto pelkäsi Venäjän talousuudistuksen epäonnistumisen seurauksia Länsi-Euroopalle ja myös Suomelle. Koivisto seurasi herkeämättömällä kiinnostuksella Venäjän tapahtumia, ja kun Jeltsin pyysi neuvotteluapua, Koivisto ei voinut kieltäytyä. Koiviston operaatiosta tihkui julkisuuteen kohtuullisesti tietoja. Julkinen näkyvyys oli vain jäävuoren huippu. Venäjän vanhoilliset, etunenässä kenraali Aleksandr Rutskoi ja parlamentin puhemies Ruslan Hasbulatov yrittivät lokakuussa vallankaappausta Moskovassa. Suomalaiset saattoivat seurata tapahtumien kulkua naapurimaan pääkaupungissa lähes suorana televisiolähetyksenä, jota taustoittivat suuret lehtijutut. Ei ollut epäilystäkään, että suomalaiset pitivät Boris Jeltsinin puolta.
Tällä kertaa ei ollut myöskään ristiriitaa hallituksen ja kansan kantojen välillä. Hallitus antoi selvän tukensa Jeltsinille. Suomi on kaikissa yhteyksissä tukenut Venäjän demokraattista uudistuskehityst ja korostanut siinä vapailla vaaleilla valitun presidentt Jeltsinin roolia, joka on Venäjän tilanteen ratkaisemiseksi vedonnut suoraan kansaan. Suomen hallituksen mielestä kestävä ratkaisu kriisiin onkin mahdollista läytää vain uusien parlamenttivaalien ja kansainvaltaisen järjestelmän kautta, oli Suomen hallituksen kanta lokakuussa 1993.
Suomen ja Neuvostoliitto-Venäjän suhteissa oli muuutamassa vuodessa muutettu kurssia 180 astetta. Kun aikaisemmin Neuvostoliiton tapana oli puuttua Suomen sisäisiin asioihin, mutta Suomella ei olut mitään oikeutta naapurinsa asioihin, nyt Suomii puuttui Venäjän sisäisiin asioihin ja Venäjän jhto lähetti kiitoskirjeita tuesta. Venäjän sisäinen kuohunta vaikutti myös Koiviston ajatteluun. Kun jäsenyyshakemuksen alkuvaiheissa hän oli perustellut hakemuksen jättämistä ”korttien katsomisella”, taloudellisilla syillä ja mukanaololla päätöksenteossa, vuonna 1993 turvallisuuspolitiikan merkitys nousi entistä selvemmin esille. Tapansa mukaan Koivisto ilmaisi itsensä kiertäen ja välimiesten kautta.
Muistelmissaan Koivisto kertoo kutsuneensa hallituspuolueiden puheenjohtajat Ahon, Salolaisen ja Norrbackin luokseen 17, kesäkuuta. ”EY-j'senyyden turvallisuuspoliittiset vaikuttimet ja vaikutukset edellyttävät malttia. Turvallisuuspoliittiset syyt olivat mielestäni e näkökohta, jota kaikkein voimakkaimmin puhui siihen suuntaa, että meidän piti Euroopan yhtesöön liittyä. Taloudelliset syyt olivat kuitenkin toisen luokan kysymyksiä, mutta tätä ei minusta saanut mennä julkisuuteen sanomaan. Siihen argumenttiin ei pitänyt mennä viittaamaan. Perustelin tätä sillä, että jos me sanoisimme, että turvallisuuspoliittisista syistä meidän tulisi liittyä eikä liittyminen sitten toteutuisikaan, niin mikä meidän asemamme sitten olisi. Minun arvioini mukaan se olisi heikompi” Koivisto arvioi tilannetta. Koiviston mielipide välittyi ministerien ja keskeisten virkamiesten puheissa julkisuuteen.
Loppukesästä Haavisto totesi puheessaan: ”EY-jäsenyyshanke on Suomelle paitsi taloudellinen mys tärkeä turvallisuuskysymys, vaikka emme koekaan asemaamme mitenkään uhatuksi.” Sama toistui Jaakko Blombergin puheissa, ja myös Esko Aho otti turvallisuuden aseekseen puhuessaan kansainvälisen Wilton Park-konferenssin avajaisissa syyskuussa. ”Euroopan yhteisöön liittyminen antaa meille sananvaltaa siellä missä päätökset tehdään. Yhteisön jäsenyys merkitsee meille kuitenkin paljon muutakin: kyse on kokonaisvaltaisesta turvallisuudesta.”
Jäsenyysneuvotteluissa Suomi hyväksyi unionin yhteisen ulko- ja turvallisupoliitiikan ilman varauksia. Suomessa se ei herättänyt enää tunteita. Marraskuun ensimmäisenä päivänä 1993 Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni, ja Martti Ahtisaari aloitti presdentinvaalien kampanjansa. Suomen kansa kävi presidentinvaaleihin jännittävässä tilanteessa. Ensimmäistä kertaa tasavallan presidentti valittaisiin suoralla kaksivaiheisella kansanvaalilla.
Presidentinvaalien tulos vaikutti ehdokkaista kaikkein eniten Martti Ahtisaaren ja Paavo Väyrysen poliittiseen tulevaisuuteen. Ahtisaari ja Väyrynen ajautuivat monista syistä toistensa vastustajiksi. Väyrynen oli nostanut Wider-instituutin rahasotkut aseeksi Ahtisaarta vastaaan, eikä sopua enää löytynyt. Ulkopolitiikan sisällöstä he olivat myös eri mieltä. Väyrynen korosti puolueettomuutta. Ahtisaaren sanavalikoimaan tämä sana ei enää kuulunut. Presidentinvaaleista kehkeytyi jännitysnäytelmä. Melkoinen yllätys oli, kun ensimmäisen kierroksen voittajiksi nousivat Ahtisaari ja Rehn.
Lähdeaineisto Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti