Vuonna 1979 kohtalokkaasti sairas ”Toinen” Breznev oli jo menettänyt otteensa itsestään, ympäristöstään, työstään ja elämästään. Mutta ei ollut Kosyginkaan enää sama tarmokas, rauhallinen ja varmaotteinen pääministeri, jollaisena hänet oli opittu tuntemaan jo 40 vuoden ajan. Hänestä oli tullut iäkäs, väsynyt, sairaalloinen mies, jonka tuska puolison menetyksestä ei ollut koskaan hellittänyt.
Poissa oli entinen, erittäin työkykyinen ja kyvykäs Kosygin, tilalla paineen ja painostuksen alla antautuva ja turhautuva Kosygin. Hallitusta ei enää johtanut rohkea päätöksentekijä, joka oli aina täysin orientointunut kulloiseenkin tilanteeseen ja loppuun asti taitavasti näkemyksiään. Hän oli tullut mielipiteissään jyrkemmäksi, keskusteluissa ärtyneemmäksi, ja hänelle ominainen suuri kärsivällisyys oli ajoittain kokonaan poissa. Hallituksen istuntojen ilmapiiri muuttui raskaaksi ja riitaisaksi.
Sairautensa myötä Breznev oli muuttunut yhä epäluuloisemmaksi, mikä heijastui ennen muuta suhteiden huononemisena Kosyginiin. Bresznev ja hänen kannattajiensa painostus oli kasvanut uuden perustuslain tultua voimaan kesällä 1978. Kosyginilta ja hallitukselta oli otettu pois entinen valta jaella yhä niukempia ja niukempia resursseja, ja systeemi oli sellainen, että omien asetustensa luonnokset Kosyginin hallitus sai politbyroolta. Kosygin hoiti edelleen ulkopoliittisia tehtäviä nimenomaan taloussuhteissa, mutta hänen reviiriinsä kuuluivat suurvaltapolitiikan kannalta vähemmän tärkeät maat, kuten Etiopia, Etelä-Jemen ja Syyria.
Kekkosen ja Kosyginin yhteysmies Vladimir Stepanov sai samoihin aikoihin tilaisuuden keskustella Kosyginin kanssa useita tunteja. Samalla hän tutkaili pääministerin mielenaloja.
Presidentin linnassa pantiin merkille Kosyginin vaikutusvallan väheneminen. Presidentti itse kyllä puhui jatkuvasti lähiympäristössään Kosyginista hyvänä ihmisenä ja kumppanina, mutta esimerkiksi Jaakko Kalelan mielikuvissa Kosyginia ”ei enää ollut olemassa” vuoden 1978 Kostamuksen tapaamisen jälkeen. Kosyginin alasajo näkyi myös Tehtaankadulla, missä Stepanovin asema Kosyginin edustajana ja luottomiehenä silminnähden heikkeni. Kalela oli sitä mieltä, että Kosyginin otteen herpaantuminen pani käyntiin Stepanovin lähtölaskennan. Presidenttikin näytti jo saaneensa tarpeekseen.
Kekkosen ja Kosyginin jäähyväiset tapahtuivat Moskovassa heinäkuun 1980 lopulla. Kohtaamispaikkana ei ollut sen paremmin Kreml, Zavidovo tai mikään muukaan totutuista tapaamispaikoista, vaan olympiakisojen soutustadion Moskovan laitamilla Kryltaskojessa. Tulkkina toiminut UM:n Taisto Tolvanen arvioi, että tapaaminen ”piti naamioida olympiastadionille, sillä jos Kekkonen olisi tullut Kremliin, Breznev ei olisi sitä sallinut”. Breznev ei ottanutkaan Kekkosta vastaan, vaan matkusti välittömästi kisojen avajaisten jälkeen lepäilemään Krimin datsalleen.
Kosygin oli saanut lokakuun 1979 puolivälissä vakavan infarktin eikä sen vuoksi ollut voinut joulukuussa osallistua Afganistania koskevaan päätöksentekoon. Boris Bartsanov arvelee, että jos Kosygin olisi ollut paikalla, hän olisi varmasti vastustanut sotilaallista interventiota. Kun hän kuuli kohtalokkaasta päätöksestä, hän sanoi vihastuneena, että ”tätä kansa ei tule antamaan anteeksi”.
Vain kolmisen kuukautta jäähyväisistä Kekkosen kanssa Kosygin sai edellistä vielä vaikeamman infarktin ja vaipui kymmeneksi päiväksi tajuttomuuteen. Tästä sydänkohtauksesta Suomessa ei tiedetty mitään. 23.10.1980 uutistoimista TASS ilmoitti, että Korkein neuvosto on vapauttanut A.N. Kosyginin ministerineuvoston puheenjohtajan tehtävistä ja nimittänyt hänen seuraajakseen ministerineuvoston puheenjohtajan 1. sijaisen N.A.Tihonovin. Aleksei Nikolajevits Kosygin kuoli sydänhalvaukseen 18.12.1980 aamupäivällä sairaalassa omaisten keskellä.
Pitkään sinniteltyään Urho Kekkonen poistui lopullisesti poliittisesta elämästä 27.10.1981, jolloin valtioneuvoston ylimääräisessä istunnossa hänen todettiin sekä oman ilmoituksensa että lääkärinlausunnon perusteella olevan estynyt hoitamaan virkaansa. Ratkaiseva käänne kohti neljännesvuosisadan kestäneen presidenttiyden päättymistä oli koettu traagisella Islannin kalamatkalla elokuun lopulla. Tasavallan presidentti Urho Kekkosen viimeinen työpäivä oli perjanti 4.9. heti perhepiirissä vietettyjen syntymäpäivien jälkeen.
Breznevin vuoro lähteä koitti marraskuussa 1982. Elämänsä viimeisinä vuosina Leonid Breznev menetti täysin otteensa todellisuudesta. Elämänsä 2-3 viimeistä vuotta Breznev oli käytännöllisesti katsoen täysin työkyvytön. Breznev sinnitteli loppuun asti. Suomen uusi presidentti Mauno Koivisto oli niitä harvoja valtionpäämiehiä, jotka tapasivat Breznevin tämän viimeisinä kuukausina. Lännen lehdistössä kerrottiin suomalaisten saaneen shokin nähtyään Bresnevin huonon kunnon Koiviston ensimmäisen presidenttimatkan vastaanottoseremonioissa Vnukova-2:SSA 9.3.1982.
Vain kaksi viikkoa Koiviston vierailun jälkeen Brezneville tapahtui katastrofi, joka joudutti hänen lopullista lähtöään. Taskentissa kokoonpanohallissa rakennustelineet murtuivat uteliaitten työläisten painosta, jotka olivat tulleet katsomaan maan isää. Breznev jäi osittain sortuvien telineiden alle, hänen solisluunsa meni poikki ja lentävä metallinkappale leikkasi häneltä korvan. Breznev vietiin kiireesti paikalliseen sairaalaan.
Breznev löydettiin marraskuun 10. päivän aamuna kuolleena Moskovan datshansa sängystä, johon hän oli illalla käynyt vaimonsa viereen nukkumaan.
Lähdeaineisto: Esa Seppänen Itäsuhteiden kolmiodraama ISBN 978-951-20-7492-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti