Kun Neuvostoliitto hajosi, sen tilalle tuli Venäjä ja 11 entistä neuvostotasavaltaa, jotka – pääosin – muodostivat yhteisen valtioryhmittymän Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY), sen, mitä oli jäljellä Venäjän vanhasta imperiumista. Sen ylivoimainen johtajavaltio oli luonnollisesti Venäjä. Niin Venäjälle ja muille IVY-valtioille kuin ulkopuolisillekin oli pitkään epäselvää, mikä merkitys IVY-järjestelyllä oli tai tulisi olemaan. Muu maailma kuitenkin toivotti sen osat, uudet itsenäiset valtiot, tervetulleiksi. Näin oli ennen muuta YK:ssa ja Etyk:ssä. Selvää kuitenkin oli, että suurin mielenkiinto Suomessa ja muualla kohdistui Venäjään ja sen tulevaan rooliin kansainvälisessä yhteisössä. Yleisesti ottaen Suomen itäisenä naapurina oli aina ollut Venäjä ja venäläiset. Neuvostoliitto oli Venäjän imperiumin kommunistinen versio, ja sen mukana hävisi – ainakin muodollisesti – koko imperumi. Kun lisäksi otetaan huomioon seitsemän vuosikymmentä jatkunut kommunistivalta, muutos, joka vuonna 1991 tapahtui, oli niin syvällinen, että sen voidaan sanoa synnyttäneen uuden Venäjän. Ollakseen todella uusi sen oli luotava toimiva demokraattinen hallitusjärjestelmä, toimiva markkinatalous ja korvattava imperialismi tavanomaisella kansallisvaltioajattelulla.
Suomen suhteiden luomisessa uuden Venäjän kanssa ei hidastetltu. Perustavat sopimukset tehtiin heti tammikuussa, ja presidentti Boris Jeltsin vieraili Suomessa heinäkuussa. Pitkä yhteinen raja piti yllä jatkuvaa kosketusta Venäjän murrokseen. Baltian maiden jälleenitsenäistyminen ja Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä muokkasivat Suomen ja suomalaisten asenteita itänaapuria kohtaan. Neuvostoliiton hajoaminen muutti Suomen itanaapurin nimen uudelleen Venäjäksi, oikeammin Venäjän federaatioksi. Uusi Venäjä otti Neuvostoliiton jatkajavaltion aseman, joten se sai yksin Neuvostoliiton oikeudet ja otti kantaakseen sen velvoitteet. Uusi Venäjä oli Boris Jeltsinin luomus. Jeltsin asetti tavoitteeksi vapauteen ja demokratiaan perustuvan valtion ja markkinoihin perustuvan talouden. Kiireestä ja maltin puutteesta seurasi yhtäältä painetta nopeisiin uudistuksiin ja toisaalta sekasortoista kehitysvaihetta.
Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän huomio kiinnittyi kysymykseen venäläisten asemasta Baltian maissa, ennen muuta Virossa ja Latviassa. Ne puolestaan painostivat kaikin keinoin Venäjää kotiuttamaan näiden maiden alueille jääneet venäläiset asevoimat mahdollisimman nopeasti. Suomi ei voinut sulkea silmiään tällaisilta ongelmilta ja etsi mahdollisuuksia edistää niiden ratkaisua. Tiheimmin nämä kysymykset nousivat esille suomalaisten yhteyksissä Viron kanssa, ja myös Venäjä pyrki Suomen kautta vaikuttamaan venäläisväestön tilanteeseen Virossa. Venäläisväestön kysymyksessä Suomi asettui selkeästi tukemaan Viroa lähtien siitä, että Viron säännökset ja käytäntö eivät vähemmistöasioissa poikenneet merkittävästi kansainvälisistä normeista. Venäläisjoukkojen kotiuttamisessa Suomi haki aktiivisessti mahdollisuuksia edistaa sopimuksen aikaansaamista Viron ja Venäjän välillä.
Suomen päätös hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä vaikutti merkittävästi Suomen tapaan hoitaa suhteita uuteen Venäjään. Se oli arka aihe, eikä varsinkaan valtiojohto selitellyt sitä tarkemmin julkisuudessa niin kauan kuin jäsenyyden varmsitumista oli odotettava, syksyyn 1994. Pariisin rauhasopimuksen sotilaallisten rajoitusten todettiin syyskuussa 1990 menettäneen merkityksensä. Sopimusta oli ulkoministeriössä kuvattu silloin kuivuneeksi puuksi. Vuonna 1993 kävi kuitenkin ilmi, että sen venäläinen osapuoli näki siinä vielä joitakin vihertäviä lehtiä. Sopimus palasi diplomaattiseen ja julkiseen keskusteluun, kun keväällä ja kesällä 1993 Suomen yhdistysreksiteriin merkittiin IKL- ja SuurSuomi-nimiset yhdistykset. Asiasta kertoivat tiedotusvälineet. Lisäksi näiden yhdistysten edustajat alkoivat vuoden 1993 jälkipuoliskolla lähetellä pitkiä ja ärhäköitä kirjeita eri tahoille, muun muassa Venäjän suurlähetystölle. Venäjään suurlähetystö lähetti 10. tammikuuta asiasta ulkoministerille kirjallisen nootin. Nootista tieto vuoti tiedotusvälineille. Derjabinin nootin tarkoituksena saattoi olla hankkia lisätukea kannalle, joka torjui Suomessa jatkuvasti esiintyneet pyrkimykset Karjalan palauttamiseksi.
Toisen valtiovierailunsa Ahtisaari teki Venäjälle. Ahtisaari alleviivasi Suomen Eu-jäsenyyden myönteisia vaikutuksia Euroopan vakaudelle. Hän sanoi myös uskovansa sen avaavan uusia mahdollisuuksia Suomen ja Venäjän yhteistyölle. Kremlissä käytyjen neuvottelujen jälkeen pidetyssä lehdistotilaisuudessa suomalainen toimittajan kysyi Jeltsniniltä talvisodasta ja Karjalasta. Jeltsinin vastaus oli: ”Hyökkäys oli Stalinin rikos Suomea vastaan”. Näin Venäjän poliittinen johto lopulta tunnusti Neuvostoliiton aloittaneen talvisodan. Karjalan kysymyksestä Jeltsin sanoi, että ”Karjalan liittäminen oli epäilemättä stalinistista politiikkaa, totalitismin hyökkäyspolitiikkaa, emmekä me presidentti Ahtisaaren kanssa missään tapauksessa hyvksy sellaista”. Jeltsinin lausumalla ei ollut seurauksia.
Lähdeaineisto Jaakko Blomberg Vapauden kaipuu ISBN 978-951-37808-3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti