Ohjusseikkailu

Ohjusten hankintayrityksen juuret ulottuvat tammikuuhun 1957, jolloin Kekkonen keskustellessaan suurlähettiläs Lebedevin kanssa ehdotti Suomen rauhansopimuksen sotilaallisten rajoitusten poistamista, jotta voitaisiin lisätä puolustusvoimien henkilömäärää ja hankkia ilmatorjuntaohjuksia. Hänen perustelunsa oli, että nämä määräykset estivät Suomen täyttämästä yya-sopimuksen puolustusvelvoitetta. Lebedev välitti pyynnön NKP:n keskuskomitealle, joka suhtautui myönteisesti.

Kekkonen paljasti esityksestään ulkoasiainvaliokunnalle niin paljon, että ilmoitti pyytäneensä Lebedeviltä tietoa neuvostohallituksen kannasta ristiriitaan rauhansopimuksen määräysten ja yya-sopimuksen välillä. Ohjuksista hän ei maininnut. Ohjuksiin palattiin kolmen vuoden kuluttua. Syksyllä 1959 hallitus ryhtyi neuvottelemaan asehankinnoista Neuvostoliiton myöntämän tavaraluoton pohjalta. Seuraavassa tammikuussa Neuvostoliiton sotilasasiamiehen V.I. Lazarevin kotona järjestetyillä kutsuilla lähetystöneuvos I.F. Filippov ilmoitti, että Neuvostoliitto myisi Suomelle kaikenlaisia sotatarvikkeita. Paikalla ollut puolustusministeriön kansliapäällikkö Paavo Lammetmaa kysyi, tulisivatko myös ohjukset kysymykseen. Vastaus oli myönteinen.

Kun Kekkoselle kerrottiin tarjouksesta, hän kehotti puolustusministeriä kypsyttelemään asiaa Tehtaankadun kanssa ja vähitellen ylempänäkin. Neuvostoliiton joustavuudesta huolimatta suomalaiset eivät halunneet aseistautua rauhansopimuksesta piittaamatta. Eräs mahdollisuus oli sopimuksen tarkistaminen, mutta neuvosto-osapuoli ei halunnut sitä. Niinpä pyrittiin yrittämään puolustusohjukset sallivaa tulkintaa. Ratkaisu oli nyt rauhansopimuksen läntisen pääallekirjoittajan Englannin käsissä.

Puolustusministeriö päätti hyödyntää presidentin valtiovierailua sinne keväällä 1961 ja pyysi häntä tunnustelemaan mahdollisuutta muuttaa sopimusta. Kekkonen otti asian esille pääministeri Macmillianin kanssa toivoen ymmärtämystä määrävahvuuksien lisäämiselle sekä ilma- ja panssarintorjuntaohjusten hankkimiselle. Vaikka luvan saaminen Englannilta jäi avoimeksi, sotilaat tekivät Neuvostoliitolle aloitteen ilmatorjuntaohjusten ostamisesta. Lisäksi puolustusministeri Leo Häppölä puhui niistä virkaveljelleen Rodion Malinovskille tämän vieraillessa Suomessa kesäkuussa 1961. Vastaus oli hyvin myönteinen. Jatko ei sitten mennytkään yhtä sujuvasti, sillä ulkoministeriö asettui vastahankaan.

Sotilaiden menettely närkästytti Kekkosta ja ruokki hänellä jo entuudestaan olleita epäilyksiä heitä kohtaan. Pysyäkseen tilanteen tasalla hän pyysi poliittisen osaston päällikköä Hallamaata ”seuraamaan toisella silmällä sotilaiden puuhastelua”.
Lazarev palasi ohjuksiin noottikriisin aikana kysyen ostosuunnitelmista. Joulukuun alussa Simelius pyysi Kekkoselta lupaa viestittää, että tekeillä on huomattavia hankintoja. Parin viikon kuluttua presidentti keskusteli ostoista Simeliuksen, pääministerin, valtionvarainministerin sekä puolustusministerin kanssa ja antoi suostumuksen tavaraluoton puitteissa. Vuodenvaihteen jälkeen hän päätti, että jos Neuvostoliitosta saataisiin ilmatorjuntaohjuksia, Englannista yritettäisiin ostaa panssaritorjuntaohjuksia. Tulevan näytelmän käsikirjoitus oli valmis.

Simelius otti heti joulukuun keskustelun jälkeen yhteyttä Neuvostoliiton sotilasjohtoon. Hetimiten tuli vihje, että neuvottelut voisivat alkaa seuraavassa tammikuussa. Lisäksi Zaharov ilmoitti Simeliukselle, että suomalaiset saisivat kaiken haluamansa. Puolustusneuvosto laati luettelon, joka käsitti mm. uusimpia torjuntahävittäjiä ja ilmatorjuntaohjuksia.

Moskovaan matkusti tammikuun loppupuolella 1962 lista mukanaan kenraalivaltuuskunta puolustusministeri Lars Björkenheimin johdolla. He saattoivat todeta, että isännät olivat tosissaan, sillä kaikki meni läpi eikä rauhansopimuksesta edes mainittu. Helmikuun alussa allekirjoitettiin hankintapöytäkirja, johon suomalaiset kuitenkin kirjasivat varauksen, kun Iso-Britannian kanssa oli sovittu ohjusartiklan uudelleentulkinnasta.

Presidentti ja ulkoministeriö eivät selvästikään tajunneet kuinka paljon ohjukset olivat muuttaneet sotilasstrategiaa. Ilmapuolustustaan suunnitellessaan Suomi oli kääntämässä rintamalinjansa länttä vastaan. Idän etu olisi lännen tappio. Asenteet olivat kummallakin puolella sen mukaiset. Myöskään ei haluttu myöntää, kuinka voimakasta epäilyä noottikriisi oli synnyttänyt erityisesti Yhdysvalloissa. Kun poliittisen osaston päällikkö Jakobsson haki kesällä 1962 selitystä amerikkalaisten epäluuloon ohjusten hankkimista kohtaan, hän ei maininnut Novosibirskin ratkaisua. Sen sijaan hän keskittyi Suomessa järjestettyyn nuorisofestivaaliin, josta amerikkalaiset pitivät kommunistivetoisena ja jonka he olivat esittäneet yhdeksi syyksi asenteeseensa.

Suomen päättäjät olettivat lännen sallivan puolustusohjukset, ja niinpä vaikeudet sillä suunnalla tulivat yllätyksenä. Jälkeenpäin Kekkonen tunnusti erehtyneensä. Presidentti käynnisti lännen suunnalla toimenpiteet antamalla joulukuussa 1961 ulkoministeri Karjalaiselle tehtäväksi tiedustella Englannin kantaa puolustusohjukset sallivaan tulkintaan. Kun Karjalainen ei pitänyt kiirettä, kärsimätön sotilasjohto järjesti Björkenheimin Lontooseen ottamaan asiasta selvää. Hän matkusti yhdessä upseerivaltuuskunnan kanssa helmikuun loppupuolella.

Björkenheim perusteli briteille ohjuksia puolueettomuuspolitiikan vahvistamisella. Kävi kuitenkin ilmi, ettei toivottuun päämäärään päästäisi ainakaan nopeasti. Britit epäilivät asekaupan antavan Neuvostoliitolle mahdollisuuden pakottaa Suomen hankkimaan materiaali, jota ei ehkä haluaisi. Sillä he tarkoittivat tutkakalustoa.

Ilmeisesti aikoen nopeuttaa myönteistä päätöstä Björkenheim meni Kekkosen valtuutusta pitemmälle ilmoittaen, että Suomi voisi ostaa Englannista myös ilmatorjuntaohjuksia. Mutta seurauksena olikin lisää mutkia, sillä ohjuksissa oli vientivalvonnan alaisia osia, joiden vuoksi myyntiin oli saatava lupa Washingtonista.

Amerikkalaiset uskoivat Neuvostoliiton liittävän Suomen ilmanpuolustusjärjestelmän omansa jatkeeksi ja näkivät ohjusten sijoittamisen Suomeen vaaraksi strategisille pommittajilleen, joiden reitit kulkivat Suomen yli. Syntyi kiista, mikä lykkäsi brittien päätöstä.
Jakobsson esitti, että presidentti kiirehtisi brittien ratkaisua kirjeellä Macmillianille. Kekkonen näytti aluksi kiinnostuneen, mutta kieltäytyi lopulta. Brittien ja Yhdysvaltain erimielisyys vei lopulta Suomen umpikujaan.

Erkin kommentti: Kirjasta ei käy selville ohjusseikkailun epäonnistumisen syy. Kirjassa on esitetty monenlaisia arvioita, mutta historiaa laajemmin tuntevat voivat havaita syynä olevan lännen epäluulot Suomea kohtaan johtuen Golitsynin antamista tiedoista Suomen presidentin ja KGB:n toiminnasta sekä tilatusta nootista.

Lähdeaineisto:
Timo Soikkanen: Presidentin ministeriö 1956 – 1969 ISBN 951-724-412-6