Keijo Korhonen analysoi kirjassaan Sattumakorpraali Vladimir Stepanovin toimintaa Suomessa. Korhonen kirjoitta, että Miettusen hallituksen uuden ulkoministerin nimi ei varmaankaan nostanut suosionosoituksia Neuvostoliiton suurlähetystössä Tehtaankadulla. Keijo Korhonen toki siellä tunnettiin. Hänestä oli varmaan erityinen henkilömappi – kenen tai keiden pitämä, sitä en osaa arvella. Korhonen oli ollut jo vuosia ulkoministeriössä ja tullut eri työtehtävissä tutuksi tehtaankatulaisten kanssa. Kekkosen mieheksi hänet hyvin tiedettiin.
Mutta Tehtaankadun päällikön silmissä enteet näyttivät ylipäätään pahoilta. Minulla oli valmista kuormaa hartioillani. Kun Kekkoselle sanoin, että suhteeni venäläisiin oli tiettävästi kunnossa, puhuin omasta näkökulmastani. Stepanovin käsitys oli epäilyksittä toinen, sen huomasi jo muutaman viikon sisällä. Korhonen oli tutkinut vanhoja arkistoja Leningradissa ja opetellut venäjää. Miten paljon hän sitä osasi, siitä ei ollut varmuutta. Mutta moinen harrastus oli sinänsä epäilyttävää. Myös neuvostodiplomaatit, eteenkin ne, joilla oli suoranaisia KGB-tehtäviä, olivat vastaavasti opetelleet suomea. Eivät he sitä välttämättä tehneet ystävyydestä Suomen maata ja kansaa kohtaan. Mappi varmasti kertoi Korhosen taustasta. Mies oli syrjäseudulta, mutta vanhemmat tunnettuja suojeluskuntalaisia. Kulakkeja ja tuholaisia, olisi Stalin Neuvostoliitossa todettu ennen perheen lastaamista Siperian radan härkävaunuihin. Lisäksi Korhonen oli opiskellut sekä newyorkilaisessa Columbus-yliopistossa että Harwardissa. Hän oli viettänyt toistakymmentä syyskautta Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksissa New Yorkissa. Mapin tiedot noilta ajoilta olivat arvattavasti vajaat. Mutta selkeän valinnan maailmanlaajuisessa sosialismin ja imperialismin välisessä taistelussa mies oli tehnyt.
Hänet tiedettiin myös ulkoministeriössä tekstinikkariksi ja taustatyöntekijäksi osastopäällikkö Hyvärisen vängätessä mainintaa Suomen puolueettomuudesta kaikkiin yleisiin kommunikeoihin. Korhonen oli tehnyt töitä myös Jakobsonille. Pääsihteeriseikkailussa hän tietenkin oli ollut joukon jatkona, vaikka ei kovin näkyvästi. Jakobsoniin hän piti edelleenkin yhteyksiä, se oli Helsingin KGB saanut selville.
Kaiken huipuksi Korhonen oli ollut riittävän tyhmä paljastaakseen korttinsa koti-Suomessa. Hän oli lähes kymmenen viime vuoden aikana pitänyt jokaisena itsenäisyyspäivänä juhlapuheen jossakin maaseudulla, useimmiten rajaseudun pitäjissä. Näiden viesti oli tarpeeksi selkeä KGB:llekin, ei toki hurraaisänmaallisuutta eikä millään muotoa ryssänvihaa, mutta itsepintaista Suomen puolueettomuuden ja omien kansallisten etujen jankuttamista. Korhonen oli myös kulkenut luennoimassa epäilyttävän Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki-nimisen järjestön tilaisuuksissa eri puolilla maata.
Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina Korhonen oli saanut opetusministeriöltä lausuntopyynnön asiassa, joka mitä tiiviimmin liittyi Suomen ja Neuvostoliiton hyvien ja ystävällisten naapuruussuhteiden kehittämiseen. Edistyksellisten suomalaispiirien aloitteesta – jota oli Tehtaankadulta käsin sopivasti rohkaistu – oli opetusministeriöltä vaadittu virallista kantaa siihen, oliko Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ja silloisen Saksan 23. elokuuta 1939 solmimassa ns. Ribbentrop-sopimuksessa salainen lisäpöytäkirja, joka lupasi Suomen ja Baltian maat Neuvostoliiton etupiiriin ja Neuvostoliiton hoidettaviksi ilman että Saksa asiaan puuttuisi. Tällaista väitettä levittivät läntiset revansistiset ja imperialistiset piirit haluten saattaa Neuvostoliiton nimen epäilyttävään valoon. Neuvostoliiton virallinen historia torjui jyrkästi moiset katalat vihjailut. Salaisesta lisäpöytäkirjasta puhuminen Suomen kouluissa, yliopistoissa ja julkisessa sanassa vaaransi siten maiden väliset hyvät ja luottamukselliset suhteet.
Professori Korhonen oli ollut riittävän röyhkeä todistaakseen virallisesti, Helsingin Yliopiston Poliittisen historian laitoksen kirjepaperilla ja leimalla, että Ribbentrop-sopimuksessa todella oli tällainen lisäpöytäkirja. Sen kopio oli joutunut länsiliittoutuneiden käsiin muiden berliiniläisarkistojen mukana. Neuvostoliittolaiset väitteet asiakirjan väärentämisestä eivät Korhosen mukaan vaikuttaneet uskottavilta. Jos lisäpöytäkirjaa ei olisi ollut, miten voidaan selittää tuon ajan asiakirjalähteistössä eri maissa toisistaan riippumatta esiintyneet viitteet sen olemassaoloon? Niin laajan väärennetyn aineiston sijoittaminen arkistoihin eri puolille maailmaa ylitti sentään jopa länsieurooppalaisten ja amerikkalaistenkin kyvyt, uskalsi Korhonen neuvostovihamielisesti väittää.
Hallitus oli nimitetty alkuviikosta, muistaakseni tiistaina. Perjantai-iltapäivällä viikon viimeisen virastotunnin alkaessa tuli Tehtaankadulta kiireellinen viesti. Suurlähettiläs Stepanov haluaisi heti tavata ulkoministeri Korhosta. No mikäpä siinä, sopihan se. Suurlähettiläs parin lähimmän miehensä kanssa ilmestyi ministerin työhuoneeseen. Hänen asiansa oli hallituksensa puolesta toivottaa onnea ja tiedustella, mitä uusi ministeri ajatteli Suomen ja Neuvostoliiton suhteista nyt ja tulevaisuudessa.
Stepanov otti alusta lähtien minut haulikontähtäimiin. Opin pian kantapään kautta, että Stepanovilla oli suorat yhteydet presidenttiin. Olin täysin Kekkosen varassa ja hänen tahdostaan ministerinä. Mutta hän antoi minun selviytyä yksin, hän ei puolustanut ministeriään. Otin Stepanov-ongelman esille presidentin kanssa 24.11.1976. Totesin suurlähettilään asenteen olleen ”valmis” jo minun tullessani ministeriksi. Kekkonen kertoi minulle Stepanovin puhuneen myös hirvenmetsästysretkellä Hailuodossa minusta pahaa Oulun maaherralle Erkki Haukipurolle. Stepanovin asenteen ymmärsin loppujen lopuksi hyvin. Neuvostoliittolaisille Suomen puolueettomuuspolitiikan tunnustaminen olisi merkinnyt otteen heltiämistä pienestä luoteisnaapurista. Perhetausta ja henkilöhistoria tekivät V.S. Stepanovista todellisen Suomi-syöjän.
Lähdeaineisto:
Keijo Korhonen: Sattumakorpraali ISBN 951-1-20893-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti