Elisabeth Rehn kirjoittaa kirjassaan Kaikki on mahdollista, että kokeena ministerinä Väyrynen oli aikoinut itsestäänselvästi haalia koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Hän ei osannut edes ajatella, että puolustusministerille kuuluisi osa turvallisuuspolitiikkaa, kuten länsimäissä on yleisesti tapana. Aktiivinen roolini tuli siksi hänelle yllätyksenä ja kai järkytyksenäkin. Väyrynen oli myös tiukasti takertunut vanhaan kylmään sodan maailmankuvaan, eikä hän pysynyt maailman muutosten vauhdissa mukana. Siksi minä sain tilaisuuden napata kiinni uusista tuulista ja päästä ensimmäisenä sanomaan ääneen monia siihen asti kiellettyjäkin asioita.
Turvallisuuspolitiikan reviirikiistan lisäkis välejämme alkoi vuoden 1992 alusta kalvaa toinenkin, Väyrysen kannalta paljon vakavampi ongelma: korkea kansansuosioni. Presidentiksi avoimesti pyrkivälle Väyryselle tuli elintärkeäksi murentaa minun kannattukseni. Ministeriaikanai alussa media oli suhtautunut minuun pääasiassa positiivisesti. Vuonna 1992 kaikki muuttui joku olisi sammuttanut katkaisemisesta valot. Hyökkäys seurasi toistaan.
Tyypillinen tapaus oli vuoden syksyllä 1992 puhjennut kiista Horneteista USA:lta pyydettävästä alennuksesta, joka julkisuudessa leimattiin ”liittolaisalennukseksi”. Alennuksen pyytämistä oli käsitelty puolustusneuvostossa, jossa oli minun lisäkseni paikalla muita ministereitä ja ulkomnisteriön korkeimmat virkamiehet. Kuvittelin itsestäänselvästi, että ulkoministeriöstä olisi informoitu presidenttiä ja niin kuvittelivat kaikki muutkin. Kukaan ei kuitenkaan ollut saattunut mainitsemaan asiasta Koivistolle.
Kun asiaa käsiteltiin hallituksen ulkoasianvaliokunnassa, presidentti oli hyvin, hyvin vihainen. Laukaistakseni kiusallisen tilanteen vastasin Koivistolle, että asiassa oli ilmeisesti päässyt sattumaan valitettava tietokatkos, josta olin hyvin pahoillani. Anteeksi en tietenkään pyytänyt, koska asia ei ollut erityisesti minun virheeni.
Vähän myöhemmin minut oli kutsuttu keskustan päämajaan tapaamaan keskutalehtien päätoimittajia. Ilmeisesti juuri ennen minua esiintynyt Väyrynen oli neuvonnut päätoimittajia kysymään asiasta. Vastasin kysyjille, että olihan se kieltämättä ikävä tapaus. Seuraavana päivänä kaikki keskustalehdet huusivat yhdessä kuorossa maailmalle: ”Rehn pyysi Koivistolta anteeksi”.
Keskisuomalainen-lehti johti taas kerran Väyrysen tykistöä: ”Sotaministeri omi prosessissa itselleen roolin, joka ei hänelle kuulu. Mikäli Suomi eläisi tarkkoja aikoja ulkopoliittisesti, menettely aiheuttaisi ministerin vaihdoksen.” Samoihin aikoihin Iltalehden kautta vuodatettiin tieto siitä, että ulkoministeriö oli loukkaantunut minun vapaamuotoisista keskusteluistani puolustuministeri Dick Cheynen kanssa USA:n vierailuni aikana.
Ulkoministeriössä oli totuttu siihen, että puolustusministeri luki tämän kaltaisissa tapaamisissa vain UM:n valmiiksi kirjoittaman puheen, eikä pukahtanut yhtäkään omaa ajatustaan. Varmuuden vuoksi paikalla piti aina olla lapsenvahtina myös ulkoministeriön virkamies. Minä toimin toisin. Kun Cheyney ehdotti kahdenkeskistä keskustelua, suostuin mielelläni. Amerikkalaiseen tapaan puhuin vapaasti ilmn papereita, mutta en taatusti poikennut vähääkään Suomen ulkopolitiikan linjalta. Huomasin, että avoimuuteni teki Cheynyyn erittäin hyvän vaikutuksen.
Washintonin lehdistöklubin puheessani 16.10.1992 puhuin myös suorempi sanoja kuin suomalaispoliitikoilta oli totuttu kuulemeaan: ”Neuvostoblokin romahdus on aiheuttanut seismisen aallon, joka on ravistellut vanhan mantereen poliittisia ja sotilaallisia rakenteita. Suomi, uskollisena ulkopolitiikkansa realistisille traditiolle, on muokannut uudestaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa heijastamaan geopoliittist asetelmaa. On tärkeä painottaa, ettei Suomi hakenut EY-jäsenyyttä turvallisuussyistä. Päätös tehtiin kansallisen strategian tasolla: päätettiin, että Suomen etuja palvelee ylipäätänsä paremmin se, että Suomi on yhteisön sisällä kuin sen ulkopuolella. On kuitenkin selvää, että turvallisuusanalyysillä oli oma osansa. On ilmeistä, että jos EY-jäsenyyden katsottaisiin heikentävän Suomen turvallisuutta, Suomi ei olisi jäsenyyttä hakenut.”
Eiväthän nuo mitään mullistavia paljastuksia olleet, mutta saivatpa sentään ulkoministeriössä pitkään toimineen keskustalaisen Keijo Korhosen vertaamaan minua Kainuun Sanomien pääkirjoituksessaan ”banaanitasavallan sotaministeriin”: ”Ministeri erehtyy, jos hän arvelee itsellään olevan varan pikkurouvan herttaisiin päähänpistoihin. Jos oikein huonosti käy, hän leikkii suomalaisten sotilaiden verellä.” Korhosen purkaus heijasteli paitsi ulkoministeriön mustasukkaisuutta (Korhonenhan oli vanhoja UM:n miehiä) myös keskustalaisten raivoa oman pyhän ulkopolitiikkansa puolesta. Korhostahan pidettin kai pitkään melko vakavastakin otettavana presidenttiehdokkaana, mutta jotenkin hän onnistui uhollaan ajamaan itsensä nurkkaan.
Seuraava isku tuli vähän myöhemmin ns. Nato-vierailujupakassa. Eräs puolustushallinnon virkamies oli Euroopan matkallaan tavannut Naton edustajia, jotka olivat pyyttäneet häntä välittämän viestin, että Suomen puolustusministeri olisi hyvin tervetullut vierailemaan Naton päämajassa. Vastasin, ettei minulla olisi mitään vierailua vastaan, sopivan tilaisuuden tullen.
Vähän myöhemmin Iltalehteen vuodatettiin kohujuttu, jossa väitettiin minun itse kutsuvan itseäni Natoon ja muutenkin sooloilevan ulkopolitiikassa. Asiaa tutkittiin, mutta vuotanutta virkamiestä ei koskaan löydetty. Jäljet johtivat kuitenkin selvästi Väyrysen suuntaan. Vuotokampanja loppui vasta, kun uhkasin antaa asian poliisin tutkittavaksi.
Myöhemmin suhteeni Väyryseen ovat olleet aia erikoiset. Europarlamentissa jouduimme olemaan tekemisissä enemmänkin ja silloin sain tutustua Väyrysen kaksoisluonteen toiseenkin puoleen. Kun Väyrynen haluaa sinusta itselleen jotakin hyötyä, hän osaa olla aivan hämmästyttävän lämmin ja hurmaava. Väyrynen oli pudonnut Brysselissä kahden asunnon loukkuun. Hänellä oli kaupungin ulkopuolella kallis ja hankala asunto, josta hän halusi päästä eroon, koska oli saanut uuden, edullisemmana asunnon. Hän yritti kaupata asuntoaan kaikille kollegoilleen, myös minulle. ”Voi Elisabeth, olisi niin hauskaa, jos sinä pistäytysit katsomassa asuntoani”, Väyrynen maanitteli sokerisesti, mutta tuloksetta. Vuosien mittaan olen oppinut huomamaan, että Väyrystä kannattaa pelätä eniten juuri silloin, kun hän on kaikkein mukavimmillaan. Silloin hänellä on piru mielessä.
Lähdeaineisto: Elisabeth Rehn Kaikki on mahdollista ISBN 951-0-22336-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti