Toukokuun 15. päivänä 1990 tapahtui viimeisin ja varmaan suurin yhteenotto, jonka Virossa koimme. Interrintama, joka nimensä mukaan halusi olla juuri kansainvälinen, mutta oli tosiasiassa vain Moskovan johtama Virossa asuvien venäläisten muodostelma, katsoi asiakseen yrittää painostaa äärimmäisin keinoin Viron parlamenttia ja valloittaa sen äkkirynnäköllä. Eräänä dramaattisena päivänä sitä yritettiin. Tiesimme jo vuorokautta aikaisemmin, että venäläisiä kutsuttiin osallistumaan joukkomielenosoitukseen. Hämmästykseni havaitsin tuona iltapäivänä, että hallitus- ja parlamenttirakennus, jossa myös ulkoministeriö sijaitsi, alkoi näyttää yhä tyhjemmältä, siellä ei lopulta ollut lainkaan ihmisiä. Rakennuksen ikkunoista näki puistoon ja toiselta puolen sisäpihalle. Tuo tyhjentyminen on minulle tänä päivänäkin arvoitus, Lennart Meri kirjoittaa.
Minun seurassani oli kaiken varalta eräs nuori opiskelija. Hän oli miltei kaksi metriä pitkä. Olin pyytänyt erästä professoriystävääni suosittelemaan minulle lojaalia, vahvaa ja rohkeaa turvamiestä – hän esitti heti tuota nuorta miestä. Hän oli kotoisin vähävaraisesta perheestä, mutta työskenteli palomiehenä ja rahoitti niin opintonsa. Hän kertoi joutuneensa toisinaan seisomaan palotikkaiden ylimmillä askelilla. Sinä päivänä olin turvamieheni kanssa. Ulkoministeriön ikkunoista ei nähnyt linnan edustalle, mutta me tiesimme sen olevan tupaten täynnä mielenosoittajia. Mielialat muuttuivat siellä yhä aggressiivisemmiksi. Joku kiipesi matalan sivurakennuksen kautta hallituspalatsin katolle ja veti salkoon Neuvostoliiton lipun. Sitten kuulimme äkkiä, miten mielenosoittajat koettivat murtaa lukitun portin.
Pian sen jälkeen pääministeri Savisaar soitti minulle ja ilmoitti, että Interrintama oli tunkeutunut portista sisään. Hän käski minua tekemään kaiken voitavani ja ottamaan yhteyttä ukomaisiin ystäviin, jotta Tallinnan tapahtumat tulisivat ulkomaiden tietoon. Seuraavan kymmenen minuutin aikana onnistuinkin saamaan yhteyden lukuisille tahoille. Nuori palomieheni sukkuloi samaan aikaan ikkunasta toiseen ja kävi aina välillä kuvailemassa minulle tilannetta. Minä itse oli puhelimessa hallituksen teidottajana tai suorastaan radioreportterina. Minun lisäkseni ei ministeriössä ollut ketään, ja ulkoministeri oli tuolloin muutenkin kaikkien juoksupoika.
Lyhyen hengähdystaon aikana juoksin ylös toiseen kerrokseen, koska pääministerin sihteeri soitti minulle ja ilmoitti olevansa ypöyksin ja pelkäävänsä. Hän ei tiennyt, missä tiloissa Savisaar silloin oli. Menin pääministerin työhuoneeseen. Huone oli tyhjä, pöydällä oli pistooli. Sillä hetkellä Savisaar astui sisään. Kehotin häntä piilottamaan pistoolin – se voisi koitua kohtalokkaaksi jos venäläiset mielenosoittajat pääsisivät sisään. Olin jokatapauksessa varma, ettei pistooli ollut siellä teatraalisena tehokeinona; pääministeri oli pikemminkin päättänyt turvautua siihen hätätilanteessa.
Mutta sitten Savisaar osoitti erinomaista poliittista vaistoa. Hän onnistui saamaan työhuoneestaan yhteyden Viron radioon. Hän kääntyi lyhyessä puheessa kansan puoleen ja kuvaili tilannettamme, joka oli sllä välin yhä pahentunut – kansnajoukko mekkaloi jo sisäpihalla. Sieltä hallituksen rakennukseen pääseminen oli lastenjuttu – esimerkiksi ulkoministeriöön johtivat lasiovet. Toisesta ovesta pääsi parlamenttiin. Savisaar pyysi Viron kansaa suojelemaan kansanedustajia ja hallitusta.
Avunpyyntö vaikutti silmänräpäyksessä, aivan kuin sadussa. Muutaman minuutin kuluttua ihmisvirta alkoi liikkua, ihmiset juoksivat hengästyneinä Toompealle. Myöhemmin kerrottiin monista kummallisuuksista ja koomisista tapauksista: taksinkuljettajista, jotka kuulivat vetoomuksen autoradiosta ja käänsivät matkustajieen kohti Toompeata, tai ihmisistäm jotka tyn jälkeen olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, mutta ryntäsivät kutsun kuultuaan puolipukeissa kadulle. Lyhyessä ajassa tuhannet virolaiset piirittivät Toompean ja ennen muuta sen hallituspalatsin. He ottivat parlaementin edustalla olevan aukion täysin haltuunsa, venäläiset joutuivat perääntymään sisäpihalle. Piirittäjistä oli äkkiä tullut piiritettyjä.
Siitä huolimatta he vielä pohtivat rynnäkköä parlamenttirakennukseen. Mutta siinä tilanteessa heidän puoleensa kääntyi venäläinen kenraali, korkeimman neuvoston jäsen, joka komentoäänellään ja vakuuttavalla esiintymisellään onnistui rauhoittamaan ihmiset ja estämään yhteenoton, jossa veri olisi varmasti virrannut. Sen jälkeen Savisaar meni portin ylpuolella olevalle parvekkeelle ja pyysi virolaisia muodostamaan ahtaan käytävän, jota pitkin venäläiset pääsisivät poistumaan.
Seisoin yhdessä muiden kanssa Savisaaren rinnalla parvekkeella, ja me katselimme mieltei uskomatonta tapahtumaa. Kansanjoukon keskelle syntyi todella noin metrin levyinen käytävä. Ne, jotka seisoivat ensimmäisessä rivissä, panivat kätensä selän taakse koettaen ilmeisesti hillitä itsensä, ettei syntyisi käsikähmää. Kumpikin osapuoli haukkui kyllä toistaan, mutta siitä viis, kehenkään ei kuitenkaan käyty käsiksi, mitä saattoi pitää suoranaisena ihmeenä, kun otti huomioon sen hyökkäävän mielialan, joka vielä äsken oli vallinnut. Ilmeisesti Moskovasta johdettu provokaatio päättyi siihen, ja paikalliset voimat Tallinnassa olivat onnistuneet estämään tilanteen luisumisen käsistä.
Lähdeaineisto: Lennart Meri Virolle eletty elämä ISBN 978-951-31-3777-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti