- Katsot perään, mitä siellä aikoo. Pidät huolen ulkopolitiikasta. Se on sinun vastuullasi. Siitä se ei mitään ymmärrä. Kerrot sitten minulle, mitä tapahtui. Vanha isäntä oli pahalla päällä, tuhahteli kulmat kurtussa.
Elettiin helmikuuta 1980. Istuin Kekkosen kanssa kahden kesken Linnan toisen kerroksen jossakin salongissa, josta avautui näkymä hyiseen Eteläsatamaan. Olin tullut saamaan viimeistä voitelua tasavallan päämieheltä ennen pääministeri Mauno Koiviston edessä olevaa vierailua Ruotsiin, Keijo Korhonen kirjoittaa.
Pääministerin ulkomaanvierailut eivät oikeastaan kuuluneet presidentille, paitsi ulkoministeriön hoitaman yleisen vierailukoordinoinnin osalta. Kekkosen aikana oli vakiintunut sellainen tapa ja käytäntö, että pääministeri pääsääntöisesti ei puuttunut ulkopolitiikkaan. Ulkopolitiikka oli presidentin työtä ja hänen henkilökohtaisessa ohjauksessaan ulkoministerin vastuulla. Mutta nyt tasavallan päämies halusi, että ulkoministeriön poliittisten asioiden alivaltiosihteeri osallistuisi pääministerin Ruotsin-vierailuun.
Ymmärsin, mikä suola Kekkosta janotti. Nordek-hanke, runsaan kymmenen vuoden takainen nuorena nukutettu ajatus Pohjoismaiden talousyhteisön perustamisesta ei ollut presidentiltä unohtunut, ei myöskään silloisen pääministerin Mauno Koiviston osuus Nordekissa, sellaisena kuin Kekkonen sen mielsi. Presidentin käytöksestä ja sanoista oli helposti pääteltävissä, että hän ei suurtakaan arvoa antanut silloisen pääministerinsä ulkopoliittiselle arvostelukyvylle.
Matkalle lähdin silti avoimin mielin ja hoitelin vahtikoiran tehtävät parhaani mukaan. Helsinkiin palattuamme menin ilmoittautumaan Kekkoselle. Päämies ei ollut yhtään paremmalla tuulella kuin neljä viisi päivää aikaisemmin. – Mitä se nyt sitten siellä sai aikaan? Mitä se sanoi? Mitä se puhui? kuului keskustelunavaus. Oli selvää, että pääministeriä riepottava raportti olisi nyt ollut tervetullut.
Mutta kerroin asiat sellaisena kuin olin ne nähnyt. Tiesin, että matka meni hyvin ja että mitään potkimista ulkopolitiikan aisojen yli ei ollut havaittavissa. Lehdistötilaisuudessa Koivisto esitteli Suomen ulkopolitiikkaa moitteettomalla tavalla ja vastaili kysymyksiin varsin taitavasti, tarpeen vaatiessa nojautuen asiatietojen osalta minuun, koska edustin ulkopolitiikan ammattiministeriötä. Minulla ei kaiken kaikkiaan ollut mitään kielteistä kerrottavaa. Tuo ei päämiehen huonoa tuulta parantanut. Hän tuhahteli tyytymättömän näköisenä, mutta siirtyi sitten muihin asioihin.
Kekkonen vierasti Koivistoa. Keväällä 1980 Kekkonen oli jo antanut periksi Koivistolle. Parhaan kakkosen asema Suomen kansan silmissä vakiintui, kun aikamiespoika uskalsi huhtikuussa 1981 julkisesti uhmata Vanhaa Isäntää, kiistäen tämän oikeuden pääministerin erottamiseen.
Olin tutustunut Mauno Koivistoon vilahduksenomaisesti jo Turun yliopiston aikoina. Itse asiassa taisimme olla muutamia kuukausia samanaikaisesti tuon mainion yliopiston assistentteina, ennen kuin vasta väitellyt tohtori siirtyi Helsinkiin pankkialalle. En vieläkään tiedä, onko Mauno Koivisto lintu vai kala.
Suomen kansa rakastui jöröön, kuivan asialliseen, ujon ja kömpelön tuntuiseen, luontevaa Turun murretta käyttävään itseoppineeseen filosofiin jo Koiviston ollessa Suomen Pankissa. Kansa oli saanut tarpeekseen lehmänkauppoja tekevistä ja juonittelevista poliitikoista. Koivisto, joka ei koskaan ollut tavoitellut edes kansanedustajan paikkaa, näytti virkistävältä poikkeukselta. Hänen synkän masentavat moitteensa valtakunnan taloudenpidosta otettiin vastaan ihastuksen hyrinällä. Kukaan ei voinut olla suositumpi kuin tämä itsenimitetty Valtakunnanpessimisti. Olisiko kenellekään toisella nimimiehellä ollut varaa julkaista kirjaa sellaisella otsikolla kuin ”Väärää politiikkaa”? Varsinkin kun tekijä itse suuressa määrin oli vastuussa tuosta väärästä politiikasta.
Mauno Koivistolle rakennettuun myyttiin kuului turkulaisen satamajätkän työ ja tausta. Tosiasiassa hän ylti lähimmäs ahtaajan työtä vain kirjanpitäjänä ja työnmerkitsijänä, ei omaa ruumistaan rasittaen. Koivisto oli kaikkea muuta kuin kansanmies. Hän kuului nimellisesti sosialisteihin, mutta asiallisesti hän on aina mieluusti samaistunut yhteiskunnan parempiosaisiin, Suomen nimenomaiseen yläluokkaan.
Pääministerinä ollessaan Koivisto oli suorastaan kerjännyt kutsua viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon. Sitä hän ei koskaan saanut. Vasta presidenttiasema muutti tilanteen. Vanha presidentti oli sittenkin oikeassa sanoessaan, että Mauno Koivisto ei ulkopolitiikkaa ymmärrä. Kirjoitin Koivistosta lehteeni: ”Tämä mies on punnittu ja köykäiseksi havaittu”. En ole myöhemminkään havainnut syytä tuon mielipiteen muuttamiseen, Keijo Korhonen kirjoittaa.
Lähdeaineisto: Keijo Korhonen Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti