Neuvostoliiton vallankumoushaluinen suurlähettiläs Beljakov etsi kontaktia tammikuussa 1971 hallituksen ulkopuolelle jääneeseen, mutta eduskunnan varapuhemieheksi valittuun Johannes Virolaiseen. Tämä oli presidentti Paasikiven 100-vuotisjuhlissa 27.11.1970 kutsunutkin Beljakovin saunaan ja lupasi palata asiaan.
Beljakov otti aloitteen käsiinsä ja kutsutti itsensä 15.1.1971 Vironperälle. Vierailu kesti klo 14.00- 21.00, seitsemän tuntia. Välillä käytiin navetassa ja Metsäliiton paperitehtaalla. Kävi ilmi, että Beljakovin sanoma liittyi Karjalaisen hallituksen kokoonpanoon ja että Kreml oli siihen sitoutunut. Tämä korreloi hyvin edellisen kesän tapahtumien kanssa. Neuvostoliitto oli sitonut paljon arvovaltaa Karjalaisen hallituksen kokoonpanoon ja toiveita, että kommunistit voisivat sen avulla edetä.
Keskustapuolue joutui nielemään SKDL:n käyttäytymisen eduskunnassa; SKDL sai äänestää vastaan ja jäädä hallitukseen. ”Se oli viimeinen kerta”, Virolainen vakuutti Beljakoville ja jatkoi: ”äänestäjät eivät sellaista toista kertaa sietäisi.”
Virolainen sanoi suoraan Beljakoville, että puolue ei halunnut syrjiä Kokoomusta, vaikka ei ollut suorastaan vetämässäkään sitä hallitukseen. Beljakov sai selvän käsityksen Virolaisen sympatioista. Beljakov osoitti samalla Karjalaisen aseman vahvuuden ja kertoi isännälleen: ”Kreml haluaa tukea Keskustapuoluetta ja kutsuu pääministeri Karjalaisen viralliselle vierailulle Neuvostoliittoon.”
Beljakov osoitti moitteen sanoja puoluesuhteiden kehittymisestä Keskustapuolueeseen. Ne kohdistuivat puoluejohtajaan. Hänen mukaansa Keskustapuolueen puoluevaltuuskunnan vierailu edellisenä syksynä ei ollut onnistunut. Samaan hengen vetoon Beljakov painosti Virolaista sanomalla, että hyvät suhteet poistavat tarpeen pitää ”30 tai 35 divisioonaan Suomen ja 20 divisioonaa Neuvostoliiton vastaisella rajalla”.
Virolainen lähetti muistionsa Vironperältä Kekkoselle. Muistio kertoi Kekkoselle paljon. Beljakovilla oli mukanaan erinomainen tulkki, Aleksander Ignatev, joka ei ollut pelkkä tekninen kielenkääntäjä, vaan samalla asiakysymykset hyvin hallitseva diplomaatti.
Kevättalvi 1971 oli levoton. Työmarkkinalevottomuudet jatkuivat vaikeina, metallilakko oli edessä. Metalliliitto hylkäsi UKK-sopimuksen, SKDL yritti murtaa muiden vastarintaa. Metalliliiton lakkopäätöksessä oli mukana sosiaalidemokraatteja, mutta silti se pohjautui kommunistisen johdonmukaiseen pyrkimykseen saada yhteiskunta polvilleen. Se oli valtapoliittinen olemukseltaan. Se päättyi vasta palkkojen 16 %:n korotukseen, millä oli vaikutusta talouskasvuun. Kommunistien riita syveni. Neuvostoliitto puuttui jatkossa estottomasti Suomen hallituskysymyksiin.
Kekkonen kävi metallilakon aikana 23.-25.2.1971 Zavidovossa edellisvuoden tapaan ja tapasi koko troikan, Brezhnevin, Kosyginin ja Podgornyin. Hän otti heidän kanssaan esille Beljakovin toiminnan työmarkkinalevottomuuksien nostattajana. Brezhnev vakuutti, ettei se vastannut hänen ja muun neuvostojohdon toiveita. Kun Beljakov epäonnistui päätehtävässään yleislakon aikaansaamisessa ja levottomuuksien enemmässä lietsonnassa, ylin johto sanoutui hänestä valtion nimissä irti. Beljakov ei enää palannut Suomeen.
Pääministeri Karjalainen tunnusti 5.3.1971 kommunistiongelman puoluehallituksensa kokouksessa. Hän piti Keskustapuolueen ja SDP:n yhteistyötä hallituksessa hyvänä. Hallituksen todellinen ongelma oli SKDL-SKP, jonka ”stalinistisiipi vaikuttaa hallitusyhteistyöhön”.
Neuvostoliitto aloitti poikkeuksellisen suorasukaisen puuttumisen Suomen hallituspolitiikkaan kommunistien hyväksi. Neuvostoliiton suurlähetystön va. asianhoitaja Farafanov kävi pääministeri Karjalaisen luona 16.3.1971 klo 11.00 ja ilmoitti, että Neuvostoliiton hallitus ehdotti pääministerin virallisen vierailun alkamispäiväksi 19.4. Heti Farafanovin lähdön jälkeen vt.presidentti Karjalainen tapasi Viktor Vladimirovin. NKP asetti maaliskuussa 1971 asiallisesti ottaen Karjalaisen Kekkosen edelle. Samalla uhkailtiin, että kommunistien tuki menisi seuraavissa presidentinvaaleissa, jos kommunistein vaatimuksiin ei suostuttaisi.
Vladimirov poistui Suomesta äkkilähdöllä syyskuussa 1971. Hänet kiidätettiin kesken kaiken 18.9.1971 henkilöautolla Vaalimaan kautta maasta. Epäonnistuminen Karjalaisen presidenttitien edistämisessä painoi. Häntä ei enää tarvittu Suomessa, koska se katkesi – sillä erää.
Lähdeaineisto:
Jukka Seppinen Isänmaan asiat – Johannes Virolaisen elämäkerta ISBN 951-20-6233-X
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti