Kekkonen valittiin vielä kerran presidentiksi 1978 pidettyjen valitsijamiesvaalien jälkeen. Jo vaalien aikana havaittiin, että presidentin terveydentila oli huolestuttavasti heikentynyt: hän ei jaksanut pitää pitkiä puheita, hänellä alkoi yhä tiheämmin esiintyä muistikatkoja ja hänen otteensa heikkeni valtakunnan asioihin kautta linjan. Suuri yleisö ei ollut näistä ongelmista selvillä, mutta pian alkoi niistä tihkua tietoja ja, mikä valitettavampaa, toinen toistaan hurjempia huhuja.
Kekkosen kauden loppuajalla käynnistyi rötösherrajahti. Usein riitti vain epäilyjen esittäminen jotakin kansanedustajaa, ministeriä, puolueen palveluksessa olevaa tai muuta sellaista henkilöä vastaan, jolla tiedettiin tai epäiltiin olevan suhteita ”korkeimmalle taholle”.
Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen Kekkonen piti välttämättömänä, etteivät Sorsa ja Virolainen tule uuteen hallitukseen. Minä jäin silloin pois hallituksesta ja minut valittiin eduskunnan puhemieheksi. Rötösherrajahti saavutti vaalikaudella 1979-1983 myös eduskunnan. Ensimmäiseksi tulivat esille edustajien väärin perustein nostamat päivärahat.
Silloin määräysten mukaan maksettiin kansanedustajille, joiden vakituinen asunto- tai koripaikka sijaitsi vähintään 30 kilometrin etäisyydellä Helsingin päärautatieasemalta, verollisen palkan lisäksi verotonta päivärahaa. Se oli korvaus asuinpaikan etäisyyden aiheuttamista lisäkuluista ja korvauksen määrä kasvoi etäisyyden mukaan. Asiasta tehtiin kantelu oikeuskanslerille. Kansleriksi nimitettiin 1982 Kai Korte. Hän lähti aktiivisesti selvittämään kansanedustajien päivärahakysymystä, ja siitähän paisuikin harvinaisen suuri jupakka. Kun eduskunnan kansliatoimikunta, jonka puheenjohtaja vuosina 1979-83 olin, sai tietää väärillä perusteilla maksetuista päivärahoista, ne määrättiin heti maksettavaksi takaisin. Eräiden kansanedustajien kohdalla asia meni oikeuteen ja oikeuden tekemien päätösten perusteella likaa maksetut päivärahat perittiin edustajilta. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Kortetta. Hän lähetti 27.11.1982 eduskunnan puhemiehelle kirjeen, jossa pyysi selvitystä siitä, millä perusteella päivärahoja oli maksettu. Kansanedustajien päivärahajupakan yhteydessä käytiin aika pitkään keskustelua oikeuskanslerin asemasta ja hänen oikeudestaan puuttua eduskunnan sisäisiin asioihin.
1970-luvun lopulla alkoi SMP johtajansa Vennamo-vanhemman johdolla nostatella mielialoja ”vallassa olevia vanhoja puolueita vastaan”. Puolueen suuri vaalivoitto vuoden 1970 vaaleissa oli voimakas protesti vasemmistoenemmistöisen hallituksen politiikkaa vastaan. SMP vetosi ennen muita maaseudun asutustilallisiin ja sotaveteraaneihin. Hyökkäys kohdistui erityisesti keskustapuoluetta vastaan, joka oli ”myynyt maaseudun”, alistunut demareiden edessä ei vain polvilleen vaan rähmälleen, hylännyt vallanhimossaan syrjäseudut, maaseudun sekä kaupunkien pieneläjät ja halusi viedä Suomen sosialismiin.
Kekkosen loppuvuosina protestiproganda kiihtyi ja paineet nimenomaan keskustapuoluetta sekä Kekkosen lähellä olleita ”hovin jäseniä” vastaan kasvoivat vuosi vuodelta. Suomessa nousi taas kerran politiikan vastainen aalto. Sitä voitiin verrata Kekkosen ensimmäisen kauden 1956-62 aikana vallinneeseen tilanteeseen. Politiikka ja poliitikot joutuivat kohtuuttoman arvostelun kohteeksi. Kritiikki oli yliampuvaa, räikeää ja tosiasioihin perustumatonta. Kun maaseutu oli jo 1960-luvulta lähtien elänyt voimakasta murroskautta, tämä yritettiin panna keskustapuolueen syyksi. Presidentinvaalissa 1982 Vennamo puolueineen asettui kannattamaan Koivistoa, joka oli Suomen maatalous- ja maaseutupolitiikan vihamielisimmän puolueen, sosiaalidemokraattien ehdokas.
Vuoden 1983 vaaleissa vennamolaisuus nousi uudestaan, puolue sai yhteensä 18 paikkaa. Myös Uudellamaalla se rynnisti lujasti. Artjärveltä valittiin SMP:n ehdokas, joka ylitti mm. minun äänimääräni useilla tuhansilla, Johannes Virolainen kirjoittaa.
Minulle sattui avioero vaalikaudella 1979-83. Se oli oikeastaan vireillä koko vaalikauden, asumuseromme alkoi keväällä 1979 ja avioero myönnettiin huhtikuussa 1981. Omaisuuden jakoon liittyneet ongelmat – kun oli kysymys hankalasta maatilan jaosta – kestivät kuitenkin harvinaisen pitkään. Kun Virolaisten avioero tuli esiin, oikeussaliin tulvahti parisenkymmentä lehtimiestä ja valokuvaajaa – jokainen sana pantiin muistiin, ja julkisuuteen. Ehkä liikuttavin oli Keski-Suomesta lähetetty puolueeseen kuuluvien aviovaimojen kirje: ”Nythän Sie Jussi meil tempun teit, kun otat eron eukostasi! Sie näytät huonoo esimerkkii. Kyll myö Sinut tuomitaan, ko moise askelee otit.”
Kortteen kanta päivärahakiistassa oli sysäyksenä pian uuden vaalikauden alkaessa, oikeastaan osittain vaalikaudella 1979-83, vireille pantuihin juttuihin, joissa puoluetta syytettiin laittomasta rahan hankinnasta.
Jo kevätistuntokaudella 1983 kaksi rikospoliisia kävi kuulustelemassa minua keskustapuolueen rahankeruusta 1970-luvulla. Kyseessä olleita rahoja ei oltu yleensä tilitetty puolueen kassaan. Ne olivat suureksi osaksi kulkeutuneet Korsimon säätiölle, jota 1970-luvulla hoiteli puoluesihteeri Immonen. Hän palveli ennen muita Karjalaista, samoin kuin Korsimo aikanaan palveli enemmän Kekkosta kuin puolueen virallista johtoa. Puoluesihteeri tiesi rahoista ja niiden keräämisestä paljon enemmän kuin minä, mutta kun olin vuoteen 1980 saakka puheenjohtaja, minut yritettiin panna vastuuseen mahdollisista epäselvyyksistä, jopa väitetyistä väärinkäytöksistä. Jouduin kamppailemaan vääriä syytöksiä vastaan aina keväästä 1983 loppusyksyyn 1986. Vasta silloin tuli vapauttava ratkaisu viimeisestä nimeni ympärillä nostetusta rötösherrasyytöksestä.
Sosiaalidemokraattisen puolueen teollistamispolitiikan suuri haave Valcon elektroniikkatehdas tuli esille vuosina 1972-75 Sorsan ensimmäisen hallituksen aikana. Sen ajajana oli kauppa- ja teollisuusministeriössä työskennellyt toimistopäällikkö Lund, joka sai tukea puolueensa ministereitä aina pääministeriä myöten. Parin vuoden päästä huomattiin, ettei Valco menestynyt, vaikka Valmet otti sen. Koko homma oli lopetettava. Kun ministereitä, myös pääministeriä alettiin syyttää lahjusten vastaanotosta.
Vuoden 1983 alkukuukausina alkoi julkisuuteen tihkua tietoja siitä, että keskustapuolue olisi sekaantunut laittoman rahan hankintaan. Poliisit olivat jo edellisen vuoden aikana suorittaneet puolueen rahan hankinnasta tutkimuksia, jotka koskivat 1970-luvulla nimenomaan rakennusliikkeiltä saatuja avustuksia.
Keskustapuolueen kaksi talouspäällikköä ekonomi Reijo Vähätiitto ja varatuomari Eero Rantakokko pidätettiin ja pantiin putkaan marraskuussa 1982. Pidätysaika oli silloin korkein sallittu 17 vuorokautta. Noppa-juttu oli ilmeisesti suunniteltu edeltäpäin ja tarkoituksena oli kohdistaa syytteet vain keskustapuolueeseen. Suunnitelman takana lienee ollut puoluesihteeri Liikanen, myös puheenjohtaja Sorsa oli ilmeisesti mukana. Vuosina 1982-83 puolueiden rahoituksen tutkimisessa sosiaalidemokraatit oli jätetty rauhaan.
Mutta kun Nopan juttu vähitellen oli edistynyt, rikospoliisin oli pakko puuttua myös sosiaalidemokraatteihin. Kaupunginjohtaja Paavola nousi silloin syytettyjen joukkoon. Poliisin oli tarkoitus pidättää kaupunginjohtaja Paavola, mutta häntä ei tavoitettu Tampereelta. Poliisit tiesivät, että sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokous pidettäisiin Lahdessa ja sen avaisi Pekka Paavola. Siksi he uskoivat tapaavansa Paavolan siellä. Paavola oli kuitenkin saanut vihiä poliisien suunnitelmista, olihan demareilla vasikkansa, myös rikospoliisissa. Paavola häipyi Tampereelta eikä turvallisuussyistä jäänyt maan rajojen sisälle.
Lähdeaineisto:
Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti