Toukokuussa 1991 valtaan tullut Esko Ahon porvarihallitus joutui heti keskelle sodanjälkeisen ajan pahinta talouskriisiä. Tuotanto- ja vientiluvut heikkenivät kuukausi kuukaudelta, työttömyys kasvoi ja korot pysyivät korkealla. Tilastokeskuksen mukaan työttömiä oli vuoden 1991 ensimmäisen neljänneksen aikana (eli eduskuntavaalikamppailun aikana) 146 000, toisen neljänneksen aikana (ei Ahon hallituksen aloittaessa toimintansa) 176 000 ja kolmannen neljänneksen aikana jo 202 000. Myös aiemmin vahvalta vaikuttanut valtiontalous oli ajautumassa kriisiin ylijäämän muututtua kasvavaksi alijäämäksi.
Korkea korko merkitsi sitä, että markkinat odottivat devalvaatiota. Sitä toivoivat myös monet vientiteollisuuden edustajat ja asiaa pohdittiin myös puolueiden piirissä. Tutkijoista devalvaation kannalle asetteuivat kesällä 1991 avoimesti muun muassa Helsingin yliopiston professori Jouko Paunio ja Jyväskylän yliopiston rehtori Antti Taskanen.
Uusi hallitus oli kuitenkin – osin omien tukijoidensakin yllätykseksi – asettunut tukemaan edeltäjänsä tavoin vakaan markan linjaa. Suomen Pankki luonnollisesti kannusti hallitusta tässä pyrkimyksessä. Tilannetta kärjisti se, että Ruotsi ja Norja päättivät sitoa valuuttansa yksipuolisesti Euroopan yhteisön laskennalliseen valuuttayksikköön ecuun. Tällä tavoin haluttiin viestittää markkinoille näiden maiden päättäväisyyttä valitulla talouspoliittisella linjalla. Toimen toivottiin lisäävän uskottavuutta ja siten alantevan korkoja.
Suomessa päädyttiin pitkällisen kädenväännön jälkeen samaan tilannearvioon. Suomen Pankki esitti hallitukselle Suomen markan yksipuolista kytkentää ecuun. Ecu-kytkentä nautti periaatteessa laajaa kannatusta. Monet halusivat kuitenkin liittää toimeen devalvaation, ainakin vuonna 1989 tehdyn 4 prosentin revalvaation purkamisen. Keskuspankin johtokunnassa Puntila ja Sorsa olivat selvästi devalvaatiota vastaan. Alenius, Ollila ja Kullberg olisivat voineet sen hyväksyä. Holkeri ei ollut ratkaisevassa kokouksessa paikalla, mutta oli Kullnergin mukaan ilmoittanut ”tyytyvänsä porukan päätökseen”. Kullberg ei pitänyt äänestystä johtokunnassa mahdollisena, ja näin vuoden 1989 revalvaation korjaava minidevalvaatio torjuttiin. Asiasta väännettiin kättä myös hallituksessa: Pääministeri Aho – ilmeisesti hallituksen enemmistökin – oli alunperin minidevalvaation puolesta. Myös presidentti Koivisto oli hallituksen devalvaatioajatuksen kannalla. Vltionvarainministeri Viinanen oli devalvaatiota vastaan, ulkoministeri Väyrynen taas kannatti suurempaa devalvaatiota.
Devalvaation vastustajien perusteluista tärkeä oli meneillään ollut auto- ja kuljetusalan lakko:militanttina ammattiliittona tunnettu AKT oli jättänyt lakkovaroituksen. Liiton jäsenten – ahtaajien ja autonkuljettajien – palkat olivat vuoden aikana jääneet jälkeen muista ryhmistä. AKT sulki lakollaan satamat ja lamautti ulkomaankaupan. Sen pelättiin ulosmittaavan devalvaatiohyödyn itselleen ja tään tarttuvan edelleen muualle työmarkkinoille. Syksyllä 1991 edessä oli lisäksi seuraava tupokierros.
Kun Suomen Pankin johtokunta esiintyi yhtenäisenä hallitukseen päin myös hallitus antoi periksi. ECU-päätös runnottiin lopulta hallituksessa läpi pääministeri Ahon ja valtionvarainministeri Viinasen voimin. Talouspoliittisen ministerivaliokunnan ulkopuolisilta ministereiltä ei juurikantoja kyselty. ”Meille ulkopiiriläisille, ministereille, jotka emme olleet valiokunnan jäseniä, tuorein tietolähde oli usein aamuinen Helsingin Sanomat.”
ECU-päätös hyväksyttiin myös eduskunnassa lähes yksimielisesti. Oppositiossa olevat sosiaaidemokraatitkin olivat sisäistäneet kiinteän markan opin, evätkä ryhtyneet keikuttamaan venettä. Näin määrätietoiset devalvaation vastustajat onnistuivat taivuttamaan päätöksentekijöiden vastahakoisen enemmistän linjansa taakse.
ECU-päätös vaikutti aluksi odotetulla tavalla. Korot laskivat muutaman prosenttiyksikön. Syksyllä markkinavoimien palattua kesälomalta jatkuivat kuitenkin masentavat taloustiedot. Niinpä speklatiiviset hyökkäykset markkaa vastaaan alkoivat uudestaan.
Aho oli jo kesan aikana käynyt keskusteluja vakautusratkaisusta SAK:n tuoreen puheenjohtajan Lauri Ihalaisen kanssa ja saanut myös vastakaikua. Järjestökoneisto toimi kuitenkin hitaasti eikä idea edennyt riittävällä vauhdilla. Paikallaan junnaavat neuvottelut saivat uutta vauhtia lokakuussa 1991, kun valuuttavaranto uhkasi huveta kokonaan korkeista koroista huolimatta. Aho päätti pyytää Suomen Pankin johtajaksi siirtynyttä entistä pitkäaikaista pääministeriä Kalevi Sorsaa neuvottelijaksi sunnuntai-iltana 20.10. Presidentin liityttyä suostuttelijoiihn Sorsa suostui tehtävään. Neuvotteluja käytiin Suomen Pankissa koko yön ajan.
Monien hämmästykseksi palkansaajien kuskusjärjestöjen puheenjohtajat Ihalainen (SAK), Esa Swaljung (STTK), Matti Kinnunen (TVK) ja Voitto Ranne (AKAVA) hyväksyivät sopimuksen jolla alennettaisiin nimellispalkkoja 3 prosenttia ja siirrettäsiin 4 prosentin työeläkemaksu työnantajilta työntekijäiden maksettavaksi. Paketin vaikutuksesta työvoimakulut olisivat vähentyneet noin 7 prosenttia ja palkansaajien nettotulot noin 5 prosenttia. Kyseessä oli siten varsin poikkeuksellinen yritys selvitä kriisistä alentamalla nimellisansioita. Työttömyyden kasvu yli sadalla tuhannella vuoden aikana oli pehmittänyt ay-liikkeen.
Maanantaina 21.10.1991 markkinoiden avautuessa ei tiedotustilaisuutta voitu vielä pitää, mutta klo 15 jälkeen käveli Suomen Pankista ”joukko tyytyväisiä ja helpottuneita miehita Snellmaninkadun yli Säätytalolle esittelemaan juuri syntynyttä tuloratkaisua. Ratkaisu markkinointiin poikkeuksellisen onnistuneeksi paketiksi, jolla talouden ongelmat ratkaistaisiin.
Pääjohtaja Kullberg uskoi myös korkojen laskevan ja markkinoiden rauhoittuvan.
Lähdeaineisto: Jaakko Kiander ja Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti