Suuren yleisön tietoon presidentin ja lehdistön suhteiden kiristyminen tuli vuoden 1984 alussa. Koivisto antoi synnyinkaupunkinsa Turun pienelle Åbo Underrättelser-lehdelle sopulihaastattelunsa. ”Ilmeisesti on olemassa mielipidejohtajia ja muut ovat sitten kuin ”sopulilauma”, presidentti aprikoi toimittajien käyttäytymistä. Presidentin mielen oli pahoittanut hänen Ranskassa pitämänsä puheen jälkikritiikki. Tiedonantaja-lehti oli huomauttanut, ettei presidentin historiallisessa puheessa mainittu lainkaan Lenin osuutta Suomen itsenäistymisessä. Osa lehdistä yhtyi ihmettelyyn.
Koivisto yritti hillitä kirjoittelua antamalla Yleisradiolle itsenäisyyspäivänä 1983 haastattelun, jossa Lenin osuutta korostettiin voimakkaasti. Kun sekään ei riittänyt, Koivisto moitti lehtiä. Lehdistö kävi yhtenä miehenä puolustukseen Koivistoa vastaan. Pääkirjoittajat, kolumnistit ja pilapiirtäjät saivat muutoin hiljaisena aikana aineistoa. Sopuli iskostui yleiseen kielenkäyttöön kuvaamaan toimittajia.
Seuraava ottelu käytiin Koiviston ja Yleisradion kesken. Presidentti sydämistyi perin juurin Yleisradion ohjelmiin, ja kielsi vanhojen lausuntojensa lyhentämisen ja siteeraamisen ohjelmissa ilman ennakkoilmoitusta presidentille. Presidentti ja Yleisradio ajautuivat niin pahaan välirikkoon, että sovun löytymiseen tarvittiin ulkopuolista sovittelijaa. Vasta tunnetun työmarkkinamiehen ja presidentin ystävän, Metsäteollisuuden keskusliiton toimitusjohtajan Matti Pekkasen avulla välit saatiin asialliseen kuntoon keväällä 1985.
Koivisto käytti taistelussa hyväkseen Yleisradion ja MTV:n välistä kilpailua. Kieltäydyttyään esiintymästä Yleisradiossa Koivisto myönsi näyttävän haastattelun MTV:lle. Kolmen vuoden vastoinkäymisten jälkeen Koivisto pestasi itselleen tiedotusavustajan, valtioneuvoston tiedustuspäällikkö Tom Westergård ryhtyi avustamaan oman työnsä ohella presidenttiä. Westergård pyysi ryhmän toimittajia avukseen miettimään presidentin lehdistösuhteiden järjestämistä. Työryhmässä syntyi joukko ehdotuksia, joista osa toteutui ja osa hautautui presidentin arkistoihin.
Vaikeinta oli löytää luonteva tapa järjestää tiedotustilaisuuksia. Välillä presidentti itse kutsui tiedotusvälineitä luokseen, välillä toimittajayhdistykset kutsuivat presidentin vieraakseen. Toimittajien mielestä Koivisto pyrki ohjailemaan liikaa tilaisuuksia. Presidentti vaati kysymykset etukäteen, määräsi kysymysten aihepiirit ja hän järjesteli mielellään lehdille ja sähköisille välineille omia esiintymisaikoja. Tilaisuuksiin liittyi lähes säännönmukaisesti pieni jupakka joko ennen tilaisuutta tai sen jälkeen.
Radion ja television toimittajia kohtaan Koivisto tunsi loputonta epäluuloa, ja vaati esiintymisensä lähetettäväksi suorana lähetyksenä radiossa ja televisiossa. Nahinoista huolimatta Koivisto esiintyi paljon julkisuudessa. Lehdistön haastatteluissa Koivistolla oli tapana rajata etukäteen haastattelun aihe yhteen teemaan, josta hän oli valmis sanomaan mielipiteensä. Haastattelutilanteessa presidentti oli hyvin valmistautunut. Hän saattoi pitää haastattelun alussa puolen tunnin yksinpuhelun, ja vasta sen jälkeen toimittaja pääsi kysymään. Presidentin haastattelu tarkistettiin aina ennen julkistamista Presidentinlinnassa.
Koivisto pyrki säännöstelemään julkisuutta. Hän ei halunnut ”tuhlata siemenperunoita” etukäteen eli antaa yhdelle haastattelijalle liian monta uutista. Presidentti järjesti ulkomaanvierailullaan tavallisesti kolme tilaisuutta, yhden ulkomaisille välineille, toisen kotimaisille lehdille ja kolmannen kotimaiselle radiolle ja televisiolle. Tiedotustilaisuuksien ja haastattelujen lisäksi Koivisto ryhtyi pitämään taustatilaisuuksia lehdistön edustajille. Useimmiten kutsun saivat päätoimittajat tai teematilaisuuksiin esimerkiksi taloustoimittajat ja poliittiset toimittajat. Niin sanotuissa saunatilaisuuksissa toimittajilla oli tilaisuus tenttiä presidenttiä pari kolme tuntia illassa. Tilaisuuksissa oli ehdoton siteeraamiskielto, niistä ei voinut tehdä uutisia, joissa olisi lainattu presidenttiä sanasta sanaan lainausmerkkien sisällä. Presidentin näkemykset heijastuivat pääkirjoituksista ja kolumneista, vaikka lähdettä ei mainittukaan.
Lähdeaineisto: Tasavallan presidentit ISBN 951-35-5426-0
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti