tiistai 27. maaliskuuta 2012

”Kaikki demarit olivat eri linjoilla”




















Lipponen itsse sanoo, ettei ollut mitään syytä olla tukematta Martti Ahtisaaren toista kautta, kunhan löytyisi muoto hänen asettamiseksi ehdokkaaksi vaaleihin: ”Kyse oli tasavallan presidentin kunnioittamisesta niin, että hänelle tarjoutuisi mahdollisuus asettua uudelleen ehdokkaaksi. Kansainvälinen tilanne oli vakaa ja lähdimme siitä, että on kaksi kautta. Haloselta piti kysyä, oliko hän menossa ehdokkaaksi esivaaleihin. Puheenjohtaja ei voinut estää häntä asettumasta ehdolle”, Lipponen toteaa 2011 vieläkin epävarmana siitä, mitä oikein tapahtui. Lipponen sanoo yrittäneensä saada Ahtisaaren päättämään, mutta hänelle ei voitu tarjota oikotietä ohi puolueen jäsenäänestyksen eikä muita voitu kieltää asettumasta ehdokkaaksi.

”Jos hän olisi riittävän varhain ilmoittanut asettuvansa ehdolle, hänellä olisi ollut etylyöntiasema. Ymmärrän kyllä, että tilanne oli istuvan presidentin kannalta hankala. Mutta kukaan muu ei voinut päättää asiaa hänen puolestaan”, Lipponen torjuu syytöksen, että hän itse olisi ollut päättämätön ja siksi Ahtisaaresta ei tullut ehdokasta.

Ahtisaari oli käytännössä yksin. Jännite suhteessa Haloseen oli syntynyt jo silloin, kun hän voitti Sorsan. Sen jälkeen oli monta yhteenottoa ulko- ja turvallisuuspoliittisesa valiokunnassa, esimerkiksi Turksita ja ihmisoikeuksista. Myös suhteessa Lipposeen oli jännitettä. Kaikki demarit olivat eri linjoilla”, sanoo Ahtisaaren lähellä ollut vaikuttaja.

Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen tunsi hyvin Kalevi Sorsan ja muut demaripäättäjät. Hänen mielestään Ahtisaari ei ollut perinteisessä mielessä sosiaalidemokraatti ollenkaan – se oli Virkkusen mielestä Ahtisaarelle, kuten myös Jaakko Iloniemelle, vain tekninen keino päästä virkamiesuralla eteenpäin. Tämä oli yksi syy puolueen epävarmuuteen.

”Puolueen sorsalainen ydin hylki Martti Ahtisaarta aina eikä halunnut hänelle jatkoaikaa: pyyntöä ei koskaan tullut. Argumentit sille puuttuivat ja Tarja Halosta ryhdyttiin ajamaan voimakkaasti. Kari Laitinen oli täysin puolueen ja Lipposen mies – hän ei tehnyt mitään ilman näiden lupaa. Puolue hylki Ahtisaarta ja hän tiesi tämän”, sanoo Janne Virkkunen.

Jos inhoa Ahtisaarta kohtaan, vielä enemmän oli pyrkyä hänen paikalleen. Halonen väittää Sorsan mukaan päättäneensä vaaliin lähdöstä, ”koska vetkuttelu oli päässyt jo liian pitkälle”. Halosen mielestä puolueen jäsenillä oli oikeus päättää asiasta. Esivaalit olivat peruuttamattomasti edessä. Istuva tasavallan presidentti ei osallistuisi. Ratkaiseva voitto Ahtisaaren vastaisessa rintamassa oli saavutettu. Hänen syrjäyttämisensä saatiin käytännössä näyttämään siltä, että hän oli pelannut itse itsensä pelistä pois, vaistonvaraisesti, tyytymättömänä kauteen, ehkä rouva Ahtisaaren toiveesta.

Aikalaistodistus on toinen: ”Demarit junailivat hänet ulos. Söderman oli ilmeinen ehdokas, vaikka ei pääsisi presidentiksi. Lipponen olisi ollut hyvä ehdokas, mutta hän sanoi aina, että Ahtisaari on paras. Halonen oli ulkoministerinä usein ristiriidassa pääministerin ja presidentin kanssa. Ahtisaari käski virkamiehiä huolehtimaan, että hallinnossa on aina vain yksi ohjeitusputki toteuttamaan ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, presidentin tahtoa, ministeriön erilaisista painotuksista riippumatta. Halonen halusi presidentiksi presidentin paikalla. Puolueen loukattu sisäpiiri ei ollut unoohtanut kokemiaan nöyryytyksiä. Ahtisaari halusi kaksi kautta, hän oli sanonut minullekin alkuvaiheen palavereissa, että tämä on kahdentosita vuoden keikka”, arvioi asetelmia suurlähettiläs Jukka Valtasaari.

Hän oli valtiosihteerinä paikalla ”perjantain aamurukkouksissa”. Linnassa ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa, jossa presidentin, pääministerin ja ulkoministerin keskustelut käytiin. Ahtisaaren valinta oli katkera pala sorsalaisille demareille ja siinä on suu, miksi hänelle ei tullut toista presidenttikautta. ”Sylttytehdas on sorsalaisten parissa. Sen paljastaa kiistattomasti ”kunnianpalautus-kolumni”, Olli Kivinen sanoo vuonna 2011.

Lähdeaienisto: Katri Merikallio – Tapani Ruokanen Matkalla ISBN 978-951-1-24112-6

Ei kommentteja: