Tohtori Aarne Koskimies, joka oli Alli Paasikivelle sukua, kävi luonani Linnassa kaksi kertaa toukokuussa 1984 ja toi nähtäväksi Urho Kekkosen vuosina 1957-59 kirjoittamia kirjeitä. Ne koskivat Kansallis-Osake-Pankin talletusholvissa olevia Paasikiven päiväkirjamuistiinpanoja. Kirjeissä Kekkonen korosti, että eheää Paasikivi-kuvaa pitäisi varjella. Ilmoitin yhtyväni tähän kantaan. Myöhemmin kävi selville, että Kekkosen luettavana olleet Paasikiven muistelmat olivat olleet vain professori Arvi Korhosen kokoama osa, jopa vähäisempi osa niistä muistiinpanoista, jotka olivat Kansallispankin holvissa.
Kekkosen kirjeitä Alli Paasikivelle oli kahden vuoden ajalta. Ensimmäisissä kirjeissänsä Kekkonen eräin varauksin piti muistelmien julkaisua perusteltuna, mutta vähitellen kirjeisiin tuli kriittisempää sävyä. Kun Alli Paasikivi päätti tallettaa päiväkirja-aineiston niin, että ne olisivat julkaisuvapaat 25 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, Kekkonen oli selvästi helpottunut. Vasta tohtori Koskimiehen kautta tulinkin tietoiseksi Paasikiven päiväkirjamerkintöjen olemassaolosta ja niiden odotettavissa olevasta julkitulosta.
Olin toukokuussa 1984 TV-2:n päätoimittajatentissä vetänyt Paasikiveä esille omien ratkaisujeni taustaksi. Toimittaja Juhani Wiio totesi ohjelmassa, että toiminnassani oli haluttu nähdä eroja edeltäjieni, erityisesti Kekkosen, toimintaan. Hän kysyi, kuinka perusteltua tällainen vertailu oli ja kehen edeltäjääni itse haluaisin toimintaani verrattavan. Sanoin, että minulle oli se etu, että saatoin ottaa lähtökohdaksi sen, mitä Kekkonen olisi tehnyt uudessa tilanteessa. Mutta totesin myös, että ”mitä yleiseen asennoitumiseen tulee, niin minusta ihan oikein julkisuudessa on tulkittu asia niin, että minä olen lähtien hänen linjastaan jossakin määrin kulkenut Paasikiveen päin”.
Moskovaan siirtynyt Viktor Vladimirov tuli toukokuussa 1985 käymään ja sanoi saaneensa tehtäväkseen varoittaa Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä. Ihmettelin, mistä he tiesivät niitten sisällöstä, kun me emme tienneet. Vladimirov vastasi heidän tietonsa perustavan siihen, mitä Kekkonen oli kertonut. Ennen kuin Paasikiven päiväkirjat syksyllä 1985 ilmestyivät, sain ne luettavakseni. Päiväkirjat oli otettu Kansallispankin holvista heinäkuussa 1985. Pyrin pitämään lukemisessani kiirettä, mutta J.K. Paasikiven oikeudenomistajat olivat jo päättäneet saamiensa suositusten mukaisesti julkistaa ne. Kävi selville, että ne olivat puhtaaksikirjoitettuja ja suhteellisen helposti julkaisuasuun saatettavissa. Esitin epäilyksiä, oliko viisasta julkaista päiväkirjojen merkinnät sellaisenaan ja viittasin tarpeeseen pitää kiinni eheämmän kaltaisesta Paasikivi-kuvasta. Minusta ei kuitenkaan ollut viisasta mennä sen pidemmälle kuin esittää epäilyjä.
Myöhemmin käydyssä keskustelussa katsottiin mielestäni perustellusti, että päiväkirjamerkinnät eivät olleet kokonaisuudessaan aitoja, vaan niitä oli Paasikiven itsensä toimesta myöhemmin muokattu, sanontoja oli muutettu ja joitakin merkintöjä ilmeisesti poistettu. Minustakin oli selvää, että Paasikivi oli aikonut presidentin toimesta luovuttuansa ryhtyä muokkaamaan itse niitä eheämpään asuun. Asia oli ilmeisesti niin kuin Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi keskustellessamme sanoi: isoisä ei halunnut ajatella kuolemaansa.
Keskusteluni venäläisten kanssa päättyi siihen, että sanoin kirjoittavani pian Gorbatshoville kirjeen maittemme välisistä suhteista ja että sisällyttäisin siihen maininnan tästäkin asiasta. ”Luettuani laajan aineiston läpi saatoin todeta, että siihen sisältyy paljon Paasikivelle tunnetusti epäluuloisia pohdintoja muista ihmisistä ja valtioista. Katsoin, että näiden pohdintojen julkaiseminen ei vaaranna Suomen suhteita ulkovaltoihin.
Lähdeaineisto: Mauno Koivisto: Historian tekijät ISBN 951-26-4082-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti