Suomen sodanjälkeistä politiikkaa ja Kekkosen toimia arvioitaessa on syytä tarkastella, mikä oli venäläisten näkemys Kekkosen vuosista. Neuvostoliitto oli hajonnut ja Venäjä tehnyt pesäeron aikaisempaan politiikkaansa. Presidentti Boris Jeltsin on todennut, että yya-sopimus oli epäoikeudenmukainen eli vahvemman osapuolen heikommalle pakottama sopimus. Vieraillessaan Suomessa vuonna 1992 hän pyysi anteeksi Neuvostoliiton puuttumista Suomen sisäisiin asioihin ja lupasi lopettaa ” teeskentelyn ja hurskastelun ”, joka leimasi maittemme välisiä suhteita.
Boris Jeltsin kävi myös ensimmäisenä venäläisenä laskemassa seppeleen Hietaniemen sankarihaudalle. Toimiessani Moskovassa jouduin suomalaisten delegaatioiden mukana lukemattomia kertoja osallistumaan seppeleenlaskuun tuntemattoman sotilaan haudalle. Joka kerta ajattelin, että on turha puhua hyvistä ja luottamuksellisista suhteista niin kauan kuin neuvostoliittolaiset eivät käy laskemassa seppeleitä sankariristille Hietaniemessä, kirjoittaa Björn Alholm kirjassaan Toisinajattelija suurlähettiläänä.
Viimein Boris Jeltsin ymmärsi sen tehdä. Sivumennen sanoen nykyinen presidenttimme Tarja Halonen totesi painokkaasti presidenttiehdokkaiden haastattelussa 15.12.1999, että ”yya-henki oli hyvä henki”. Kuitenkin juuri sen aikaansaama henki oli huono, vaikka sopimus itse oli aikanaan välttämätön, tosin Jeltsininkin mukaa ”epäoikeudenmukainen”.
Neuvostoliittolaiset Suomen tuntijat ovat kirjoitelleet muistelmiaan, joissa kuvataan maittemme välisten suhteiden hoitoa. Niissä on tuotu esille varsin mielenkiintoisia ja paljastavia asioita ja tapahtumia. Ehkä keskeisin ja vaikutusvaltaisin henkilö tällä alla koko sodanjälkeisenä aikana oli Viktor Vladimirov. Jotkut uskalsivat antaa hänelle arvonimen ”Kenraalikuvernööri”.
Hänen kanssaan kilpaili Vladimir Stepanov. KGB-kenraali, ministerineuvos Viktor Vladimirov toimi Suomessa pitkään kolmeen eri otteeseen, myös Koiviston presidenttikaudella. Täällä hän pystyi luomaan läheiset, salaisuuksista vapaat suhteet moniin suomalaisiin poliittisiin ja muidenkin alojen vaikuttajiin.
Venäläisten Oleg Gordievskin ja Inna Rogatschin kirjassa Sokea peili kerrotaan Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n toiminnasta kylmän sodan maailmassa, myös Suomessa:
Kiistattomasta maineestaan Viktor Vladimirovin on tyystin kiittäminen Suomea. KGB:ssä ei tunnettu vertaa tavalle, jolla suomalaiset loivat Vladimiroville äärimmäisen viehättävän herrasmiehen imagon, tietoisesti tai tiedostamattomasti rauhoitellakseen itseään. Hän pystyi totaalisesti manipuloimaan suomalaiset käytännöllisesti katsoen kaikilla aloilla ja hänen ominaisuuksiinsa kului ainutlaatuinen kyyninen valehteleminen.
Tämä arvio ei ole suomalaisille imartelevaa, se on säälimätön ja kova, mutta osunee kokolailla kohdalleen. Joka tapauksessa sen kumoaminen on äärimmäisen vaikeaa, eikä siihen toistaiseksi ole kukaan vakuuttavasti pystynytkään.
Kirjassaan Näin se on Vladimirov puolestaan toteaa, että henkilökohtaisten kontaktien luojana ja ylläpitäjänä Suomen puolelta oli koko sodanjälkeisen ajan ollut Urho Kekkonen. Jo valvontakomission aikoihin Kekkonen oli yksi niistä harvoista suomalaisista poliitikoista, jotka ylläpitivät säännöllisiä epävirallisia kontakteja neuvostoliittolaisiin karttamatta iloisia illanistujaisiakaan. Ja hän lisää, että Suomen silloin presidentti Mannerheim ei suhtautunut tähän suopeasti. – Eipä tietenkään, Mannerheimillä oli oma tapansa käyttäytyä venäläisten kanssa, jotka hän tunsi perinpohjaisesti.
Asettuessaan kannattamaan Kekkosta vuoden 1956 presidentinvaaleissa Vladimirov toteaa, ettei yksinomaan Kekkosen henkilöllä ollut suurta merkitystä vään myös sillä seikalla, että hänen takanaan oli vaikutusvaltainen poliittinen puolue, joka sosiaaliselta kokoonpanoltaan, tavoitteiltaan ja intresseiltään oli puhtaasti kansallinen. Se ei kuulunut mihinkään kansainvälisiin järjestöihin eikä ollut niin muodoin Lännen vaikutuksen alainen. Tämä Vladimirovin huomio pitää osapuilleen paikkansa, mutta samalla on lisättävä, että vuosien varrella maalaisliitto ajautui yhä enemmän Neuvostoliiton vaikutuksen alaiseksi ottaessaan vastaan jopa vaalirahoitusta oman toimintansa tukemiseksi.
Maalaisliiton johtohenkilöinä ja ennen kaikkea Kekkosen luottomiehenä saa erityismaininnan Kustaa Vilkuna, jonka kanssa Vladimirov kertoo käsitelleensä seikkaperäisesti presidentinvaalikampanjan (1956 ) ”kaikkia nyansseja”. Vilkuna pysyikin koko sodanjälkeisen ajan sekä Kekkosen ja Neuvostoliiton yhteisenä luottomiehenä, kansainvälisen terminologian mukaan hänet luonnehdittaisiin ”agentiksi”. Vladimirov myöntää avoimesti, että vuoden 1956 presidentinvaalikampanjan aikoihin Kustaa Vilkuna ja Kekkosen muut kannattajat käyttivät hänen myötävaikutustaan oman puolueensa ja presidenttiehdokkaansa hyväksi.
Suomalaiset korkeat luottohenkilöt kävivät keskusteluja tasavallan presidentin kanssa KGB-agentin istuessa vieressä kontrolloimassa. Minkä muun itsenäiseksi kutsutun maan arvohenkilöt toimivat tällä tavalla? Talutusnuorassa oltiin.
Lähdeaineisto: Björn Alholm Toisinajattelija suurlähettiläänä ISBN 951-31-2097-x
1 kommentti:
Kekkonen sai hurjan sisäpoliittisen valtansa ja imagopopulisminsa kasvattamalla vuodesta toiseen aiheettomasti Neuvostoliiton "uhkaavaa" varjoa ja korostamalla papillista messias-vapahtajan tehtäväänsä Suomen etujen taistelijana.
Monet lapset luulivat että Kekkonen ja Jumala ovat sama henkilö.
Itäuhka oli pelkkää sisäpolittiista peliä ja Kekkosen ulkopoliittinen fantasia.
Sensuuriherkkyys Suomessa oli Kekkoselle vain oman voimansa näyttämistä ja pelon uhan leijumista hänen vallassaan.
Kekkonen esiintyi ainoana avainten haltijana ja käytti kaikki dramaturgiset keinot teatteriesityksen ja roolin ylläpitämiseen.
Samaan aikaan Kekkonen luovutti CIA:lle kaikki suomalaiset tutkatiedot ja tiedustelutiedot myös Suomen kansalaisista ja poliitikoista. Se siitä YYA-sopimuksesta, jota meille koulussa opetettiin pyhänä ja tärkeimpänä kun kerran viikossa oli myös pakollinen rukoushetki Kekkosen kuvan edessä Kekkosen puolesta.
Kekkonen teki myös valtiopetoksia kuten tarjosi lappia Neuvostoliitolle ja pyysi noottikriisiä.
Aivan selvä teatteri vain Kekkosen varassa.
Neuvostoliitolla ei ollut varaa kylmän sodan aikana kuvitellakaan valloittavansa Suomea.
Paljon lievemmässäkin muodossa Suomen kauppasopimus Neuvostoliiton kanssa oli suuri PR-etu ja näyteikkuna Neuvostoliitolle.
Eikö nyt ole aivan selvää historiantutkimuksen kannalta, että Neuvostoliittolaisia ei pienen Suomen sisäpolitiikka paljoa kiinnostanut ja heitä hämmästytti suomalaisten poliitikkojen selkärangattomat kerjuu- ja kantelureissut polvillaan suurlähetystössä.
Mauno Koivistohan jyrkästi kielsi tutkijoita menemästä Venäjän arkistoihin vaikka Jeltsin oli luvannut avata kaiken.
Sinne katosi historiamme luultavasti lopullisesti lukkojen taakse.
Kunpa Väyrysesta ja Ilkka Kanervasta olisi Neuvostoliiton suurlähetystöstä säilynyt audiotallenteita.
Nyt Soviet Archive Leak jos mahdollista.
Lähetä kommentti