Kekkonen oli niin voimakas persoonallisuus ja hänen valtakautensa kesti niin pitkään, ettei kysymys hänen seuraajastaan noussut esille kuin vasta 1960-luvun lopulla. Silloinkaan keskustelu ei ehkä olisi alkanut, ellei hän itse olisi hermostunut, suorastaan kiukustunut 1968 käydystä presidentin vaalikampanjasta. Kekkosta ärsytti, ettei kokoomus asettanut ehdokkaakseen Lauri Ahoa, hänen hyvää kaveriaan, jota hän olisi sietänyt. Sen sijaan ehdokkaaksi tuli pääjohtaja Matti Virkkunen, mistä UKK ei vähääkään pitänyt. Johannes Virolainen kertoo, että Kekkonen murisi hänelle myöhemmin: ”Otin heidät (kokoomuksen) vaalikaudella 1962-1966 Karjalaisen ja Sinun hallituksiisi ja menin takuuseen heidän ulkopoliittisesta luotettavuudestaan. Moskovakin oli silloin hiljaa, vaikka ei hyväksynytkään kokoomusta. Nyt ne palkitsivat minut asettamalla Paavo Virkkusen pojan ehdokkaakseen. Ja sitten se huijari, Vennamo, kyllähän minä olen sen aina tuntenut, mutta hänen pauhaamisensa valitsijamiesvaaleissa ylittää kaiken säädyllisyyden rajat. Sain kyllikseni siitä räyhäämisestä, miksi presidentin vaalitaistelu 1968 muodostui. Siksi ilmoitin jo ajoissa, etten ryhdy enää ehdokkaaksi, vaikka pyydettäisiinkin.”
Kekkonen tuli suurella enemmistöllä valituksi 1968, kun häntä tukivat silloiset hallituspuolueet, keskustapuolue, sosiaalidemokraatit ja SKDL. Matti Virkkusen valitsijamiesmäärä 60 ja Vennamo-hyväkkään kokonaista 36, osoittivat, että kansa halusi esittää protestin Kekkosta vastaan. Kyllä Kekkosen asema tästä huolimatta oli koko 1960-luvun ja vielä 1970-luvun puoliväliin saakka horjumaton. Häneen oli totuttu, tiedettiin, että Tamminiemessä oli valtakunnan isäntä, joka hoiti asioita. Olipa kysymys lähes mistä tahansa, häneen vedottiin. Aina 1970-luvun puoliväliin saakka, kun hän oli voimissaan, hän puuttui asioihin ja auttoi. Joskus hän puuttui liikaa sellaisiinkin asioihin, joiden kanssa presidentillä ei ollut mitään tekemistä.
Kekkosen valta oli huipussaan vuodesta 1968, jolloin hänen kolmas presidenttikautensa alkoi, aina 1970-luvun loppupuolelle saakka, ehkä vuosiin 1976-77. Tänä aikana hänen vallanhalunsa ja epäilevä suhtautumisensa erityisesti hänen lähellään oleviin työtovereihin saivat hyvinkin kielteisiä muotoja ja ilmaisuja.
Syksyllä 1972 maahan muodostettiin pitkien neuvottelujen jälkeen Sorsan ensimmäinen hallitus. Kekkonen tuli keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan kokoukseen vaatimaan puoluetta hallitukseen. Keskustapuolue päättikin sen jälkeen mennä hallitukseen ja valitsi viisi ministeriä. Kolme nimitettiin yksimielisesti ja kahden osalta suoritettiin äänestys. Ensin äänestettiin sosiaaliministeri Pentti Pekkarisen ja Paavo Väyrysen välillä. Pekkarinen voitti selvästi. Sitten äänestettiin toisesta opetusministeristä Marjatta Väänäsen ja Katri-Helena Eskelisen välillä. Marjatta voitti ylivoimaisesti.
Sorsan ensimmäinen hallitus istui lähes kolme vuotta. Koko ajan Kekkonen narisi minulle, etten puolueen puheenjohtajana ollut estänyt sen ”tyhmän Pekkarisen” ja sen ”munkkiniemeläisen emännän” pääsyä hallitukseen. Kun puolustauduin vetoamalla siihen, että ryhmä suoritti lippuäänestyksen, jonka tulos oli selvä, hän tokaisi: ”Kyllähän itse tiedät, ettei kaikkia asioita saa päästää äänestykseen!”
Kekkonen oli ihmissuhteissaan musta-valkolinjalla. Ei tarvinnut olla paljon syytä, ei aina ollenkaan, kun hän ärsyyntyi. Ja kun oli kerran ärsyyntynyt, vihanpito kyllä kesti. Kun Paasion toinen vähemmistöhallitus päätettiin muodostaa, Kekkonen kävi läpi hallitukseen tulleet sosiaalidemokraattiset ministerit henkilö henkilöltä ja lausui omat käsityksensä jokaisesta. Koivistosta hän tuhahti: ”Koiviston mukaantuloa minä en käsitä. Suomen Pankissa ovat tietenkin iloissaan, kun Koivisto tuli ministeri, ja Linnamo tuli kai sitten Koiviston suosituksesta vanhana hallituskumppanina ja ystävänä”.
Siirtyminen Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan alkoi Koiviston osalta varsin aikaisin, 1960-luvulla, silloin kun Mauno Koivisto siirtyi lopullisesti Turusta Helsinkiin. Kekkonen nimitti hänet Suomen Pankin pääjohtajaksi Klaus Wariksen jälkeen syksyllä 1967. Koivisto oli silloin Paasion hallituksen valtionvarainministeri ja alkoi saada yllättävää ja aika ihmeelliseltä tuntuvaa goodwilliä. Koivisto ei luvannut kansalle mitään, hän esiintyi jatkuvasti hyvin huolestuneen näköisenä, ilmeisesti olikin ihan tosissaan huolestunut maan talousvaikeuksien vuoksi. Hän vaati kansalta pidättyvyyttä ja säästäväisyyttä – vähän Winston Churchillin tapaan: verta, hikeä ja kyyneleitä. Kukaan ei olisi uskonut, että säästäväisyyttä vaativan valtionvarainministerin suosio alkaisi nopeasti kasvaa. Mutta kansa hyväksyi hänet. Yleinen mielipide, lehdistö, radio ja televisio oli vihdoinkin löytänyt Turusta tulleen entisen satamajätkän, joka väiteltyään tohtoriksi oli noussut Suomen poliitikkojen kärkijoukkoon!
Keväällä 1968 presidentin vaalien jälkeen sosiaalidemokraatit nostivat Koiviston pääministeriksi ja syrjäyttivät Rafael Paasion, joka tosin palasi vielä 1972 hajoitusvaalien jälkeen pääministeriksi. Se lisäsi entisestään Koiviston kansansuosiota. Koiviston ensimmäinen hallitus, jossa oli aika kova keskustapuolueen edustus, kolme entistä pääministeriä, Miettunen, Karjalainen ja Virolainen, istui vuoden 1970 vaaleihin saakka.
Koivisto ja sosiaalidemokraatit eivät vuoden 1970 vaaleissa erityisesti menestyneet. Jättipotin veti protestipuolue, SMP, joka toi eduskuntaan 18 kansanedustajaa. Suurimman tappion kärsi keskustapuolue menettäen saman määrän kuin kokoomus vuonna 1991: 13 kansanedustajaa. Koivisto lähetettiin takaisin Suomen Pankkiin korkoa kasvamaan, kuten sanonta kuului. Hän kasvoi korkoa ja toimi 1972 Paasion hallituksen valtionvarainministerinä, mutta palasi jo syksyllä keskuspankin rauhaan. Koivisto vedettiin päivän politiikkaan takaisin vasta 1979. Kekkonen arveli, että Koiviston suosion kasvu loppuisi, kun hänet nimitettäisiin uudestaan pääministeriksi ratkaisemaan suuria taloudellisia vaikeuksia, joihin maa oli joutunut. Hän toivoi, että Koivisto ”ryvettäisi” itsensä niin pahasti, että suosi kyllä romahtaisi.
Lähdeaineisto: Johannes Virolainen Viimeinen vaalikausi ISBN 951-1-11995-8
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti