Vuoden 1994 aikana Suomen kansainvälinen asema muttui EU-jäsenyyden seurauksena. Tiistaina 1.3. aamulla Suomi, Ruotsi ja Itävälta pääsivät alustavaan sopimukseen jäsenyyden ehdoista. Norja jatkoi edelleen neuvottelujaan ehkä ennakoiden pysyvämpiä hankaluuksia. Yhteisymmärrystä edelsi tiukka neuvottelujakso, joka kesti puolitoista vuorokautta. EU teki lopussa huomattavia myönnytyksiä maatalouden kohdalla. Suomi sai läpi pohjoisen maatalouden pysyvän tuen viime tunneilla. Pääministeri Aho totesi ennakoivan varovasti sopimuksesta heti tuoreeltaan: ”Tämä ei ole sopimus. Tämä on pohja, jolta voi syntyä sopimus.” Varovaisuuden syynä oli auki ollut kysymys kansallisen maataloustuen suuruudesta. Lisäksi kristillisten kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi sanoi, ettei aio olla hallituksessa, joka vie Suomen EU:n jäseneksi. Monet kristilliset olivat demonisoineet EU:n jonkilaiseksi ilmestyskirjan pedoksi.
Uusi presidentti saattoi siten asettua katettuun EU-pöytään, vaikka poliittisessa eliitissä hänelle ei siinä paikka sovinnolla annettukaan. Mutta Ahtisaarta tultaisiin silti tarvitsemaan ennen kuin EU-jäsenyys toteutui. Presidentti Ahtisaaren keskusteluissa ulkomaisten vieraiden ja isäntien kanssa EU oli keskeinen aihe virkakauden alusta alkaen. Tähän ei tarvittu hänen aloiteellisuuttaan: Suomen presidentin oletettiin ilman muuta olevan EU-asioissa keskeinen toimija. Myös kansalaiset pitivät maakuntamatkoilla EU-asioita esillä. Olisi ollut täysin Suomen edun vastaista, mikäli presidentti oltaisiin pidetty sivussa EU-valmistelusta.
Ennen Viron-vierailua presidentti oli puehlinyhteydessä Itävallan liittopresidentti Thomas Kleistiin. Soitto tuli Wienistä 20.5. kello 17. Puhelun alussa Kleist onnitteli Ahtisaarta ja ilmoitti halukkuutensa tavata ”entisen kollegansa” Korfulla juhannuksen aikaan pidettävässä EU-huippukokouksessa, mistä sovittiin. Molemmat presidentit olivat entisiä ulkoministeriön valtisihteereitä. Mutta soiton tarkoitus oli selvittää, miten Ahtisaari aikoi osallistua EU-kokouksiin. Itävallan presidenttilläkään ei ollut juuri mitään ulkopoliittista roolia. Itse asiassa molemmat presidentit olivat hakemassa perusteluja omille rooleilleen EU-asioissa.
Puhelinkeskustelun aikana Ahtisaari tosiasiassa ratkaisi Suomessa velloneen kiistan presidentin roolista EU-huippukokouksissa. Hän viittasi tähän keskusteluun ja totesi kortoneensa kantansa jo pääministerille: Ahtisaari aikoi osallistua Korfun kokoukseen. ”Jollen nyt menisi, se rajaisi osallistumistani jatkossa. Myöhemmin voin valita, menenkö vai en.” . Kleistil totesi, että Suomen presidentti on Ranskan presidentin jälkeen Euroopan toiseksi vahvin presidentti ja että Itävallan presidentti on sitten kolmannela sijalla. Vuoden 2000 jälkeen Suomen presidentiin asemaa on sitten rajattu Itävallan presidentin valta-aseman suuntaan. Mutta puhelinkeskustelussa presidentti Kleistilin kanssa Ahtisaari toimi perustuslain hänelle antaman valtaoikeuden pohjalta.
Suomen valmistautuessa Korfun kokoukseen luotiin monella tavoin uutta käytäntöä. Valmistleujen johto oli liukumassa pääministerin kanslialle, mutta myös ulkoministeri Heikki Haaviston rooli oli vahva. Ylipäätään MTK:n johtotehtävissä kouliintunut Esko Ahon yllätysveto oli osoittaunut erinomaiseksi valinnaksi. Väyrynen oli eronnut Ahon hallituksesta keväällä 1993. Hänen asenteensa Suomen EU-hankkeseen muuttui helmikuussa 1993, jolloin hänelle selvisi, ettei hän saanut pitää jäsenyysneuvottelujen avajaisistunnossa Suomen puheenvuoroa. Huhtikuussa sivuun työnnetty ulkoministeri erosi. MTK:n puheenjohtajan nostaminen hallituseen oli tae sille, että vikuroivat villjeijät saataisiin – jos nyt joka siihen pystyisi – EU-hankkeen taakse.
Yllätys minulle oli se, että Haavisto pystyi omaksumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiakysymykset nopeasti. Osastopäällikkö Jaakko Laajava oli tässä hänelle erinomaisena apuna. Haavisto omaksui myös presidenttiä kohtaan lojaalin ja rakentavan asenteen. Hän pystyi panemaan omat mieltymyksensä sivummalle ja toimimaan isänmaan puolesta. Henkilökohtaisesti harmittelin kuitenkin sitä, että Aho sivuutti Olli Rehnin. Ehkä Aho näki tämän kilpailijana; ehkä hän laski nuoren Rehnin rahkeet riittämättömiksi ajamaan jäsenyyttä läpi vikuroivassa keskustassa.
Toukokuun 20. päivänä Ahtisaari, Aho ja Salolainen sopivat siitä, että kansanäänestys järjestetään ennen Ruotsia 16.10.1994. Asiaa oli sondeerattu jo Ahtisaaren Ruotsin-vierailulla ja suomalais-ruotsalaisissa virkamieskeskusteluissa pitkin kevättä. Aho oli ollut toisella kannalla. Hän olisi halunnut – kaiketi Väyrysen painostuksesta – jättää ratkaisumme Ruotsin jälkeen tai pidettäväksi samana päivänä. Voi teitysti olla niinkiin, että Ruotsi olisi äänestänyt ei ja Suomi kyllä. Tämä olisi ollut Ahon kannalta täysi katastrofi, minkä hän ehkä ymmärsi, kun oli valmis muuttamaan marssijärjestystä.
Virkamiesten valmistelukokouksessa 6. kesäkuuta sovimme, että Suomen osalta EU-sopimusen allekirjoittavat Aho, Salolainen, Haavisto ja Sundbäck. Mukana allekirjoittamassa olivat myös Ruotsi, Itävalta ja Norja. Tasavallan presidentin osalta sovittiin, että Suomen puheenvuoron pitää presidentti ja se valmistellaan työryhmässä, johon kuuluvat Rusi, Huhtaniemi, Eikka Kosonen ja Esko Hamilo. Lisäksi sovimme Suomen valtuuskunnan koosta, joka kasvoi 17-hnekiseksi. Niin ikään päätettiin, että Korfulle lennetään yhdellä Finnairin erikoislennolla.
Samaan aikaan kun Suomi valmistautui Korfun ”juhannushäihin”, se suunnitteli jonkinlaisen seurustelusuhteen tiivistämistä NATO:n kanssa. Kesäkuun 10. päivänä Suomen ääni kuultiin ensimmäisen kerran läntisen sotilasliiton kokouksessa. Tällöin ulkoministeri Heikki Haavisto käytti virallisen puheenvuoron Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston eli NACC:n kokouksessa Istanbulissa.
Ennen kuin Korfulle lähdettiin, oli saatava hallituksen rivit suoristettua. Kevätkesällä 1994 Ahon hallitus oli hajoamistilassa. Helsingin Sanoat julkaisi 28.5. kansanedustajien kokouksessa tehdyn kyselyn, jonka mukaan vain 96 kansanedustajaa lupasi äänestää EU-jäsenyyden puolesta; 43 oli vastaan, 37 ei osannut sanoa ja 23:ea ei tavoitettu. Sopimus tarvitsi taakseen 134 edustajaa. Tilanne oli kriittisin päähallituspuolueessa, jossa Paavo Väyrynen haki ammuksia hallituksen kaatamiseksi.
Lähdeaineisto Alpo Rusi Maarinkadun puolelta ISBN 951-1-16692-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti