Välittömästi marraskuussa 1991 tapahtuneen markan devalvoinnin ja syyskuussa 1992 alkaneen markan kellutuksen jälkeen SYP ilmoitti luottoasiakkailleen, että valuuttaluoton markkavasta-arvot olivat kohonneet devalvaation suhteessa ja myös korkojen perintä muuttui kohonneiden kurssien murkaiselle tasolle. Devalvaatio johti tarkalleen niihin seurauksiin, joista osastopäällikkö Johnny Åkerholm oli varoittanut ecu-kytkentään liittyneessä muistiossaan ja joista johtokunnan jäsen Markku Puntila oli varoittanut pääministeri Esko Ahon hallitusta kesäkuussa 1991 keskellä valuuttakurssitaistelua. Millekään päättäjätaholle devalvaation seuraukset eivät tulleet yllätyksenä.
Velallisille velkapääoman nousu kuitenkin oli yllätys. Heidän valuuttaluottonsa olivat suojaamattomia, mutta pankin omat ulkomaiset luotot olivat suojattuja. Tuho pyyhki yli asiakkaiden, mutta ei pankkien. Kahden devalvaation serurauksena markan valuuttakurssi oli heikentynyt noin 40 prosenttia. Se ylitti kaikki kuvitelmat maassa, jonka hallitus ja keskuspankki olivat pyhösti vannoneet devalvaation mahdottomuuden nimiin. Kun mahdoton tuli mahdolliseksi valuuttaluottojen markka-arvot ja korot puolitoistakertaistuivat.
Velkapääoman nousun moni yrittäjä olisi voinut vielä kantaa. Sen sijaan jatkuvasti juokseva ja devalvaation korottama vekselikorko oli useimmille liikaa. Kun 10-13 prosentin vekselikorko kehräsi korkoa kohonneelle pääomalle, konkurssikierre oli valmis. Suomen Pankin vuoden 1990 tilastojen mukaan valuuttaluotoista kolmannes oli kaupallla ja ravintola- sekä matkailuelinkeinolla, liike-elämää palvelevilla yrityksillä ja rakennusaloilla oli kummallakin vajaat 20 prosenttia, kuljetusaloilla oli kymmenisen prosenttia ja loppu kolmannes oli muilla yrityksillä ja yhteisöillä. Yhteensä näitä velkoja oli 90 miljardia markkaa, mikä oli 40 prosenttia kaikista Suomen valuuttaveloista. Kun huomioidaan valuuttaluttojen terminnoinnit ja tarkastellaan valuuttamääräsitä nettovelkaa, suljetun sektorin eli kotimarkkinayhteisöjen ja julkisten yhteisöjen asema korostuu entisestään.
Devalvaatio ja markan kellutuspäätös eivät olleet pankeille katastrofi ainakaan aluksi. Niistä ei koitunut pankeille valuuttatappioita, vaan asiakkaiden valluuttatappiot toteutuivat myöhemmin pankin luottotappioina. Termiinikannan kasvu ja siihen liittyneet spekulatiiviset toimenpiteet vahvaa markkaa vastaan osoittivat, että valuuttakurssiin kohdistuneet paineet olivat olleet merkittävä liiketoimintamahdollisuus pankkien valuuttaosastoille. Samaan aikaan kun SYP myönsi asiakkailleen suojaamattomia valuuttaluottoja ja vakuutti asiakkailleen, että korivaluuttojen riski on pieni, se pelasi suurin panoksin devalvaation puolesta markkaa vastaan. SYP:n kokonaisjohtamisen ja kokonaistuloksen näkökulmasta pankin liiketoimintajohto arvioi markan arvoa vastaan käydyn valuuttapelin tuottoarvon suuremmaksi kuin valuuttaluttoja ottaneiden pienasiakkaiden kärsimät kurssitappiot.
Valuuttakauppaa harjoittaneet pankit suojasivat valuuttavelknsa ja – saatavansa eliminoidakseen kurssi- ja korkovaihteluijen aiheuttamat riskit. Pankki ei voinut ottaa kannettavakseen sellaisia valuuttariskejä, jotka olisivat vaarantaneet sen liiketoiminnan ja vakavaraisuuden. SYP suojasi siis itsensä, mutta sen valuuttaluottoja ottaneet yritysasiakkaat olivat täysin suojaamattomia. Näin ollen pankin kaikki ulkomaiset luotot olivat suojattu ja siten myös valuuttaluottoja ottaneiden kotimarkkinayritysten luotot oli käytännössä suojattu eikä niistä todellisuudessa kertynyt kurssitappioita pankille.
Kaikissa pankeissa valuuttaluottoasioista huolehti treasuryksi, kassanhoitajaksi, nimitetty toiminto. Treasuryn tehtävnä on suojata pankin perusliiketoimintaa rahoitusmarkkinoilla tapahtuvia muutoksia vastaan. Koska pankin pääliiketoimintana on rahan välittäminen, voidaan treasurya pitää pankkitoiminnan sydämenä. Se hankkii rahaa, välittää sitä eteenpäin ja sijoittaa ylijäämät tuottavasti. Treasuryn toiminnan epäonnistuminen ja liiallinen riskinotto ovat pankkitoiminnan vakavampia riskejä. Postipankin hallintoneuvosto erotti elokuussa 1988 pankin toimitusjohtajan Ilpo Santalan omavaltaisen ja riskirajoja rikkoneen toiminnan takia. Vakavasta kriisistä huolimatta Postipankin toimintatvat ja yrityskulttuuri eivät muuttuneet. Kun vltionvarainministeri Iiro Viinaselle selvisivät vuoden 1995 alussa uhkarohekan pelin tuomattamat satojen miljoonien markkojen tappiot, hän ilmoitti tulevansa erottamaan pääjohtaja Seppo Lindblomin. Vaikka Lindblomin henkilökohtainen ystävä, presidentti Mauno Koivisto, puolusti häntä niin kulisseissa kuin julkisuudessakin, Viinanen ei taipunut.
Kun valuuttavelalliset alkoivat kaatua konkursseihin, julkisuudessa alettiin keskustella kurssi- ja luottotappioiden syistä. Vasta tässä vaihessa alkoi hahmottua todellisuus, jossa pankkien riskienhallinta oli jättänyt huomioimatta valuuttaluottoihin kytkeytyvät luottotappioriskit.
Pankin sisäisen toiminnan kaksijakoisuus selittää myö sen, miksi pankin oli välttämätöntä periä valuuttaluottojen devalvaatiolla korotetut velkapääomat. Jos pankki olisi jättänyt ne perimättä, treasury olisi luovuttanut osan tuotoistaan pois. Tämä taas olisi alentanut pankin devalvaation yhteydessä hankkimia valuuttakurssivoittoja. Pankin avoin toiminta devalvaation puolesta ja omia valuuttavelallisiaan vastaan tapahtui Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston ohjeiden suojeluksessa.
Lähdeaineisto A-P. Pietilä Pankkitoiminnan peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti