Jaakko Blomeberg joutui ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä neuvottelemaan naapuruussopimuksesta Juri Derjabinin kanssa. Neuvotteluja käytiin Moskovassa ja Helsingissä, tai oikeastaan Vantaan Seutulassa, sillä neuvottelupaikaksi oli varattu valtion edustuskartano Köningstedt. Neuvottelujen ydinkysymykseksi nousi kysymys siitä, tuleeko sopimuksen rajoista maininta vai ei. Vastapuoli vaati rajapykälää. Suomi harasi vastaan. ”Rajoista oli jo aikaisemmin sovittu ruahansopimuksessa. Meille oli vastenmielistä sopia niistä taas uudestaan. Jos ei yksi kerta riitä, mikä merkitys on sillä toisella kerralla, kysyimme”, Blomberg kertoo.
Neuvottelujen aikana Suomessa puhuttiin paljon Karjalan palauttamisesta. Innokkaimmat palauttajat epäilivät Karjalan jäävän ikuisiksi ajoiksi unhoon, jos rajojen muuttumattomuudesta sovittaisiin uudessankin naapuruussopimuksessa. Blomberg myöntää kansalaiskeskustelun vaikuttaneen neuvotteluihinkin. Kansalaisille ei halutta antaa kuvaa, että tehtäisiin jokin uusi sitoutumus verrattuna siihen mihin oli jo aikaisemmin sitouduttu. Lopulta Neuvostoliitto sai tahtonsa läpi, että rajapykälä tuli, Suomi sai tahtonsa läpi siinä, että rajapykää muotoiltiin Suomen esityksen mukaan.
Vaihtoehdot olivat: joko sovitaan nykyisten rajojen loukkaamattomuudesta tai että raja on rauhan ja ystävyyden raja, ja siinä viitataan Etykin periaatteisiin. Neuvostoliitto ajoi ensimmäistä vaihtoehtoa, Suomi jälkimmäistä. Suomen tahdon mukaan sopimuksessa lukee: ”Neuvostoliitto ja Suomi sitoutuvt säilyttämään niiden välisen rajan hyvän naapuruuden ja yhteistyön rajana Etykin loppuasiakirjan mukaisesti, kunnoittaen sen loukkaamattomuutta ja toistensa alueellista eheyttä”. Blomberg alleviivaa sanaparia Etykin päätösasiakirjan mukaisesti.
Yya-neuvottelujen aikana hallituksen työryhmä puntaroi jo Suomen EY-jäsenyyttä. Blomberg ei myönnä, että Suomella oli kiire saada yya-sopimus pois päiviltä sen vuoksi, ettei se haittaisi Suomen mahdollisia jäsenyysneuvotteluja. ”Pontimena oli poistaa yya-sopimus, koska se oli jäänne, psykologinen taakka. Yya-sopimus kielsti liittoutumisen toista osapuolta vastaan. Ei Neuvostoliitolla enää siinä tilanteessa olisi ollut yya-sopimuksella mahdollisuutta estää jäsenyyttämme. Olisimme sen skaban voittaneet.”
Samaan aikaan kuin ulkoministeriön virkamiehet neuvottelivat sekä idässä että lännessä alkoi kotimaassa poliittinen vääntö. EY-jäsenyyden taaksen käännyttiin yksitellen ja myös joukolla. Sama Sdpn puolueneuvosto, joka oli vuotta aikaisemmin yksimielisesti hylännyt EY-jäsenyyden, päätti yhtä yksimielisesti puoltaa sitä. Helsingin Sanomat teki heri Sdp:n päätöksen jälkeen eduskunnassa kyselyn jäsenyyden suosiosta, Yli puolet kansanedustajista ilmoitti kannattavansa hakemuksen jättämista, jyrkkiä vastustajia oli vain pieni vähemmistö.
Suurista puolueista Sdp ja kokoomus olivat lähes yksimielisesti jäsenyyden takana, tukea tuli myös Rkp:n ja vihreiden ryhmistä. Keskustassa näkyi jako kolmeen: puoltajat, vastustajat ja empijät. Viimeksi mainittuihin kuului keskustan hallitusryhmä pääministeri Esko Ahon ja ulkoministeri Paavo Väyrysen johdolla. Kyselyn tulos julkistettiin samana päivänä, kun Ruotsin uusi pääministeri Carl Bildt tuli käymään Helsingissä. Eräässä tapaamisessa Bildt lohkaisikin saaneensa tärkeimmät terveiset jo tulomatkalla lehdestä.
Presidentti Koivisto ei julkisesti suostunut liikahtamaan vähääkään jäsenyyden suuntaan, hänestä asia oli ajankohtainen vasta seuraavana vuonna, jos silloinkaan. Koiviston vitkastelu kävi kiivaiden jäsenyyden puoltajien hermoon. Eräät arvovaltaiset kansalaiset kysyivät valtiosääntöoppineilta kantaa, voisiko presidentin ”syrjäyttää” päätöksenteossa. Oikeusoppineet tyrmäsivät ajatuksen, hallitusmuodon mukaan suhteista ulkovaltoihin päättää presidentti. Näistä kappaushankkeista kiiri jotain tietoja Koivistonkin korviin. Koivisto ei halunnut luovuttaa päätösvaltaa käsistään. Koivisto halusi hillitä EY-keskustelua, sillä yya-sopimusneuvottelut ja eta-neuvottelut olivat vielä kesken. Oli harkittava, haetaanko jäsenyyttä Itävallan ja Ruotsin jälkeen ja miten aikaisin. Hakeminen saattoi tapahtua vasta kun Etan syntyminen oli käynyt hyvin varmaksi. Liian aikainen jäsenyys olisi synnyttänyt Norjassa ja Sveitsissäkin paineita. Se olisi saattanut tuhota Etan ja jättänyt sen sytnymättä, mitä siihen aikaan pidettiin välttämättömänä ratkaisuna Suomelle.
Halituksessa ei kakkien hermo pitänyt. Salolainen ilmoitti 25. lokakuuta – neuvoteltuaan lähempien avustajiensa Veli Sundbäskin ja Antti Satulin kanssa – Koivistolle ryhtyvänsä täysipainoisesti ajamaan Suomelle EU-jäsenyyttä hallituksen sisällä. Koivisto totesi, jaaha, nyt se sitten tuli sanotuksi. Julkisesti Salolainen jatkoi hallituksen varovaisella linjalla.
Marraskuun puolivälissä Ahon porvarillinen hallitus ajatui siihen asti kovimpaan kriisiinsä. Markka jouduttiin devalvoimaan, ja hallituksen loppu näytti olevan lähellä. Halllituksen voimamieheksi osoittautunut valtionvarainministeri Iiro Viinanen oli lähdössä halltuksesta, perui kuitenkin lähtönsä ja päätti jatkaa. Usseat lähteet viittaavat siihen, että tuolloin sovittiin EY-kysymyksen hoitamisesta. Aho halusi pysyä pääministerinä ja taivutteli Viinasen jatkamaan. Viinanen ei olisi jatkanut hallituksessa, ellei olisi varmuutta jäsenyyden hakemisesta. Sen Viinanen sai.
Heti devalvaatiopäätöksen jälkeen Koivisto lähti pitkälle matkalle Singaporeen ja Malediiveille, ja silloin vielä voimassaolleeseen tapaan pääministeri Aho ryhtyi vt. presidentin tehtäviin viikoksi. Kun Aho palasi presidentin tehtävästä, hänen lähipiirinsä huomasi jotakin tapahtuneen. Aho oli, paitsi tehnyt päätöksen puoltaa jäsenyyttä, hahmotellut toimintalinjan, jolla jäsenyys ajetaan läpi. Aho joutui tekemään päätöksensä selkä seinää vasten. Hän tiesi, ettei keskusta pystyisi kaatamaan jäsenyyttä, eduskunnassa oli jo jäsenyyttä puoltava enemmistö.
Lähdeaineisto: Unto Hämäläinen Lännettymisen lyhyt historia ISBN 951-0-23024-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti