Suuret ikäluokat ovat ehtineet kokea yhteiskunnan nopean muutoksen omassa elinkaaressaan. He syntyivät melko köyhään, luokkajaon leimaamaan Maalais-Suomeen ja kapungistuivat suuren muuton virrassa 1960- ja 1970-luvulla. Heidän aikuistuesaan on muodostunut suomalainen hyvinvointivaltio, johon kuuluvat äitiyslomat ja – rahat, lasten päivähoito, peruskoulu, terveyskeskukset ja sairauspäivärahat, opintotuki ja taitelija-apurahat, maataloustuki, kuntoutuslomat jne.
1990-luvun alkupuolella paljastui kuitenkin että suurta edistystä merkinnyt sosiaaliturva voi muuttua monimutkaiseksi ongelmaksi. Entä jos kakku pimenee, kenestä tehdään maksumies? Tämä on vaikea kysymys, koska kaikkien suomalaisten toimeentulo ja korkea elintaso ovat tulleet riippuvaiseksi tästä yhteiskunnan jakamattomasta ”yhteisestä kakusta”. Kaksi kolmannesta aikusiväestöstä on ”valtion palkkalistoilla” eli joko on työssä julkisella sektorilla tai elää pääosin tulonsiirroilla. Siksi supistukset ovat vaikeita, ja jullkiset menot ovat jopa kasvaneet 1990-luvulla kansantulon laskusta huolimatta. Hyvinvointia on rahoitettu velalla, koska kasvulle perustuvasta yhteiskuntapolitiikasta on vaikea luopua.
Miten tähän on tultu? Keskeisenä tavoitteena hyvinvointivaltiota rakennettaessa on ollut edistää turvallisuutta ja tasa-arvoa. Toinen ja vähemmän huomattu seikka on ollut taloudellisten, väestöllisten ja sosiaalisten olojen muuttuminen. Hyvinvointivaltio on ollut vastaus näihin muutoksiin. Ennen kuin järjestelmää voidaan purkaa tai oleellisesti muuttaa, on ajateltava laajempia yhteyksiä.
Hyvinvointivaltion tärkein edellytys on ollut nopea talouskasvu, siis varallisuuden lisääntyminen. 1990-luvulla kansantulo on kymmenkertaistunut, sotien jälkeen nelinkertaistunut ja 1969-1990 kaksinkertaistunut. Taloudellisen kasvun ansiosta tulojen laaja uudelleenjako on ollut mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Julkisten menojen osuus kansantuotteesta on yli puolet. Vuoden 1991 jälkeen kansantulo laski useana vuonna, mutta silti ei palattu lähellekään entistä köyhyyttä. Kulutustaso on edelleen poikkeuksellisen korkea. Taloudellinen lasku rikkaassa maassa on enemmän tulonjako kuin toimeentulokysymys.
Mistä kasvu ja jaettava ovat tulleet? Ne ovat tulleet tuottavuuden noususta ja erityisesti työn tuottavuuden kasvusta teollisuudessa. Vaikka nykyään mielellään puhutaan tieto- tai palveluyhteiskunnasta, toimeentulon perusta on edelleenkin aineellisessa tuotannossa. Näin ollen se, että palveluista on tullut suurin työllistäjä, ei todista perinteisen tuotannon merkityksen vähentymistä vaan sen korkeata tasoa.
Teollisuuden osuus työllisyydestä alkoi pienentyä 1980-luvulla, mutta teollisuustuotanto kaksinkertaistui 1970-1990. Nyt tavoitteeksi on otettu maan teollistuminen. Ajatus on, että huipputeknologian avulla hankitaan vaurautta, joka mahdollistaa myös palveluiden kasvun. Hyvinvointi lisääntyy, kun yhä useammat voidaan työllistää palvelualoilla, esimerkiksi terveydenhoidossa. Tässä suhteessa maailman ei ole muuttunut; hyvinvointi tulee tuottavuudesta eli työnteosta.
Taloudelliseen kasvuun on kuulunut ja sen yksi syy on ollut elinkeinorakenteen muutos. Taloudellinne toiminta on siirtynyt vähemmän tuottavilta aloilta tuottavammille, kuten maataloudesta teollisuuteen. Elinkeinorakenne on muuttunut jyrkästi sotien jälkeen, vielä 1960-luvulla Suomi oli puoliagraarinen maa. Tärkein ilmiö onkin maatalousväestön osuuden supistuminen puolesta alle kymmenesosaan koko väestöstä. Siihenkin pääselitys on tuottavuuden jyrkkä kasvu eli maatalouden ”teollistuminen”, sillä vaikka maatalouden työvoima on enää murto-osa entisestä, tuotanto on lisääntynyt. Maatalousväestö väheni samassa tahdissa kuin valtion tuki maataloudelle kasvoi. Suomalaisen hyvinvointivaltion suurin saavutus lieneekin köyhän maatalousväestön häviäminen. 1990-luvun alkuun mennessä maataloudesta oli tullut valtion rahoittama korporaatioa. Valtion tuella viljelijöiden toimeentulo nostettiin kaupunkilaisten tasolle – jopa sen yli.
Elinkeinorakenteessa on tapahtunut kasi muutakin silmiinpistävää muutosta. Palveluiden nopean kasvunn selittävät nimenomaan julkiset palvelut, siisn yhteiskunnan rahoittamat koulu- ja sosiaalitoimi sekä terveydenhoito. Yksityiset palvelut ovat lisääntyneet huomattavasti hitaammin, 1990-luvulla eivät lainkaan. Julkisten laitostan työntekijät ovat hyvnvointivaltion akilleenkantaåää. Välttämättömäksi tulleita ja kaikkien kannattamia toimintoja on vaikea purkaa, vaikka rahat loppuvatkin. Laajat palvelut ovat tyypillisiä rikkaille maille; tehokas tuotanto synnyttää ostovoimaa ns. hyvinvointipalveluille, joita voivat käyttää tavallisetkin ihmiset. Tämä näkyy yhteiskunnan tuotanrakenteessa siten, että ns. aineellisen tuotannon osuus töllisyydestä – ja tuotannosta arvosta – on laskenut.
Teollistumiseen ja taloudelliseen kasvuun ovat kaikkialla liittyneet syntyvyyden aleneminen ja keskimääräisen eliniän nousu.
Lähdeaineisto MMM 1997 Pertti Haapalan kirjoitus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti