Kävimme 19. toukokuuta 1990 Kremlissä yhdessä Arnold Ruutelin ja akateemikko Endel Lippman kanssa, Edgar Savisaar kirjoittaa. Viro oli tuolloin hyväksynyt päätöksen valtiollisen itsenäisyytemme palauttamisesta. Nyt meille tarjottiin mahdollisuutta jatkaa Neuvostoliiton yhteydessä vaikkakin liittovaltiosuhteessa. Jotta emme astuisi, kuten sanottiin, ”äärimmäisiä askelia”, Gorbatsov korosti lähinnä sitä, että virolaisten olisi syytä pysyä järkevinä, aivan kuin toimintamme olisi ollut jotenkin järjenvastaista. Tai kyllähän se Gorbatsov korosti lähinnä sitä, että virolaisten olisi syytä pysyä järkevinä, aivan kuin toimintamme olisi ollut jotenkin järjenvastaista. Tai kyllähän se Gorbatsovin kuvitelmissa varmaan sitä olikin.
Ongelma oli hyvin selvä. Gorbatsov vaati, että jos Viro haluaa erota Neuvostoliitosta, sen on tapahduttava asiaa koskevan neuvostolain nojalla. Me puolestamme vetosimme miehitykseen, minkä takia eroamislakia ei voi soveltaa meidän tapaukseemme. Gorbatsov halusi tietää, mitä me tarkoitamme siirtymäajalla. Hän vaati Viron korkeimmalta neuvostolta 30. maaliskuuta 1990 tehdyn päätöksen mitätöintiä, uhkasi tarpeen vaatiessa käyttää presidentin valtaoikeuksia ja julistaa Viroon poikkeustilan. Gorbatsovin sanat ovat jääneet mieleeni: ”Sitten teille lopulta selviää mitä miehitys olisi vaikuttanut meihin, epäilemättä jokainen meisstä kolmesta tajusi ottaansa vastuun ankaruuden.
Minulle yksi idänpolitiikan suurimpia valintoja oli se, kehen panostaa, Gorbatsoviin vaan Jeltsiniin. Meillä oli yhteydet Jeltsiniin jo Neuvostoliiton kansanedustajien kongressin päiviltä. Tuolloin myös Jeltsin etsi yhteyksiä Baltian kansanliikkeisiin. Gorbatsov oli julkisesti julistanut, ettei hän laske Jeltsiniä enää politiikkaan. Jeltsinillä olikin vaara jäädä ukopuoliseksi, jota kyllä kansa rakasti, mutta jolla ei ollut enää poliittista päätösvaltaa. Minun oli otettava se huomioon, mutta päätin ottaa riskin. Asetuin Boris Jeltsinin enkä Mihail Gorbatsovin kannalle myös siksi, että Jeltsinin kädet olivat vapaammat ja että häntä pidettiin olemassa olevan järjestelmän vastustajana, Edgar Savisaar kirjoittaa.
Keväällä 1990 tapasin Jeltsinin jo uudessa virassa. Minut oli juuri nimitetty pääministeriksi, Jeltsin oli edelleen oppostiossa, hän ei ollut vielä Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtaja, presidentistä puhumattakaan. Tapasin hänet Neuvostoliiton rakennuskomiteassa, jonne hänet oli karkotettu puolue-elimistä erottamisen jälkeen. Jeltsin ilmoitti aikoimuksestansa hyväksyä korkeimmassa neuvostossa Venäjän federaaton itsenäisyysjulistuksen, samankaltaisen jonka me olimme tehneet 16. marraskuuta 1988. Kysyin, olisiko suvereeni Venäjä noiden vaalien jälkeen valmis tunnustamaan Viron tasavallan itsenäisyyden. Sain kysymykseeni myöntävän vastauksen. Sovimme, että Jeltsin koettaa vierailla Virossa jo kesällä 1990, pian Venäjän vaalien jälkeen.
Täytyy sanoa, että 1990 ei ollut Baltian maille kansainvälisessä elämässä helppo eikä onnellinen vuosi. Kaikki saavutukset vaativat kovasti työtä ja vastarinnan murtamista. Maailman tärkeimpiä kysymyksiä olivat kahden Saksan yhdistyminen ja Neuvostoliiton vetäytyminen Itä-Euroopasta. Viron, Latvian ja Liettuan pyrkimykset aheuttivat suurvaltapolitiikan kannalta pikemminkin uusia ongelmia kuin tarjosivat ratkaisuja.
Viron neuvottelut Venäjän federaation kanssa alkoivat 8. elokuuta, Neuvostoliiton kanssa vasta 23. elokuuta. Kuten odottaa saattoi, viimeksi mainitut muodostuivat farssiksi. Huomattakoon, että neuvostopuoli kutsui neuvotteluja johdonmukaisesti vain dialogiksi. Se oli merkki, eikä tietenkään meille suotuisa. Gorbatsov Neuvostoliiton presidenttinä viittaa meihin 12. elokuuta antamassaan lausunnossa vain Viron sosialistisena neuvostotasavaltana. Pian neuvottelujen käynnistymisen jälkeen Neuvostoliiton valtuuskunnan johtaja Nikolai Gritsenko ilmoitti, että tosiasiassa hänellä ei olekaan valtuuksia käydä neuvotteluja, että niitä voidaan käydä vain valtioiden välillä, mutta tässä tapauksessa on kyse vain neuvoa-antavasta tapaamisesta liittotasavallan kanssa, joka on osa Neuvostoliittoa. Muita neuvotteluja liittosopimuksen lisäksi ei harkittu. Sen jälkeen Neuvostoliiton puolelta istuntoihin osallistuivat hyvin erilaiset kokoonpanot. Me käsitimme nuo neuvottelut itsenäisyyden vlamisteluksi, he liittosopimuksen valmisteluksi.
Suomen politiikan viralliseen perussuuntaukseen vaikuttivat tuolloin varmasti myös Neuvostoliiton lähetystön ohjeet, jotka jo tammikuussa 1989 sai Moskovasta Suomen Neuvostoliiton-lähetystön diplomaatti ja yhdysmies Felix Karasev. Niissä sanottiin, että presidentti Koiviston auktoriteetti ”näyttelisi tärkeää osaa näiden negatiivisten ilmiöiden neutralisoinnissa”, jotka ”aiheuttavat perrestroikalle”.
Jos olisin jo tuolloin tiennyt noista ohjeistaa, olisi yksi jos toinenkin asia ollut minulle paljon selvempi. Kyse oli eräästä ”suomettumisen” hyvin selvästä ilmenemismuodosta, jossa Suomelle annettiin Neuvostoliiton edunvalvojan rooli. Suomelle annettiin itse asiassa tehtävä estää Baltian ja varsinkin Viron itsenäistyminen. Presidentti Koivisto oli vakuuttunut, että Viro ja Baltia olivat itse syypäitä omaan tilanteeseensa – he eivät halua neuvotella Moskovan kanssa eivätkä päästä mihinkään sopimukseen. Johtopäätös oli ollut selvä, joka ei tule toimeen Moskovan kanssa, sillä ei ole Suomeenkaan asiaa.
Lähdeaineisto Edgar Savisaar Viron vaikeat vuodet ISBN 951-31-3456-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti