Vahvan markan linjan viimeinen voimannäyte oli Sorsan paketti. Sen avulla devalvaatio yritettiin välttää ns. sisäisellä sevalvaatiolla eli alentamalla yritysten työvoimakustannuksia ja parantamalla kilpailukykyä. Pian paketin julkistamisen (21.lokakuuta 1991) jälkeen kävi ilmi, että kokonaisratkaisun syntyminen ei sittenkään ollut selvää. Tärkeimpiä vientialoja edustavat SAK:laiset Paperiliitto ja Metalliliitto eivät ollet halukkaita nielemaan palkkojen alennuksia. Myöskään vientiteollisuuden työnantajat eivät olleet varauksettoman ilahtuneita hankkeesta. Molemmat ymmärsivät, että ikävästä nimellispalkkojen alentamisesta pääomavaltaisille vientialoille koituva hyöty olisi devalvaatioon verrattuna pieni.
Vientialojen liitot eivät kuitenkaan halunneet esiintyä kansallisen sovun kaatajina. Käytännössä ne vain pitkittivät omaa lopullista ratkaisuaan. Valuuttamarkkinat eivät kestäneet lisäodotusta. Tosrtaina, marraskuun 14. päivänä Suomen Pankin käytännössä menetti valuuttavarantonsa. Markan tukiostot lopetettiin iltapäivällä kello 15.08.
Ongelmaksi nousi nyt uuden tasapainokurssin löytäminen. Oli selvää, ettei kurssimuutos voisi olla kovin pieni; mutta kuinka paljon olisi tarpeeksi suuri? Keskuspankin edustajat päätyivät lopulta esittämään ainakin muutaman päivän kellunta, jotta markkinoila löytyisi uusi tasapainokurssi. Hallitus halusi kuitenkin lyödä kurssin lukkoon ennen eduskunnan perjantaina 15.11. edessä olevaa luottamuslauseäänestystä. Pääministeri Aho ja valtiovarainministeri Viinanen sopivat Suomen Pankin pääjohtaja Kullbergin kanssa perjantaina puoleltapäivin, että devalvaatioprosentiksi tulisi 12.3.
Markan puolustustaistelua olisi torstaina 14. marraskuuta ehkä voitu jatkaa pitemmäälekin, esimerkiksi yli edessä olevan viikonvaihteen. Valuuttavarannon loputtua keskuspankki olisi voinut turvautua ulkomailta otettaviin tukiluottoihin, kuten Ruotsin Riksbanken teki vuotta myöhemmin. Usko kiinteään kurssiin oli ilmeisesti myös keskeisten päättäjien keskuudessa sen verran hiipunut, ettei tällaiseen yritykseen ryhdytty.
Syksyn 1991 pakkodevalvatioon liittyi myös suurta dramatiikkaa. Suomen Pankin johtajat Kullberg, Sorsa ja Puntila tarjoutuivat eroamaan. Presidentti Koivisto pyysi heitä kuitenkin jatkamaan tehtävässään. Vahvan markan linja oli pitkälti henkilöitynyt Markku Puntilaan ja – toisin kuin muut – hän ei suostunut jatkamaan. Valtionvarainministeri Viinanen oli myös luvannut erota, jos devalvaatio tulee. Hän hävisi myös julkisesti asiasta lyömänsä 1000 markan vedon televisiotoimittajan kanssa. Viinanen taivuteltiin kuitenkin jatkamaan.
Marraskuun 1991 devalvaation seurauksena korot laskivat pari prosenttiyksikköä, mutta vain väliaikaisesti. Jo huhtikuussa 1992 devalvaatio-odotukset vooimistuivat uudelleen ja korot alkoivat nousta. Hallitus vastasi markkinoiden paineisiin päättämällä kireissä tunnelmissa uudesta kriisipaketista huhtikuussa 1992. Presidentti Koivisto astui esiin tukemaan hallituksen ja keskuspankin politiikkaa. Hän piti valittua linjaa ankarana, mutta ainoana mahdollisena.
Kevään 1992 aikana korostui näkemys, että vaihtotaseen tasapainottaminen ja valuuttakurssin puolustus edellyttivät finanssipolitiikan kiristämistä. Suomen Pankin pääjohtaja Kullberg kritisoi tässä yhteydessä julkisesti hallitusta päättämättömyydestä. Pääministeri Aho reagoi tiukkasävyisesti Kullbergin kritiikkiin. Julkinen kiistely pääministerin ja keskuspankin pääjohtajan välillä johti lopulta Kullbergin eroon, kun kävi selväksi, että presidentti Koivisto tuki asiassa pääministeriä. Kullbergin seuraajaksi nimitettiin Sirkka Hämäläinen.
Hallitus teki kevään ja kesän aikana näyttäviä päätöksiä suurista menojen leikkauksista. Ne aiheuttivat runsaasti kritiikkiä opposition ja ay-liikkeen keskuudessa, mutta eivät kuitenkaan riittäneet rauhoittamaan markkinoita. Tuotannon pudotus jatkui, verokertymä supistui ja yhä suurempia summia tarvittiin työttömyyskorvauksiin ja pankkitukeen. Markkinat päättelivät, ettei ilman uutta devalvaatiota voida selvitä.
Samaan aikaan koko eurooppalainen valuuttajärjestelmä oli ajautumassa kriisiin ja tämä heijastui myös Suomeen. Itse asiassa eurooppalainen järjestelmän kriisi eli EMS-maiden valuuttojen kiinteiden vaihtokurssien murtuminen alkoi Suomessa, vaikka Suomi ei muodollisesti ollut EMSin (European Monetary System) eikä siten ERMinkään (Exchange Rate Mechanism) jäsen. ERM antoi mukana oleville jäsenilleen ainakin teoriassa muiden jäsenmaiden keskuspankkien tuen. Suomen markan ecu-kytekntä vuosina 1991-1992 oli kuitenkin yksipuolinen ei muilla mailla ollut velvoitetta tukea markan kurssia.
Eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän heikoin lenkki oli siis pahan vaihtotaseongelman kanssa taisteleva Suomi, ja koko järjestelmän kriisi alkoi Suomessa loppukesällä 1992. Keväällä tehdyt valtion säästöpäätökset eivät enää auttaneet, vaan markkinat tulivat yhä hermostuneemmiksi. Hyviä talousuutisia ei kuulunut. Päinvastoin, pankkijärjestelmä alkoi horjua ja valtion talouden tila alkoi näyttää lähes epätoivoiselta, kun pahimmat alijäämäarviot alkoivat lähestyä 100 miljardia markkaa. Suuret pörssiyhtiät julkaisivat tappiollisia tuloksia ja pienempiä yrityksiä kaatui koko ajan. Työttömyyskin jatkoi rakettimaista nousuaan.
Elokuussa 1992 Suomen Pankki kävi viimeisen taistelun kiinteän valuuttakurssin puolesta. Aiemmin kesällä Suomen Pankki oli sopinut ulkomaisista tukiluotoista, jotka olisivat käytettävissä tiukan paikan tullen. Markkinoilla alettiin puhua, että ”Otto tulee apuun”. Oton eli Saksan Bundesbankin apu ei kuitenkaan riittänyt, vaan Suomen markka päästettiin kellumaan 8. syyskuuta valuuttavarannon heikettyä. Tosin tukiluottoihin ei turvauduttu kovin suuressa määrin, joten tämä kortti jäi loppuun asti katsomatta. Ruotsin esimerkki osoitti pari kuukautta myöhemmin, että mittavatkaan tukiluotot eivät riitä, silloin kun usko valuuttaan markkinoilla loppuu, vaikka niiden avulla taistelua voidaan kyllä pitkittää.
Suomesta alkanut valuuttamyllerys siirtyi pian muihin maihin. Italia devalvoi 13. syyskuuta ja päästi valuuttansa kellumaan 17. päivänä. Englanti laski punnan kellumaan 16. ja Espanja devalvoi ja rajoitti pääomaliikkeitään 17. syyskuuta. Ruotsi sinnitteli pitkään, mutta antoi lopulta periksi 19. marraskuuta ja Portugli seurasi 22. marraskuuta. Näin Euroopan heikot valuutat kaatuivat, heikoin niistä ensimmäisenä.
Katso
Pankkikriisi ja sen seuraukset
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Lähdeaineisto Jaakko Kiandet & pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti