Karjalainen teki vuoden 1971 aikana johtopäätöksiä presidenttipelissä. Viestit Kekkosen vahvasta kannatuksesta Keskustapuolueen kentällä ja toisaalta presidentti Kekkosen ärtymiset sekä suhderikko saivat Karjalaisen perääntymään. Hän ei ollut valmis haastamaan Kekkosta avoimesti.
Karjalaisen tukimiesten piirissä oli ajatus hänen liiallisen Kekkos-sidonnaisuutensa vahingollisuudesta ollut tarkastelun kohteena. Suunniteltaessa Karjalaisen omaa presidenttikampanjaa hänen tukiryhmänsä totesi, että ”tutkitaan UK:n ja AK:n sidonnaisuuden merkitys eli miten poistettaisiin mahdollinen ajatus Karjalaisen liian läheisestä UK-maisuudesta”. Karjalaisen henkinen riippuvuus Kekkosesta ei ollut täysin valjennut hänen sisäpiirillekään.
Karjalaisen Kekkos-, Neuvostoliitto- ja alkoholisidonnaisuudet alkoivat nousta entistä merkittävämpään asemaan tultaessa 1970-luvulle ja saada selvää yleispoliittista merkitystä, mitä hänen kilpailijansa alkoivat käyttää hyväkseen.
Elokuun 1971 jälkeen alkoi Kekkosen ratkaisun odotus: Kekkosen jälkeen paras presidentti oli Kekkonen, kuului päätös.
Kekkosen pohdinta oli siis johtanut jatkopäätökseen. Monet tekijät puolsivat tällaista logiikkaa. Neuvostoliitto oli kiristänyt otettaan. Siinä Kekkonen saattoi katsoa voivansa tehdä jotain. Virolaisella oli etäiset suhteet Neuvostoliittoon ja Karjalaisella liian läheiset. Karjalaisessa oli muitakin riskejä, jos hänestä olisi tullut presidentti vuonna 1974. Kekkonen koki Karjalaisen epäitsenäisenä henkilönä ja suhtautui häneen vielä 1970-luvulla usein kuin sihteeriin. Käsitystä epäitsenäisyydestä ruokkivat ja vahvistivat Karjalaisen Kekkoselle lähettämät kirjeet. Tämä yhdistyneenä KGB-yhteyksiin oli arveluttavaa. Karjalaisella oli taipumus keskustella suojelupoliisin asioista ja päällikkövalinnoista KGB:n edustajien kanssa.
Vuonna 1970-1971 Suomessa oli tiedossa, että Neuvostoliitto valmisteli vallankumouksellista tilannetta Suomeen, oi se realista tai ei. Esimerkiksi va. asiainhoitaja Georgi Farafanov myönsi 19.5.1971 Hyväriselle, että ”Beljakov oli halunnut vallankumousta Suomessa”. Suojelupoliisilla oli sama käsitys. On selvää, että kokonaistilanne on ollut vaikuttamassa Kekkosen päätökseen jatkaa.
Samat asiat ovat vaikuttaneet siihen, että Kekkonen halusi Karjalaisen pois presidenttipelistä. Kekkonen sai sanomansa läpi KGB-verkostossa, milloin halusi. Karjalaisen KGB-suhteiden seuraukset huolettivat Kekkosta. Tapahtumat Karjalaisen II hallituksen synnyn ja toiminnan aikana olivat sen kaltaisia, että muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Vaikuttaa siltä, että Karjalainen itsekään ei havainnut, mitä peliä venäläiset kävivät hänellä ja hänen presidenttipyrkimyksillään, jota he ruokkivat onnistuneesti 1950-luvun puolivälistä aina 1980-luvun alkuun saakka. Hän otti asian niin todesta, ettei kyennyt hallitsemaan tilanteita Suomessa, ennen kaikkea suhdettaan Kekkoseen.
Kekkonen oli päättänyt estää Karjalaisen nousun presidentiksi. Asetelma, jossa Koivisto, Sorsa ja Virolainen ja hieman myöhemmin Väyrynen näkivät Karjalaisen murenevan, sopi heille. Kilpailijat tarvitsivat Karjalaisen suhteen vain aikaa, ja sitä Kekkonen antoi.
Kekkosen lopullinen asenne näyttää yllättäneen Karjalaisen pahemman kerran. Hän joutui nöyrtymään ja perääntymään Kekkosen edessä, vaikka pääsikin yhteen tavoitteeseensa: uudelleen pääministeriksi. Siihen olivat kuitenkin vahvat ulkopoliittiset syyt, joille Kekkonenkaan ei juuri silloin voinut mitään.
Karjalainen joutui kuitenkin nöyrtymään Kekkosen edessä tehdessään esityksen Kekkosen uudelleenvalitsemisesta poikkeuslailla, joskin vain neljäksi vuodeksi. Pieni lohdutus saattoi koitua siitä, että poikkeuskausi muodostui neljän vuoden mittaiseksi, mikä Karjalaisen mukaan oli ärsyttänyt Kekkosta, mutta johti hänet ajattelemaan jatkoa myös vuonna 1978. Näin tämäkin asia kääntyi Karjalaista vastaan.
Vuosina 1970-1971 elettiin todella vaarallisia aikoja. Vaaran vuosikymmen oli alkanut. Taistolaisten kannalta katsottuna Karjalaiseen samastunut Keskustapuolueen K-linja edusti heille monilta osin mahdollisuutta edetä Suomessa tilanteeseen, jossa vallankumouksen saavutuksia olisi voitu puolustaa neuvostopanssarein.
Toisen suuren pettymyksen Kekkoselle oli aiheuttanut Väinö Leskinen, jonka poliittista uraa Kekkonen oli tukenut voimakkaasti vuoden 1966 lähtien aina raittiustodistuksia myöten. Kun Leskinen ryyppäämisen vuoksi sotki Suomen Saksan-politiikan suunnittelun hoidon, alkoi Kekkosen mitta olla hänen kohdallaan täysi. Leskinen suunnitteli itsestään presidenttiä ja haki tukea äärivasemmistosta. Sinisalon haamu väijyi niin Karjalaisen kuin Leskisenkin takana.
Lähdeaineisto
Jukka Seppinen: Ahti Karjalainen – poliittinen elämäkerta ISBN 951-1-13878-2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti