Luvattoman ulkomaisen tiedustelun alueella suojelupoliisin pysyvä päävastustaja oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi KGB ja sen ensimmäinen päähallinto PGU eli tiedustelupalvelu. Tällä nimellä virasto tunnettiin vuodesta 1954; Stalinin aikana nimi vaihteli, mutta tavat pysyivät. Suojelupoliisin toimialalla koettiin Neuvostoliitto, niin virallisia ystäviä kuin oltiinkin, vakavimmaksi potentiaaliseksi suvereniteetin uhkaksi. Arvioita ruokki KGB:n oma toiminta, sillä ”suurin ja kaunein” ulkomainen palvelu käyttäytyi kuin vihollinen, haki heikkoja kohtia ja värvättäviä ja salasi henkilökuntaansa ja toimiaan. Toiseksi eniten suojelupoliisia työllisti Neuvostoliiton sotilastiedustelu GRU, jonka valvonta kuului myös sotilasviranomaisille.
Vaikka vastustaja pysyi samana, suojelupoliisin vastavakoilussa erottuu hyvin erilaisia vaiheita. Aluksi (1949-1953) ei heti tohdittu eikä osattu tehdä muuta kuin kerätä tietoa. Sitten (1953-1957) seurasi aktiivinen kausi, jolloin suojelupoliisi perkasi rajaseudun asukkaiden, entisten sotavankien, punaisen Valpon henkilökunnan ynnä muiden neuvostotiedustelun palvelukseen värvättyjen toimintaa. Isoin harppaus oli ns. Jyväskylän vakoilujuttu. Eri puolilla maata jäi kiinni Neuvostoliitosta salaten saapuneita tiedustelumiehiä, mutta diplomaatteina Suomeen sijoitettuihin tiedustelijoihin ei vielä juuri puututtu. Tosin suojelupoliisi oli jo hyvin tietoinen eteenkin sotilasasiamiehen toimiston GRU-miesten osuudesta toimeksiantajina.
Poliittinen tiedusteludiplomaattien toiminta tuli polttopisteeseen 1957-1958, jolloin ensi kertaa sodan jälkeen valmisteltiin jopa karkotuksia. Tämä lyhyt vaihe katkesi yöpakkasten shokkiin. Yöpakkasten jälkeen valvonta oli varovaisempaa ja sitä vaivasi jonkinasteinen neuvottomuus. Valtiojohdon puolelta oli vahva paine hoitaa asiat hyvin hiljaa.
Golitsyinin loikka 1961 auttoi suojelupoliisia ymmärtämään KGB:n tiedustelun organisaatiota, paljasti muutaman vakoilutapauksen ja tarkensi katseen poliittiseen tiedusteluun. Hyvin tärkeä anti oli tiedustelu-upseerien varma tunnistaminen. Sen eteen suojelupoliisi näki jatkuvasti suurta vaivaa.
Suojelupoliisin kannalta KGB:n suhteet Suomen valtiojohtoon muodostivat valvontaa rajoittavan ja varovaisuutta painottavan tekijän. Suomessa pikkukekkosia riitti, vaikka kaikilla kyvyt eivät olleet samalla tasolla kuin kunnianhimo. Pitkään toimittiin niin, että residentti itse antoi rahat suoraan pääsihteeri Ville Pessille. Vuonna 1971 siirryttiin järjestelyyn, jossa rahat toi Moskovaan jo palannut KGB:n diplomaattiupseeri, joka kävi Suomessa vain tällä komennuksella.
Korkean tason suhteissa olleet poliitikot luokiteltiin KGB:ssä yleensä agenteiksi. Golitsyn paljasti Kekkosen vaikutusvalta-agentiksi, siis KGB:n kirjoissa, ja tieto kierteli varmana totena. Asetelma ja kielitaito loivat Suomeen erikoistuneiden KGB:n upseerien ryhmä, ”Suomi-mafian”, jossa samat henkilöt saattoivat viettää maassa jopa vuosikymmeniä. Kiistaton tarpeellisuus Kremlille kirkasti heidän kunniaansa, mutta toisaalta KGB:ssä heidän työtään usein väheksyttiin naurettavan helppona.
Golitsynin loikan jälkeen suojelupoliisin vastavakoilun painopistesuunnaksi tuli poliittisen tiedustelun seuranta. Syynä olivat loikkarin paljastukset KGB:n tukeutumisesta poliittiseen elämään ja sen verkoston nopea laajeneminen. 1950-luvun lopulla siinä painottuivat Maalaisliitto ja sosiaalidemokraateista irronnut TPSl, mutta vuodesta 1964 venäläiset rakensivat määrätietoisesti kontakteja SDP:hen, sitten mediaan, talouselämään ja nuorisojärjestöihin ja vuosikymmenen lopulla Kokoomukseen. Myös kontaktit ulkoministeriön piiriin moninkertaistuivat.
1970-luvulla KGB:n poliittisen tiedustelun panostusta lisättiin nuorisopolitiikkaan, mediaan ja elinkeinoelämään. Viimeksi mainittuun suuntaan asioi mielellään Viktor Vladimirov, joka tuli residentiksi 1970.
Loikkari Oleg Gordievskin mukaan KGB:n poliittisen linjan kirjoissa Suomessa oli 1980-luvun puolella 33 agenttia, siis sellaista, jotka tiesivät olevansa, tottelivat määräyksiä ja noudattivat salassapitoa. Niin ikään oli 33 luottamuksellista kontaktia, jotka eivät olleet yhtä kurinalaisia, mutta kuitenkin hyödyllisiä vakituisia avustajia. Kultivoitavana oli 25 kehittelynkohdetta. Kokonaismäärä – vajaa sata- vastaa suojelupoliisin havaintoja KGB:n poliittisen linjan kontaktien määrästä.
KGB:n poliittisen linjan toimeliain upseeri Albert Akulov saapui kolmannelle komennukselleen Suomeen keväällä 1968 tuoreena majurina. Akulov havaittiin 12. marraskuuta 1969 Tapiolassa tapaamassa suomalaisia kontaktejaan ravintola Linnunradassa. Suomalainen oli 32-vuotias valtiotieteen ylioppilas Kari Lehtinen, joka oli kunnallisvaaleissa kokoomuksen ehdokas. Akulov oli pyytänyt liberaalien puoluesihteeriä Juha Sipilää kirjoittamaan selostuksen kommunismin vastustajista, kuten Reservin upseerien liitosta ja suojelupoliisista. Kokoomuksen Veikko Tavastila ryhtyi omasta aloitteestaan raportoimaan tapaamisistaan. Kustaa Vilkuna oli vuoden 1956 presidenttiratkaisun jälkeen tavannut Moskovassa korkeaa tiedustelujohtajaa ”sitä yhtä kaveria”, niin kuin hän kirjoitti Kekkoselle. Akulovin mukaan ”Eero A. Wuori oli sellainen suurlähettiläs, jonka kanssa he saattoivat keskustella ja josta heille oli todellista hyötyä”. Akulov poistui Suomesta 27. huhtikuuta 1973.
Akulovin lähdön jälkeen hänen paikalleen tuli Albert Kozlov, joka oli palvellut Yhdysvalloissa, mutta joutunut poistumaan sieltä suunniteltua aikaisemmin. Kozlov oli yhtä aktiivinen kuin edeltäjänsä, mutta alkoholinkäyttä ei onnistunut ammatin Suomessa vaatimalla ankaralla tasolla. Hän sammui nuorisopoliitikkojen saunailloissa ja mikä pahinta kadotti vuosien 1975 ja 1976 kalenterinsa, joihin oli merkitty tapaamisia ja jopa kontaktien peitenimiä ja puhelinumeroita. ”Prof” oli tasavallan presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela, ”Tero” sosiaalidemokraattien nuoren ulkopoliittisen siiven Kari Tapiola, ”Armas” opetusministeriön poliittinen sihteeri Tapio Rajavuori, ”Lur” ulkopoliittinen kommunisti Lauri Hannikainen, ”Ted” puolestaan Möttölä. ”J.Fin” saattoi olla Juhani Suomi. Jaakko Laakso oli aina pelkkä Jakko.
Lähdeaineisto: Matti Simola: Ratakatu 12 Suojelupoliisi 1949-2009 ISBN 978-951-0-35243-4
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti