Presidentin voimien vähetessä ulkoministeri Väyrynen ja Sorsa jatkoivat hallituksen kaatopyrkimyksiä. Pääministeri Koivisto väisteli ja turvautui taitavasti matalaan profiiliin ja ajanpeluuseen. Asemamaansa ulkoministeriötä työkseen tarkkaileva Ruotsin Helsingin suurlähetystön Kaj Sundberg saattoi havaita keväällä 1981 hermostuneisuuden ja liikehdinnän merkkejä. Monet presidentin välittömässä läheisyydessä (ulkoministeriössä ja kansliassa) työskentelevät olivat Sundbergin mukaan hakeutumassa muihin tehtäviin. Ulkoministeriöstä lähdössä olivat ainakin Keijo Korhonen ja Pekka Korvenheimo. Presidentin lähipiiristä myös Olavi J. Mattila etsiskeli suurlähettilään paikkaa mm. Moskovasta.
Elokuussa presidentti vieraili Islannissa. Matka epäonnistui presidentin kunnon pettäessä. Lehdistö kertoi ehdottomasta kiellosta päästä seuraamaan kalastusta sekä siitä, että presidentti lepäsi hotellihuoneessaan ”henkilääkäri Pentti Halosen kuljeskellessa huolestuneen näköisenä hotellin aulassa”.
Kotona odotti kiireinen poliittinen syksy. Pääministeri Koivisto piti väkisin hallitusta pystyssä Paavo Väyrysen pyrkiessä välittömään kaatoon. Tuovisen päiväkirjan mukaan presidentti oli ”huonokuntoinen ja sekava”. ”Presidentti oli vilustunut, väsynyt ja huonokuntoinen”, kerrottiin hallituslähteistä lehdistölle. 10. syyskuuta kansliapäällikkö Perttunen ilmoitti pääministeri Koivistolle presidentin kuukauden sairaslomasta mikä merkitsi, että Koivisto ryhtyisi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä. ”Huomenna kuviot muuttuvat”, totesi Koivisto ministeri Kalevi Kivistölle.
Sairausloma mursi vaikenemisen muurin. Salailu ja puheet flunssasta loppuivat. Helsingin Sanomat oli aloittanut ympärivuotokautisen päivystyksen Tamminiemen portilla jo Islannin matkan jälkeen elokuussa.
Valtioneuvoston kansliapäällikkö Uolevi Hakavuori vieraili 13.10.1981 valtiosihteeri Tuovisen luona. Hän ilmoitti, että Tasavallan Presidentin eronpyyntö oli odotettavissa minä päivänä tahansa. Huhut levisivät ulkoministeriössä nopeasti ja tunnelmat kiristyivät. Tuovisen mukaan oli havaittavissa ”selvä demareiden ryhtiliike nyt kun Kekkosen aika on päättymässä”.
Valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa 27.10.1981 esiteltiin presidentin edellisenä päivänä allekirjoittama asiakirja, jossa hän ilmoitti, että häntä kohdannut sairaus oli todettu luonteeltaan sellaiseksi, että ”sen on katsottava muodostavan hallitusmuodon 25 §:ssä tarkoitetun pysyvän esteen”.
Käytännössä vallitsi interregum – kahden hallitsijan välinen aika – joka historiassa on yleensä merkinnyt kiihkeää toimintaa. Sosiaalidemokraattien ehdokas oli itseoikeutetusti Mauno Koivisto. Keskustapuolueella oli edessä kujanjuoksunsa, presidenttiehdokkaan valinta.
Korkea äänestysprosentti ja Koiviston saama suuri äänisaalis vaimensivat spekulaatiot mustasta hevosesta. Koiviston valinnan varmistuminen nosti esille kaksi kysymystä: Koiviston ”sisäänajamisen” ulkopolitiikan ja erityisesti idänpolitiikan saloihin ja toiseksi kysymyksen muutoksiin ulkoministeriössä.
Koiviston ensi vaiheen sisäänajossa Korvenheimo poliittisen osaston va. päällikkönä oli avainasemassa. Hän lähtikin liikkeelle jo muutamaa päivää ennen Koiviston virkaanastumista lähettämällä Koivistolle erittäin salaiseksi luokitellun muistion. Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto saikin heti virkakautensa aluksi tehopakkauksen Suomen ulkopolitiikasta ja ajankohtaisten asioiden taustoista.
Paavo Lipponen nosti heti presidentinvaalien jälkeen kolumnissaan ulkoasiainhallinnon nimitykset SDP:n erityisen huolenpidon kohteeksi. Arveluissa muutoksista ulkoministeriössä lähdettiin yleensä siitä, että sosiaalidemokraatit ottaisivat ulkoministerin paikan ja suorittaisivat sitä kautta ”puhdistuksen”. Ensimmäiseksi ”uhriksi” spekuloitiin Moskovan suurlähettilästä Hallamaata.
Hallitusneuvotteluista tuli ongelmalliset. Keskustapuolue pyrki mahdollisimman vähiin muutoksiin. Sosiaalidemokraattien nälkä kasvoi syödessä – suuren vaalivoiton jälkeen ei haluttu hallitukseen aivan vanhoin ehdoin. Tavoitteeksi kiteytyi Väyrysen syrjäyttäminen ulkoministerin paikalta. Tämä tapahtui siten, että Sorsa ilmaisi valmiutensa ja halunsa ulkoministeriksi. Hallitusneuvottelujen tuloksena syntyi Kalevi Sorsan kolmas hallitus. Ulkoministeriksi tuli RKP:n Pär Stenbäck. Jan-Magnus Janssonin syrjäyttäminen Stenbäckillä oli Koiviston ratkaisu. Väyrynen jäi hallituksen ulkopuolelle. Lisäksi uuden ulkoministerin Stenbäckin ja Väyrysen suhteet olivat täysin poikki jo vanhastaan. Stenbäck oli lyönyt nyrkillä Väyrystä 1970 Brysselissä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan matkalla.
Keijo Korhosen osalta Koiviston toiminta oli määrätietoista. Hän lopetti poliittisen alivaltiosihteerin oikeudet pitää suoraa yhteyttä presidenttiin. Vladimirovin mukaan Neuvostoliitossa katsottiin ”kovasti kieroon” Keijo Korhosta. Keijo Korhonen koki siirron YK:hon helpotuksena. Ulkoministeriön aseman heikkeneminen mm. presidentin kanslian suhteen olikin selvä tosiasia jo vuoden 1981 kuluessa. Ulkoministeriön asemaan vaikutti myös uuden ulkoministerin Per Stenbäckin rooli. Hän ajautui nopeasti riitaan pääministeri Kalevi Sorsan kanssa, mikä oli omiaan heikentämään ministeriön asemaa.
Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1970-1981 ISBN 978-951-1-23118-9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti