maanantai 31. lokakuuta 2011

Siimes ylös yhteiskunnan tikapuita



















Suvi-Anne Siimes, kaikkien ällien ylioppilasi, on porvarikodista, vaikka hänen isoisänsä Armas Siimes olikin ollut SDP:n valitussihteeri aikana, jolloin CIA rahotti demareissa käytyä sisällissotaa puolueen suunnasta. SDP ei osannut päättää, ollako vasemmalla vai mennäkö oikealle. Lopulta mentiin oikealle CIA:n rahojen suuntaan. Vasemmistoliitto meni ministeri Suvi-Anne Siimeksen johdolla vuoden 1999 vaaleihin, joissa tuli takapakkia, mutta ei niin paljon, että pulue olisi heitetty ulos Lipposen toisesta hallituksesta.

Vielä vuonna 1989 Harri Holkerin hallitus ilmoitti, että ”jäsenyys EY:ssä ei ole sovitettavissa yhteen puolueettomuuspolitiikamme kanssa, emmekä siten pyri yhteisön jäseneksi”.
Esko Ahon hallituksen (1991-1995) ohjelmass Suomi turvasi etunsa parhaiten ”noudattamalla omia etujamme palvelevaa, vakiintunutta puolueettomuuspolitiikkaa”.
Puoluettomuus katosi Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen 1995-1999) ohjelmasta. Claes Andersonillakaan ei ollut Vasemmistoliiton puolesta mitään sitä vastaan, että puolueettomuudesta luovuttiin.
Lipposen toisen hallituksen (1999-2003) ohjelmassa ei enää ”pysytelty sotilasliiton ulkopuolella” vaan oltiin ”sotilaallisesti liittoutumattomia”. Itsenäisen puolutuksen ylläpitäminen oli muuttunut ”uskottavaksi puolustuskyvyksi” ilman itsenäisyyttä.
Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaa (2003-2007) se muotoilu kelpasi, mutta hänen toiselle hallitukselleen (kokoomuksen painaessa päälle) sotilaallinen liittoutumattomuus ei enää kelvannut vaan sen tilalle tuli ”sotilasliittoon kuulumaton Suomi”, joka ”ylläpitää ja kehittää kansallista puolustusta ja uskottavaa suorituskykyä ja osallistuu täysipainoissti EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolutuspolitiikkaan”. Tämä muotoilu on tulkittavissa niin, että Suomi ei ole puolueeton eikä enää edes sotilaallisesti liittoutumaton, sillä Suomi on sotilaallisesti liittoutunut (EU:n ja Naton kanssa) mutta vielä sotilasliittoon (Nato) kuulumaton.

Ministeri Suvi-Anne Siimes ei ollut maan hallituksessa puolueeton vaan USA- ja Nato-uskoivaisen liittoutumisen puolella. Talouspolitiikassa hän oli valtion omaisuuden privatisoinnin puolella ja mukana naittamassa entisen valtio-omisteisen Postipankin jätteet eli Leonia-pankin vakuutusyhtiä Sammon kanssa Sampo-Leoniaksi. Ennen sitä oli tapahtunut paljon.

Kokoomuksen vaalirahoittaja Björn Wahlroos oli potkittu pois SYP:stä. Hän oli saanut mukaansa Mandatumin, josta oli tehty pörssiyhtiö fuusioimalla se rikollisten hallinnassa olleen Interbankin kanssa. Toinen kokoomuksen vaalirahoittaja taas oi lähtenyt KOP:sta suuren rahan hakuun investointipankkiiriksi, kun Pertti Voutilainen oli antanut hänelle potkut KOP:n johtokunnasta. Yhdessä herrat Wahlroos ja Fagernäs investointipankkeineen juonivat Vakuutus-Sammon kaappaamaan kilapiljansa Vakuutus-Pohjolan.

Kun Sampo-Leonina pääjohtaja Jouko Leskistä alettin epäillä sisäpiirikaupoista, yhtiön hallitusken puheenjohtaja (KOP:n Kouri-kauppasyyllinen) Jukka Härmälä löys pankin uudeksi pääjohtajaksi (SYP:n Kourikauppasyyllisen) ja Mandatumsita lähes kolmanneksen omistaneen Björn Wahlroosin.
Pääjohtajavaihdoksen yhteydessä Sampo-Leonialle tuli maksuun aikaisemmin esitetyllä tavalla myös mandatum yli kaksinkertaiseen markkina-arvoon. Wahlroos sai Leonian osakkeita silloiselta markkina-arvoltaa yli 700 miljoonalla marklla ja pääsi vielä osalliseksi Sammon maksamasta Pohjolan ryöstön osingoista 112 miljoonalla markalla. Samansuuruisten verottomien pääomatulojen keräämiseen olisi Wahlroosilta kulutunut Mandatumissa kummenkunta vuotta, ja niin ollen hänen oli edullisempaa omistaan enemmän (Sampo-Leonia-pankista) vähemmän kuin vähemmäst (Mandatum Pankista) enemmän. Isossa pankissa on enemmän ulos otettavaa kuin pienessä.

Kaiken tämän Björn Wahlroosille lahjoitetun hyvän esitteli maan hallitusken hyväksyttäväksi toinen valtionvarainministeri Suvi-Anne Siimes. Päätös toi Siimekselle ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa rahamaailmassa ja nosti hänet lääketeollisuuden johtavaksi mannekiiniksi.

Siimes osallistui toiseenkin laillistettuun ryöstöön, joka ei sillä kerralla kohdistunut valtion omaisuuteen vaan valtion väärän valuuttakurssipolitiikan uhreihin. Hän allekirjoitti maaliskuussa 2000 valtion puolesta kauppakirjan, jossa roskapankki Arsenalin 12 000 miljoonan markan saatavat noin 60 000 suomalaiselta maksukyvyttömältä vellalliselta myytiin 600 miljoonalla markalla ulkomaisten sijoittajien omistamille Aktiv Hansa Oy:lle ja C&A Finland Oy:le. Kauppahinta oli 5 % velkojen arvosta. Koska velallisille ei annettu mahdollisuutta maksaa velkaansa tällä samalla murto-osalla sen arvosta, valtion tarkoitus, edustajansa Suvi-Anne Siimeksen välityksellä, ei ollut saada 600 miljoonaa euroa valtion kanssaan vaan viedä perintätoimet viimeisen päälle katkeraan loppuun. Velkakaupassa ulkomainen perintäyhtiö sai oikeuden periä 95 prosentin alennuksella ostamansa valtion saatavat suoalaisilta velallisilta niiden täydestä sadan prosentin arvosta korkealla korolla kansalaisen kuolemaan sakka ja sen jälkeen kuolinpesältä.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto Esko Seppänen Oma pääoma ISBN 978-952-264-033-8

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Miljardilahjoitus luottolaman torjuntaan



















Ensiksi päätöksentekijät yllättyivät pankkikriisistä ja sitten sen syvyydestä. Ei siinä niin pitänyt käydä. Mutta niin siinä vain kävi. Kun kansantaloutta ruvettiin deflatoimaan, siinä oli vuorenvarmasti käyvä juuri niin. Vuonna 1992 hoitamattomien luottojen määrä lähes kaksinkertaistui 40 miljardista yli 70 miljardiin markkaan. Kaikki arviot heittivät häränpyllyä. Tlinpäätöksissä niistä poistettiin yli 20 miljardia markkaa luottotappioina, mutta kun talouspolitiikka toi järjestämättömiä luottoja eikä vienyt niitä, hoitamattomien luottojen määrä oli syksyn alussa 1993 taas lähes 70 miljardia markkaa. Kasvun vauhti lienee ollut hidastumaan päin, vaikka mistä sen voi varmasti tietää. Suomen lama jatkuu, eikä politiikkaa ole vielä muutettu.

Kun romahdus alkoi käydä ilmeiseksi, pankkien annettiin aluksi itse keksi keinoja kriisin laukaisemiseksi. Sitä varten koottiin pankkien pääjohtajien työryhmä, joka laati keväällä 1992 Sirkka Hämäläisen johdolla ohjelman ”luottolaman” torjumiseksi. Siitä tuli liberalistinen uskontunnustus. Pankit halusivat pois säännöstelyn ja verot, ja Sirkka Hämäläinen oli pankien kanssa samaa mieltä. Pankkien pääjohtajien neuvoin Suomi ei välttänyt pankkijärjestelmän kriisiä, eikä markkinavoimilla ollut hyviä neuvoja itse itsensä pelastamiseksi.

Niin pankeista lähti tulemaan valtionapulaitoksia, jotka eivät ole valmiita kantamaaan sosiaalista vastuuta. Jos niiltä kysytään, pahaa ovat peruskorko, optiolainat ja arava. Nannaa taas ovat markkinakorot sekä valtion maksamat korkotuet. Pankit halusivat vltiolta rahaa, ja sitä niille annettiinkin siinä vaiheessa ilman että kukaan haukkui perään. Nimittäin tilanne oli vakava, ja luottolaman uhka oli todellinen.

Virhe oli se, että luultiin valtion lisämenoarviossa annattavan 8 miljardin markan pääomatuen riittävän pankkijärjestelmän häiriöttömän toiminnan takaamiseen. Tuen ehtojen lepsuus selittyy sillä, että kriisin mittasuhteet arvioitiin – pankkien antamien tietojen perusteella – täysin väärin. Pankit jakoivat mainitun 8 miljardia markkaa keskenään. Eniten saivat SYP ja KOP, molemmmat yli 1 700 000 0000 markkaa.

Periaatteessa se oli lainaa, joka peritään pankeilta toisessa suhdannevaiheessa takaisin. Käytännössä se oli korotonta lainaa, kun pankki on velvollinen maksamaan vuotuisen tuoton pääomalle vain jakokelpoisista voittovaroistaan”. Jos pankit olvat käyttäneet kaikki jakokelpoiset rahansa tappioiden katkaisemiseen, ne eivät ole velvollisi maksamaan valtiolle korkoa muista varoistaan, eikä niille jää edes korkorästejä: ” mahdollisesti maksamatta jäänyttä tuottoa ei lisätä pääomaan eikä valtiolla ole oikeutta sen perimiseen myöhempinä vuosina”.

Näin valtio tukee Suomen pankkeja ottamalla kalliilla korolla velkaa ja lainaamalla samat rahat edelleen pankeille ilman korkoa. Pankeille kyllä riittää velkarahaa, mutta ei talouden elvytykseen. Korkotukena annettava valtionavun suuruus on – korkotasosta riippuen – lähes miljardi vuodessa, kuun vuonna 1994 valtiolle itselleen maksetaan 8 miljardin lainoista korkoa vain 3-4 miljoonaa markkaa. Toisaalta pankki ei myöskään voi maksaa omistajalle osinkoa ennen kuin valtiolle maksetaan korkoa.

Tuen ehdoissa on pieni maininta, jonka mukaan valtiolla on oikeus vaatia sijoituksensa muuttamista pankin äänivaltaisiksi osakkeiksi, joa pankki ei pysty maksamaan pääomalle tuottoa. Tämäkin on pankkien näkökulmasta edullinen ehto. Jos sellainen osakevaihto suoritetaan, se tapahtuu markkinahintaan. Se tarjoaa pankeille keinottelumahdollisuuden siinä tilanteessa, kun tukirahat maksetaan takaisin, ja siksi valtion olisi kannattanut ottaa KOP:n osakkeita ”kansallisannin” yhteydessä nimellishintaan.

Pääomatuen yksityiskohtaisten ehtojen mukaan valtiolle nimittäin tarjoutui siinä yhteydessä tilaisuus merkitä KOP:n osakkeita 2 700 miljoonan markan pääomatuen verran. Merkinnät olisi tapahtunut nimellishintaan, ja valtio olisi saanut KOP:n osakekannasta 32 %. Silloin ei KOP:n pääomittamiseksi olisi tarvinnut miettiä mitään kepulikonsteja. Ahon hallitus ei kuitenkaan merkinnyt osakkeita.

Kun pankeille annettiin vuoden 1992 lisäbudjettivaroista 8 miljardin markan toimeentulotuen perusosa, se tapahtui niiden näkökulmasta edullisimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien pankkien pääjohtajat lupasivat tässä yhteydessä pitkämielisyyttä ja ymmärtämystä velallisten ongelmille. Lupaus unohdettiin heti, kun rahat oli saatu. Kun sitten selvisi, että tukiraht eivät riitäkään, rahanjako muuttui ongelmalliseksi: yrokratiasta ei yllättäen löytynyt sopivaa hallinnointijärjestelmää toimentulojaon lisäosien jakoa varten. Suomen Pankki ei voi periaatteessa jakaa rahaa pankeille, eikä valtionvarainministeriöllä tai sosiaali- ja terveysministeriöllä ole resursseja pankkien valvomiseksi.

Näin perustettiin Valtion vakuusrahasto (VVR), joka sai jakaa valtion rahaa enimmillään 20 000 000 000 markkaa. Kukaan ei aluksi tiennyt, miten VVR:n hallinto piti järjestää. Jotain oli kuitenkin nopeasti keksittävä, ja niin vakuusrahastolle nimettiin johtokunta, johon tuli kolme virkamiestä sekä eri pankkiryhmien edustajat. Johtokunnassa oli erityinen jaosto, joka koostui mainituista virkmiehistä, ja jaostan tehtävänä oli myöntää tuki. Toimintaa valvomaan perustettiin hallintoneuvosto, joka oli sama kuin eduskunnan pankkivaltuusto Suomen Pankissa.

Johtokunnalla tai hallintoneuvostolla ei ollut mitään tekemistä varsinaisen rahanjaon kanssa, vaan sen pani toimeen ”kolmen kopla”, Jorma Aranko pankkitarkastusvirastosta, Esko Ollila Suomen Pankista ja Pekka Laajanen valtionvarainministeriöstä. Laajasella oli aikaisempaa kokemusta tällaisesta rahanjaon riskeistä: hänet oli eduskunnan oikeusasiamies määrännyt pantavaksi syytteeseen – muun muassa Bror Wahlroosin kanssa – virkavirheestä myönnettäessä tukiaisia Wärtsilän Meriteollisuudelle.

Se, että jaoston kolmella virkamiellä oli kaksi isäntää, aiheutti heti hallinnollisen ongelman. Virkamiehet saivat valita, kuunnellaanko maan hallitusta ( ja Suomen Pankkia) vai eduskunnan valtaa edustavaa VVR:n hallintoneuvostoa. Käytännössä virkamiehet ottivat ohjeita hallitukselta niin kuin hallituksen virkamiehet aina ottavat. Se antoi heille mahdollisuuden myös salaisiin sopimuksiin pankkien kanssa.

Niinpä virkamiehet sitoutuivat säästöpankkien jättifuusioon touku-kesäkuussa 1992, ja se tapahtui lähes puoli vuotta ennen kuin hyväksyttiin pankkituelle asetettavat yleiset vaatimukset. Pankkituen yleiset ehdot hyväksyttiin VVR:n hallintoneuvostossa sitten 15.10.1992. Ne olivat yleisen käsityksen mukaan tiukat, eikä löysiä pitänyt syntyä. Niiden mukaan ”pankkituki on avointa ja julkista” ja”pankkituen houkuttelevuu ja julkisten varojen sitoutuminen pankkitukeen pyritään minimoimaan. Vastaavasti omistajien taloudellinen vastuu tuettavassa pankissa toteutetaan niin laajalti kuin mahdollista”.

Laissa on sen lisäksi säädös, jonka mukaan vain eduskunta voi vapauttaa pankkituen saajan takaisinmaksusta: ”Tukilaina ja muu takaisin maksettava rahoitustuki voidaan jättää kokonaan tai osittain takaisin perimättä, jos eduskunta niin päättä.”

Vaikka yleiset periaatteet olivat hyvät, ongelmia syntyi, kun virkamiehet panivat niitä täytäntöön. He eivät omaksuneet poliitikkojen tiukkaa asennetta pakkitukea kohtaan, ja niin pankkituen teoria ja käytäntö eivät olleet synkronissa keskenäään. Myös STS:n avustushakemus käsiteltiin tavalla, johon VVR:n hallintoneuvostoa ei päästetty vaikuttamaan. Marraskuussa 1992 ”kolmen kopla” hyväksyi KOP:n ja STS:n fuusiossa esisopimuksen, jossa oli eduskuntaehto. Niin kuin nyt tiedetään, fuusio toteutettiin virkamiesten sopimalla tavalla, vaikka eduskuntaehto laukesi. VVR:n palokunta sammutti kuitenkin ensiksi säästöpankkipalon.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Kirottu salaisuus
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/07/kirottu-salaisuus_16.html

Lähdeaineisto: Esko Seppänen Pankkikirja ISBN 952-90-4863-7

lauantai 29. lokakuuta 2011

Koivisto hermostuu


















Kunnallisvaaleissa keskusta menetti kaikki eduskuntavaalien ”ylimääräiset äänet”. Takkiin tuli yleensä kehitysalueilla ja eritysiesti Lapissa. Keskustaväki pysytteli kotona, eikä lähtenyt ollenkaan äänestämään. Vaalien jälkipyykkiä pestiin hartaasti, mutta vaalitulos ei siitä kummemmaksi muuttunut. Tappio mikä tappio.
Ahoa ja Viinasta syytetään kokemattomiksi neuvottelijoiksi, mutta ei Ihalaisessakaan hurraamista ole. Työmarkkinasopimus on voimassa 30.11. saakka ja SAK uhkaa aloittaa yleislakon 25.11. SAK aloittaa siten laittoman lakon. Yleislakkoa ei sinäkään syksynä lopulta tullut, sillä hallitus perääntyi työttömyysturvan heikennysesitystensä kanssa. SAK:n väellä oli turvattu paikka, enkä minä ymmärtänyt yleislakkopuuhaa muutaman markan tähden. Työttömillä oli paljon vaikeampaa, mutta heitä ei SAK:n neuvottelupöydissä näkynytkään.

Presidentinvaaleissa oltiin ajauduttu kyttäysasemiin. Koivisto ei ollut suostunut sanomaan juuta eikä jaata jatkamisestaan. Sen sijaan Väyrynen järjesti keskustan puoluevaltuuskunnassa marraskuun lopuss Seinäjoella näyttävän presidenttipelin avauksen.
ETA-sopimus hyväksyttiin eduskunnassa 27. päivänä lokakuuta. Vastaanäänestäjiä löytyi kourallinen, muutama maaseudun puolueen kansanedustaja, kommunistien Ensio Laine ja osa Vihreiden ryhmästä. ETA-sopimus samoin kuin EY-jäsenyys merkitsecät perustavaa laatua olevaa muutosta Suomen valtiosääntöiseen järjestelmään monessakin mielessä.

Jouluaaton aatto. Yksi vuosi ja yli 7000 konkurssia. Palaan kotiin. Takana ahdistava viikko. Koko viikon on puhuttu pankkituesta. Olen hämmentynyt ja ahdistunut siitä tavasta, jolla Suomea johdetaan, oikeusministeri Hannele Pokka kirjoittaa. Näyttää siltä, että pankkituesta käskyt tulevat jostakin muualta ja ne luetaan vain ilmoitusasioina hallituksessa.

Joulukuun lopulla Aho kokosi keskustan ministerit ylimääräiseen neuvotteluun. Aina kun kutsu ylimääräiseen neuvotteluun tuli, se tieis vaikeuksia. Aho tuli paikalle ryhdikkäästi askeltaen niin kuin hänen tapansa oli, mutta silmänaluspussien koossa hän oli ryhtynyt kilpailemaan SAK:n Ihalaisen kanssa.
Pisin keskustelu hallituksen istunnossa syntyi roskapankkilain säätämisjärjestyksestä. Se olikin lakiesityksen kannalta olennaisin kohta. Perustuslainsäätämisjärjestyksessä tehtävä laki ei menisi läpi ilmanopposition tukea. Oikeuskansleri Jorma S. Aalto tyytyi siihen, että hallituksen esityksen perusteluissa säätämisjärjestystä oli pohdittu.

Elvytyshenki levisi myös hallituspuolueiden eduskuntaryhmiin. Sekä kokoomuksen ryhmänjohtaja Sasi sekä keskustan Kalevi Mattila rupesivat hyvin elvytysmielisiksi. Kun Aho ja Viinanen neuvottelivat sosiaalidemokraattien ryhmän johdon kanssa ja torjuivat esityksen, Sasi ja Mattila kuiskuttelivat demarien Kalliomäen korvaan, että kyllä Aho ja Viinanen suostuvat, kun olette tarpeeksi kovia. Viinanen suuttui pahanpäiväisesti ja päätti vaihatuttaa Sasin. Tämä toteutuikin helmikuussa. Roskapankkilaille kävi huonosti. Eduskunta ei sitä hyväksynyt. Kymmenet miljardit uutta pankkitukea päätettiin valuttaa lisäbudjetilla. Se hyväksyttiin eduskunnassa melko kivuttomasti.

Olin kotona sunnuntaiaamuna 26.1.1993. Silloin puhelin soi. Soittaja oli kansliapäällikköni Teuvo Kallio. Presidentinlinnasta oli soitettu. Asialla oli ollut eritysiavustaja Martti Manninen. Manninen oli määrännyt, ettei velkasaneerauslakeja saisi tuoda vahvistettavaksi. Koivistot olivat olleet lomalla Kanariansaarilla. Presidentin seurueeseen oli kuulunut mm. postipankin pääjohtaja Seppo Lindblom. Eduskunta oli joulun alla hyväksynyt velkasaneerauslait. Lakien tarkoituksena oli auttaa laman ja työttömyyden vuoksi ylivelkaantuneita talouksia ja yrityksiä selviytymään veloistaan. Eduskunta oli käynyt joulun alla asiasta laajan ja periaatteellisen keskustelun. Kansanedustajat pohtivat laajasti myös takaajien asemaa.
Pankkeja oli pidetty kaiken aikaa ajan tasalla, eikä niillä ollut mitään velkajärjestelylakia vastaan paitsi postipankin edustaja esitti epäilyksiä. Minua rupesi ahdistamaan ajatuskin, että velkalakien voimaanpano lykkääntyisi, jolleivat lait peräti raukeaisi. Lain mukaan nimisterin oli esiteltävä eduskunnan hyväksymä laki presidentin vahvistettavaksi kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun eduskunta on hyväksynyt lain. Ellei lakia tuossa määräajassa tuotaisi presidentille, se raukeaisi.

Lainsäädäntöä valmistelleet virkamiehet Pauliine Koskelo ja Mikko Könkkolä olivat myös paikalla. He olivat yllättyneitä presidentin kanslian terveisistä. ”Miksi vasta nyt, kun lakeja on kuukausikaupalla käsitelty eduskunnassa ja kaikki intressiryhmät ovat saaneet sanoa mielipiteensä?” he ihmettelivät.

Tapasin presidentin kello 11 virallisessa esittelyssä. Kun asialistalla tuli velkajärjestelylait, aloitin tavanomaisella tavalla: ”Herra Tasavallan Presidentti! Esitän kunnioittavasti, että Te vahvistaisitte...” Koivisto keskeytti minut ja sanoi epäilevänsä lainsäädäntöä, joka menee pankin ja asiakkaan väliin. Presidentin mielestä sellaisen lainsäädäntä on huonoa lainsäädäntöä, jossa annetaan tuomioistuimille valtaa tulkita pankin ja asiakkaan välisiä sopimussuhteita.

Joitakin kuukausia aikaisemmin Koivisto oli pitänyt samanhenkisen puheenvuoron korkeimman oikeuden jäsenille. Syynä presidentin kiinnostukseen korkeimman tuomioistuimen ratkaisuihin oli tuore korkoriitaa koskeva päätös. Korkein oikeus oli katsonut, ettei pankki olisi saanut yksipuolisesti nostaa yksityisen laina-asiakkaansa korkoa.
Koivisto tökki kärttyisnä edessään olevaa lakinippua. Valtioneuvoston muut jäsenet istuivat paikallaan kuin patsaat. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä oli kysymys.

Koivisto kysyi, voinko taata, että laki toimii moittettomasti. Minä vastasin, että ”Herra Presidentti! Sellaista lainsäädäntöä ei nyky-yhteiskunnassa olekaan, jossa kaikki eteen tulevat ongelmat olisi etukäteen ratkaistu. Sitä varten ovat tuomioistuimet.
”No hyvä, jos oikeusministeti takaa, että lait toimivat ja ovat moitteettomati valisteltu, niin minä voin vahvistaa nämä”, sanoi Koivisto ja pamautti nuijan pöytään.
Jälkeenpäin Aho otti kantaa velkasaneerauslainsäädäntöön: ”Nehän nyt ovat aivan kouluesimerkki huonosta lainvalmistelusta”. Ikään kuin hän ei olisi edellisen vuoden huhtikuun alun kiriisi-istunnossa ollut vaatimassa, että ainakin yrityssaneerauslaki pitää antaa heti eduskunnalle.

Pankkien kannattavuus oli heikko ja pankkikriisi tuntui yhä synevän. Pankit halusivat siivota taseistaan sellaiset laina-asiakkaansa, jotak eivät olleet pystyneet hoitamaan lainojaan. Moni ihmetteli, mitä yötyä tästä omaisuuden uusjaosta oli, kun yksityisten ihmisten kodit siirtyivät pankeille pakkohuutokaupoissa?
Nähtiin myös, että pankit eivät halunneet suuria ruumiita. Kun rakennusyhtiö Polar ajautui konkurssipisteeseen, pankit hakivat yrityssaneerausta. Samoin kävi myöhemmin EKA:n osalta. Julkisuudessa ihmeteltiin, miten näin suurten ja velkaisten yritysten oli mahdollista päästä yrityssaneeraukseen. Siihen rahoittajat eivät vaivautuneet vastaamaan. Velkajärjestelylaki ei tällaista maksuvaraa olisi Polarin tapaiselle yritykselle antanut.

Tammikuun lopussa 1993 olin puhujamatkalla Mikkelin läänissä. Harvoin olen nähnyt niin paljon ahdistusta kuin sillä matkalla, Ne ihmiset olviat täynnä vihaa pankkitukea ja päättäjiä kohtaan. Välistä tuntui kuin olisi oltu läehtymässä kansalaissotaa. Nyt eivät vastakkain olleet punaiset ja valkoiset, vaan ne, jotka olivat laman myötä menettäneet kotinsa ja työpaikkana ja ne, joilla edelleen meni hyvin.

6..3.1993 ”Taas meni ympäristöpoliittisen ministerityöryhmän kokous pipariksi. Pietikäistä ei kuulunut kokoukseen, jonka piti alkaa puoli yhdeksältä. Kiireisimmät ministerit lähtivät toisiin kokouksiin. Me Puran kanssa odottelimme Pietikäistä. Viimein hän tuli, haisi vanhalle viinalle ja ryhtyi luennoimaan meille ilmoitusluontoisesti, mitä ympäristlministeriö aikoo tehdä.

Lähdeaineisto: Hannele Pokka Porvarihallitus ISBN 951-0-20508-7

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kujanjuoksua


















Elokuun lopulla Ruotsin kruunuun alkaa kohdistua paineita, ja pääministeri Bildtin hallitus on vaikeuksissa. Myös Suomessa korot pysyvät korkeina eivätkä investoinnit lähde liikkeelle; se taas pitää työttömien määrän valtavana. Maassa on kaikille käsittämättömät 400 000 työtöntä. Pienten pohjoismaiden valuutat joutuvat taas äkkiä kovaan pyöritykseen, mutta nyt Aho ja Viinanen ovat viisastuneet eivätkä yritkään käydä taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Markka päästetään kellumaan ja heikkenee nopeasti.

Jo kesällä 1992 valtio on lupautunut tukemaan säästöpankkeja 15 miljardilla markalla alun perin ilmoitetun 8 miljardin asemasta. Raha annetaan säästöpankkien elämänlangan ylläpitämiseksi perusetun Suomen Säästöpankki Oy:n kautta, mutta ehtona on, että säästöpankin ottavat vastatakseen mustaksi tusinaksi sanotuista, pahimmin velkaantuneista pankeista. Valtion virkamiehet todistelevat Aholle ja Viinaselle, että valtion on pidettävä säästöpankit pystyssä, koska yksittäistenkin pankkien kaatuminen ja niiden ulkomaisten velkojen joutuminen valtion maksettavaksi saattaisi horjuttaa valtion omaa lainansaantia ja muiden pankkien ulkomaisen lainojen saantia ja romahduttaa koko pankkijärjestelmän.

Suomen säästöpankki Oy siirtyy tehdyllä tukijärjestelmällä valtion omistukseen. Rahaa huutavat nyt jo kuitenkin muutkin pankkiherrat; elokuussa 1992 hallitus joutuu laatimaan laajan tukipaketin, joka koskee kaikkia pankkeja. Pian sen jälkeen hallituksesta joudutaan ilmoittamaan, että valtio takaa pankkien toiminnan kaikissa olosuhteissa. Tämä on pakko tehdä, koska pankkien luottotapppiot vain kasvavat, ja on pelättävissä, että ihmiset alkavat nostaa rahojaan tileiltään paniikissa.

Pankkien surkea tila alkaa valjeta; lokakuussa voidaan jo laskea, että niiden järjestelemättömien luttojen määrä kasvaa vuoden loppuun mennessä 77 miljardiin. Luottotappioita siitä on 22 miljardia. Ahon hallitus on taannut pankkien pysymisen pystyssä, muuta ratkaisua talousasiantuntija eivät nyt keksi. Kansa saa taas maksaa pankkiherrojen rehvastelun. Säästöpankkien lisäksi uppoamassa ovat Kansallis-Osake-Pankki ja Suomen Yhdyspankki. Niiden kaatuminen tietäisi koko pankkijärjestelmän romahtamista maassa.

Juuri ennen kunnallisvaaleja, lokakuussa 1992, syntyy uusi sekaannus rahamarkkinoilla, korot hyppäävät ylös, valuutta valuu maasta. Hallitus selviää vain rauhoittamalla markkinapetoa kovin leikkauksin. Ne joudutaan tekemään juuri kunnallisvaalien alla.
Budjettipäällikkö Raimo Sailas laatii leikkausohjelman, josta hallitus sanoutuu irti mutta toteuttaa silti monia Sailaksen ehdottamia toimenpiteitä; budjetista karsitaan menoja yli 5 miljardia ja veorja korotetaan yli 3 miljardilla.

Kunnallisvaalien alla sattuu merkillinen tapahtuma, joka saa Esko Ahon miettimään SDP:n puheenjohtajan Ulf Sundqvistin henkistä tilaa, Hänet on kutsuttu television ajankohtaistoimituksen lauantaisaunaan keskustelemaan Sundqvistin kanssa. Keskustelua juontaa Risto Arkimies. Tämä kysyy, onko niissä tiedoissa perää, joiden mukaan Sundqvistilta on menossa pankki alta ja lisäksi hänellä on omiakin epäselvyyksiä pankkinsa kanssa. Sundqvist menettää täysin malttinsa, painaa kämmenensä televisiokameran linssin eteen ja vaatii nauhoituksen keskeyttämistä. Arkmies jättää Sundqvistin ankarista vastalauseista huolimatta episodin myös lopulliseen ohjelmaan. Se herättää hämmästyttävän vähän julkista huomiiota, vaikka monien olisi pitänyt huomata, etteivät Sundqvistin pankin asiat ehkä olleet enää parhaassa mahdollisessa kunnossa.

Syksyn mittaan pankkeja pidetään pystyssä pumppaamalla niihin rahaa ja vakuuksia. Kansallis-Osake-Pankin Pertti Voutilainen yrittää pitää pankkiaan hengissä ja neuvottelee pankkinsa fuusioitumisesta Osuuspankkien Keskus-Osake-Pankkiin, mutta neuvottelut kariutuvat viimeisenä yönä. Sitten hän pyytää Valtion vakuusrahastolta KOP:n vakavaraisuuden turvaamista. Aho haluaa kuitenkin valtion eli kansalaisten rahoille korvaukseksi omistusosuuden pankkiin. Sitä Kansallis-Osake-Pankissa ei hyväksytä, ja Voutilainen neuvottelee yhdistymisestä Suomen Säästöpankki oy:n kanssa, mutta nekään neuvottelut eivät johda tulokseen. Syksyllä 1992 mitään pysyviä merkkejä taloudellisen tilanteen paranemisesta ei ole näkyvissä.

Ahon kimppuun käyvät taas kerran myös ammaityhdistysmiehet. Marraskuun 20. päivänä SAK:n valtuusto ei hyväksy hallituksen ja ammattiyhdistysjohtajien valmiiksi neuvottelemaa sopimusta työttömyysturvan leikkaamisesta ja esittää uhkauksen miljoonan ihmisen yleislakosta, jos hallitus yrittää väkisin ajaa läpi sopimuksen.

Yleislakosta olisi toteutuessaan tullut Suomen suurin; SAK ampui todella raskaalla aseella. Ahon ja Ihalaisen sopima työttömyysturvan varovainen leikkaus olisi säästänyt 500 miljoonaa markkaa vuodessa, yleislakosta maa olisi kärsinyt suuremmat tappiot jokaisena päivänä. Ahon hallitus perääntyy kaiksita työttömyysturvan leikkauksista.
Hallituksen koossa pysyminen on Aholle tärkeää hänen itsensä vuoksi; hän tietää, ettei Väyrysen, Sundqvistin ja muiden kaavailemassa hallituksessa hänelle ei ministerin paikkaa suunnitella.

Lähdeaineisto: Antti Tuur Elosta ja maailmasta ISBN 951-1-16599-2

torstai 27. lokakuuta 2011

Suomen taloushistorian suurin omaisuuksien uusjako


















Hallituksen tiedotustilaisuudessa 22.10.1993 Säätytalollla kerrottiin Suomen kansalle Suomen Säästöpankin jaosta neljän kilpailevan pankin kesken. Puhetta johtivat pääministeri Esko Aho ja valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joiden johdolla oli päästy aamuyöllä salaiseen sopimukseen pankkikaupan ehdosita. Suomen Pankin Esko Ollila kuuli tämän suuruutisen radiosta. Säätytalolla ostajapankkien johtajat pystyivät vaivoin pitämään naamansa peruslukemilla, kaikki meni juuri niin kuin salaisissa kabinettikokouksissa oli sovittu. Pankkien yksityiset osakkeenomistajat oli pelastettu ja roskat saatu haudattua kansalaisten maksettavaksi.

Jo syyskuussa Valtion Vakuusrahaston Heikki Koivisto oli esitellyt valtion tavoitteita SSP:n myyntineuvotteluissa. Myynnin lähtökohtana oli veronmaksajile kustannuksiltaan edullisin ratkaisu. Vakuusrahasto edellytti myös, että myynnillä toteutuu pankkien rakennerationalisointia. Piilosssa valtion edustajat yksinkertaisesti myönsivät, että myynnillä ostajapankkeja tuetaan. Nämä tiedot on luettavissa Valtion vakuusrahaston salaisista pöytäkirjoista. Samat paperit kertovat, että samassa yhteydessä tuetaan osuuspankkeja valtion myöntämillä takauksilla. OP-ryhmän luottotappiot olivat edellisenä vuonna 1992 yhteensä 3,2 miljardia markkaa ja järjestämättömät luotot liki 11miljardia markkaa. Mutta maan keskustalainen johto oli pankkinsa valinnut, vaikka säästöpankkipuolueen miehet harasivat eduskunnassa vastaan.

Syyskuun alussa oli myös ostajapankkien kopla päässyt yksimielisyyteen Suomen Säästöpankin pilkkomisesta. Markkinaosuudeltaan pienin pankki sai valita ensin konttorin kultakin paikkakunnalta. Isojako sujui yllättävän kivuttomasti valtiovallan edustajien mielestä, eikä ihme sillä jaettavaa riitti kaikille. Suuri yleisö ei tiennyt näistä pimeistä kabinettipuuhista mitään, vaikka Suomen Säästöpankin hallintoneuvoston puheenjohtaja Erkki Pystynen kertoi Helsingin Sanomien lukijoille, että pilkkominen on suuren luokan petos.

Paavo Prepula oli ilmoittanut eduskunnan vationvarainvaliokunnalle terveen pankkinsa arvoksi 15 miljardia markkaa, vähän aikaisemmin oli pankkiin kipattu miljardin verran lisää pankkitukea. Mitä järkeä oli heittää lisää veronmaksajien rahaa, kun pankkiherrat olivat ostopuuhissa tosissaan? Aholle ja Viinaselle myytävän pankin hinta oli poliittisesti arka paikka, asiat eivät saaneet näyttää kansalaisille siltä mitä ne todellisuudessa olivat.

Syysillan pimeinä tunteina päätettiin vielä pyytää kilpaileva tarjous KOP:ltä. Se oli kummallista, koska pankki oli jo sitoutunut neljän koplan jäsenenä teurastukseen. Aho pelasi loppuun asti taitavasti minimoidakseen henkilöönsä kohdistuvan poliittisen riskin. KOP:n Voutilaiselle hän perusteli kilpailevaa tarjouspyyntöä sillä, että muuten asia ei edistyisi eduskunnassa.

Lokakuun alkupäivinä valtionvarainministeri Iiro Viinanen oli kutsunut ostajakoplan valtioneuvoston linnaan lopulliseen hintaneuvotteluun. Valtio oli päättänyt saada pankista 7 miljardia markkaa, pankkikerrat olivat valmistautuneet tarjoamaan kolme. Tinkiminen kolahti karille ja neuvottelut katkesivat.
Valtion piti saada myös lausunto kaupasta Suomen Pankista ja Rahoitustarkastukselta. Lokakuun kymmenes se saatiin, myöhemmin se oli luettavissa lopullisen salaisen kauppakirjan sivuilta. Rivien välistä saattoi lukea, ettei Suomen Pankki kannattanut pilkkomista. Lausunnossa myös ihmeteltiin, mikseivät ostajapankit maksaneet mitään mahdollisuuksista siirtää ongelma-asiakkaita tulevaan roskapankkiin. Tämä lause paljastikin lukijalle, mistä lopullisesti oli oikein kyse. Lausunnon alla oli pääjohtaja Sirkka Hämäläisen ja entisen säästöpankkimiehen Esko Ollilan nimet. Ainakin Suomen Pankin johto tiesi ostajapankeille maksettavasta piilotuesta.

Jorma Arangon ja Risto Määttäsen allekirjoittama lausunto paljasti, että elokuun loppuun mennessä talletuspankkien kirjatut luottotappiot olivat 70 miljardia markkaa, josta SSP:n osuus oli vain 15 miljardian markkaa. Lisäksi ostettavien pankkien taseisiin siirtyy 6500 miljoonaa markkaa enintään 1 miljoonan markan suuruisia yritys- ja henkilöluottoja, joiden luottoriski jää omaisuudenhoitoyhtiölle. Näin veronmaksajien piikki avattiin neljän koplalle, eikä tämäkään vielä riittänyt. ”Suomen valtio meritsee niiden laksemia (ostajapankkien) oman pääomanehtoisia enintään kauppahinnan suuruisella määrällä …. ostajapankkien vakavaraisuus on kaupan totuetumiselle välttämätöntä.”
Salaisen raportin lukijalle valkeni, että pilkkomisen perimmäinen tarkoitus oli pelastaa ostajapankit kansalaisten yhteisillä varoilla.

Suomen säästöpankin kauppahinnaksi tuli 5,6 miljardia markkaan, Viinanen ja Aho eivät siis saaneet pankista haluaamaansa hintaa. Mutta mikä oli myydessä, kun kyseessä eivät olleet liossa omat vaan veronmaksajien rahat. Kyseessä oli kuitenkin Suomen valtion taloushistorian suurin kauppa.

Eduskunta hyväksyi samassa rytäkässä lain roskapankeista eli ns. omaisuudenhoitoyhtiöistä. Arsenal aloitti toimintansa seuraavan vuoden alussa, ja sen perustaminen tuli jatkossa näyttelemään tärkeätä osaa ostajapankkien strategiassa. SSP:n sitoumuksia siirtyi Arsenaliin noin 40 miljardin markan edestä.
Oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki vaati myöhemmin erityistarkastuksia liikepankkeihin, häntä kannatti Valtion Vakuusrahaston Liisa Halme. Erityistilintarkastusten pelättiin paljastavan suuria kupruja ja tappioita, ja tarkastuksista luovuttiin pankkipäättäjien toivomuksesta.

Totuus oli, että kaikki suuret pankkiryhmittymät olivat SSP:n kaupantekohetkellä ajautuneet taloudelliseen kriisiin. Kyseessä ei ollut vähimmässäkään määrin säästöpankkikriisi, vaikka ajatusta julkisuudessa myytiinkin taukoamatta.
Suomen säästöpankin koko luottokanta oli Rahoitustarkastuksen lausunnon mukaan 45 milljardia markkaa, josta riskiluottoja oli 12 miljardia. Talletuspankkien riskiluotot olivat lausunnon mukaan samaan aikaan 70 miljardia markkaa. Myöhemmin valtioeuvoston selonteossa eduskunnalle kerrotaan pankkitukeen upotetun vuoden 1999 loppuun mennessä 97 miljardia markkaa.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Menestyvistä yrittäjistä tuli syrjittyjiä työttömiä
http://pankkikriisi.blogspot.com/2008/11/menestyneist-yrittjist-tuli-syrjittyj.html

Seppo Konttinen: Salainen pankkituki ISBN 978-951-31-4251-3

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Elinkelpoiset yritykset jätettiin pankkien mielivallan kohteeksi



















Jos pankkien luotottamien elinkelpoisten yritysten taseet olisi korjattu esimerkiksi valtion luottotakauksella, yritysten konkursseja oli tullut kuin murto-osa. Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalia, saati pankkikonkursseja, ei olisi tarvittu. ”Pankkityöryhmä” totesikin, että ”Valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolelliseen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi. Koska valtion takaamat luotot eivät talletuspankkilain vakavaraisuusvaatimusten mukaan sido pankkien pääomaa, pankkien luotonantovaraa voitaisiin näiltä osin lisätä.” Näin todettiin Sirkka Hämäläisen johtaman työryhmän mietinnössä 16.3.1992.

Mihin tämä olennaisen tärkeä johtopäätös unohtui myöhemmissä vaiheissa? Säädettiinhän vuonna 1993 valtion vakauttamistakauslaki, jota noudattamalla yritykset olisi saatu pelastetuksi (HE 31/93)! Laki on kuitenkin kaikessa pankkikriisistä käydyssä keskustelussa ja muissa virallisissa asiakirjoissa jätetty mainitsematta. Ovatko kenties jotkin yritykset saaneet valtiontakuksen luotoilleen? Moniko yritys sillä tavoin pelastui? Oliko valtion vakauttamistakauslaki siis vain näennäinen keino, jota ei ollut tarkoituskaan julkistaa ja vaatia pankkeja sitä noudattamaan? Luulivatko julkisen vallan edustajat pääsevänsä moraalisesta vastuusta, kun laksi kuitenkin on lakikirjassa olemassa?

Velkatyöryhmän muistiossa (ks. kohta 3.7.2.) todettiin mm. että ”Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on poikkeuksellista, ett yhä useammin haetaan konkurssiin yrityksiä, joita voidaan pitää perusteiltaan terveinä ja kilpailukykyisinä. Näitä konkursseja voidaankin pitää ”tarpeettomina”. Tällaisten yritysten tuotteilla on kysyntää tai sitä on lähiaikoina odotettavissa, mutta ongelmana on, että tuotot eivät riitä juokseviin menoihin, esimerkiksi lainanhoitokuluihin”. Näin siis virkamiestyöryhmä totesi. Mihin jäivät ongelman korjausehdotukset ja korjaustoimenpiteet?

Eduskunta siis sääti lain valtion vakauttamistakauksista (HE 31/93), mikä tuli voimaan 1.7.1993, ja jonka tarkoituksena oli turvata pk-yritysten toimintaedellytyksiä vakauttamalla yrityksen luottoja antamalla niille osittain valtiontakaus. Edellytys takauksen antamiselle oli, että yritys oli elinkelpoinen ja että talletuspankki sitoutui vakauttamaan takauksen kohteena olevat luotot kokonaisuudessaan vähintään viideksi vuodeksi sekä alentamaan luottojen korkoja vakauttamisen ajaksi. Takaus voitiin antaa enintään 50 prosentin suuruiselle osuudelle luoton määrästä. Vakauttamisen kohteeksi tulevasta luotosta talletuspankki ei voinut vaatia vaikauttamisen aikana lyhennyksiä.

Valtiovalta pelasi pankkien pussiin antamalla pankeille valtuudet ensiksikin päättää, mikä yritys on elinkelpoinen, Toiseksi pankit saivat oikeuden myöntää tai kieltää yritykseltä lainojen vakauttaminen, korkojen alentaminen ja lyhennysten lykkääminen viidellä vuodella. Kukapa itseään ja asemaansa ajatteleva pankinjohtaja asiakkaalleen tällaista mahdollisuutta esitteli asiakkaan yrityksen pelastamiseksi? Valtiovalta antoi tässäkin asiassa pankeille vapaat kädet tuomita ja tuhota! Kuitenkin tiedettiin, koska Sirkka Hämäläisen ”pankkityöryhmän ” muistiossa suoraan sanottiin, että ”valtiontakuukeskuksen kautta kanavoituna ja huolellisen yritystutkimukseen perustuvana tämä tukimuoto todennäköisesti muodostuisi valtiontalouden kannalta kevyeksi”.

Valitoneuvosto ei tiedottessaan komentoi sitä, miten monelle yritykselle ja paljonko näitä takauksia annettiin. Myöskän sitä ei tiedoteta, moniko yritys vakauttamistakauslain ansiosta pelastui. Useimmille yrittäjille laki jäi tuntemattomaksi, koska pankkien ei tiedetä informoineen asiakkaitaan tällaisesta mahdollisuudesta. Eikö pankeille velkaa olleissa yrityksissä ollut ”elinkekelpoisia”? Seulottiinko niitä esille millään puolueettomalla yritystutkimuksela? Eikö elinkelpoisten yritysten pelastaminen olisi pitänyt säätää lakimääräiseksi velvoitteeksi? Eikö valtion takaus voinut olla sataprosettinen? - Ei, koska Sirkka Hämäläisen ”pankkityöryhmä” toisin määräsi.

Kun valtion avoin tili pankeille oli avattu, pankeissa ei välitetty vähääkään valtionneuvoston ”kurinpidollisista ” toimista. Seurasi pankkimoraalin rappio ja yritysten säälimätön tuhoaminen. Valtion taloudellinen tuki kanavoitiin jäljellejääneille pankeille (SYP,KOP, Osuuspankit, PSP). Pankit syöttivät SSP Oy:n ja Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin kautta valtiolle konkurssiin kaadettujen yritysten luottotappiot isoina kokonaisuuksia, ja ne maksatettiin veronmaksajilla. Tätä nimitettiin pankkitueksi. Pankeilla ei ollut mitään todellista aihetta saati mielenkiintoa yrittääkään katsoa, mikä yritys olisi ollut elinkelpoinen ja pelastettavissa kansantaloutta hyödyttäväksi yksiköksi. Pankit tuhosivat säälimättä kymmeniä tuhansia yrityksiä, ja jakovat yrittäjilta ja takaajilta takavarikoidun omaisuuden alihintaisin realisoinnein ”sopiville” tahoille.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto: Oikeuspolitiikan ja lainkäytön tutkimusryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1

tiistai 25. lokakuuta 2011

Devalvaatio kaatui yrittäjien syliin


















Välittömästi marraskuussa 1991 tapahtuneen markan devalvoinnin ja syyskuussa 1992 alkaneen markan kellutuksen jälkeen SYP ilmoitti luottoasiakkailleen, että valuuttaluoton markkavasta-arvot olivat kohonneet devalvaation suhteessa ja myös korkojen perintä muuttui kohonneiden kurssien murkaiselle tasolle. Devalvaatio johti tarkalleen niihin seurauksiin, joista osastopäällikkö Johnny Åkerholm oli varoittanut ecu-kytkentään liittyneessä muistiossaan ja joista johtokunnan jäsen Markku Puntila oli varoittanut pääministeri Esko Ahon hallitusta kesäkuussa 1991 keskellä valuuttakurssitaistelua. Millekään päättäjätaholle devalvaation seuraukset eivät tulleet yllätyksenä.

Velallisille velkapääoman nousu kuitenkin oli yllätys. Heidän valuuttaluottonsa olivat suojaamattomia, mutta pankin omat ulkomaiset luotot olivat suojattuja. Tuho pyyhki yli asiakkaiden, mutta ei pankkien. Kahden devalvaation serurauksena markan valuuttakurssi oli heikentynyt noin 40 prosenttia. Se ylitti kaikki kuvitelmat maassa, jonka hallitus ja keskuspankki olivat pyhösti vannoneet devalvaation mahdottomuuden nimiin. Kun mahdoton tuli mahdolliseksi valuuttaluottojen markka-arvot ja korot puolitoistakertaistuivat.

Velkapääoman nousun moni yrittäjä olisi voinut vielä kantaa. Sen sijaan jatkuvasti juokseva ja devalvaation korottama vekselikorko oli useimmille liikaa. Kun 10-13 prosentin vekselikorko kehräsi korkoa kohonneelle pääomalle, konkurssikierre oli valmis. Suomen Pankin vuoden 1990 tilastojen mukaan valuuttaluotoista kolmannes oli kaupallla ja ravintola- sekä matkailuelinkeinolla, liike-elämää palvelevilla yrityksillä ja rakennusaloilla oli kummallakin vajaat 20 prosenttia, kuljetusaloilla oli kymmenisen prosenttia ja loppu kolmannes oli muilla yrityksillä ja yhteisöillä. Yhteensä näitä velkoja oli 90 miljardia markkaa, mikä oli 40 prosenttia kaikista Suomen valuuttaveloista. Kun huomioidaan valuuttaluttojen terminnoinnit ja tarkastellaan valuuttamääräsitä nettovelkaa, suljetun sektorin eli kotimarkkinayhteisöjen ja julkisten yhteisöjen asema korostuu entisestään.

Devalvaatio ja markan kellutuspäätös eivät olleet pankeille katastrofi ainakaan aluksi. Niistä ei koitunut pankeille valuuttatappioita, vaan asiakkaiden valluuttatappiot toteutuivat myöhemmin pankin luottotappioina. Termiinikannan kasvu ja siihen liittyneet spekulatiiviset toimenpiteet vahvaa markkaa vastaan osoittivat, että valuuttakurssiin kohdistuneet paineet olivat olleet merkittävä liiketoimintamahdollisuus pankkien valuuttaosastoille. Samaan aikaan kun SYP myönsi asiakkailleen suojaamattomia valuuttaluottoja ja vakuutti asiakkailleen, että korivaluuttojen riski on pieni, se pelasi suurin panoksin devalvaation puolesta markkaa vastaan. SYP:n kokonaisjohtamisen ja kokonaistuloksen näkökulmasta pankin liiketoimintajohto arvioi markan arvoa vastaan käydyn valuuttapelin tuottoarvon suuremmaksi kuin valuuttaluttoja ottaneiden pienasiakkaiden kärsimät kurssitappiot.

Valuuttakauppaa harjoittaneet pankit suojasivat valuuttavelknsa ja – saatavansa eliminoidakseen kurssi- ja korkovaihteluijen aiheuttamat riskit. Pankki ei voinut ottaa kannettavakseen sellaisia valuuttariskejä, jotka olisivat vaarantaneet sen liiketoiminnan ja vakavaraisuuden. SYP suojasi siis itsensä, mutta sen valuuttaluottoja ottaneet yritysasiakkaat olivat täysin suojaamattomia. Näin ollen pankin kaikki ulkomaiset luotot olivat suojattu ja siten myös valuuttaluottoja ottaneiden kotimarkkinayritysten luotot oli käytännössä suojattu eikä niistä todellisuudessa kertynyt kurssitappioita pankille.

Kaikissa pankeissa valuuttaluottoasioista huolehti treasuryksi, kassanhoitajaksi, nimitetty toiminto. Treasuryn tehtävnä on suojata pankin perusliiketoimintaa rahoitusmarkkinoilla tapahtuvia muutoksia vastaan. Koska pankin pääliiketoimintana on rahan välittäminen, voidaan treasurya pitää pankkitoiminnan sydämenä. Se hankkii rahaa, välittää sitä eteenpäin ja sijoittaa ylijäämät tuottavasti. Treasuryn toiminnan epäonnistuminen ja liiallinen riskinotto ovat pankkitoiminnan vakavampia riskejä. Postipankin hallintoneuvosto erotti elokuussa 1988 pankin toimitusjohtajan Ilpo Santalan omavaltaisen ja riskirajoja rikkoneen toiminnan takia. Vakavasta kriisistä huolimatta Postipankin toimintatvat ja yrityskulttuuri eivät muuttuneet. Kun vltionvarainministeri Iiro Viinaselle selvisivät vuoden 1995 alussa uhkarohekan pelin tuomattamat satojen miljoonien markkojen tappiot, hän ilmoitti tulevansa erottamaan pääjohtaja Seppo Lindblomin. Vaikka Lindblomin henkilökohtainen ystävä, presidentti Mauno Koivisto, puolusti häntä niin kulisseissa kuin julkisuudessakin, Viinanen ei taipunut.

Kun valuuttavelalliset alkoivat kaatua konkursseihin, julkisuudessa alettiin keskustella kurssi- ja luottotappioiden syistä. Vasta tässä vaihessa alkoi hahmottua todellisuus, jossa pankkien riskienhallinta oli jättänyt huomioimatta valuuttaluottoihin kytkeytyvät luottotappioriskit.

Pankin sisäisen toiminnan kaksijakoisuus selittää myö sen, miksi pankin oli välttämätöntä periä valuuttaluottojen devalvaatiolla korotetut velkapääomat. Jos pankki olisi jättänyt ne perimättä, treasury olisi luovuttanut osan tuotoistaan pois. Tämä taas olisi alentanut pankin devalvaation yhteydessä hankkimia valuuttakurssivoittoja. Pankin avoin toiminta devalvaation puolesta ja omia valuuttavelallisiaan vastaan tapahtui Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston ohjeiden suojeluksessa.

Lähdeaineisto A-P. Pietilä Pankkitoiminnan peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6

maanantai 24. lokakuuta 2011

”Se tuli sitten jumalattoman arkaan kohtaan”


















Ilmeet ovat synkkiä ja mielet hämmentyneitä Säätytalolla Helsingissä tiistaina 8. syyskuuta 1992. Pakkokellutus oli tullut lopultakin yllätyksenä suomalaisille päättäjille. ”Syntyneessä tilanteessa ei ole edellytyksiä noudattaa kiinteää valuuttakurssia”, kertoi keskuspankin tiedote (nro 43/1992) Hallituksen tiedotteessa (8.9.1992, kello 11) puolestaan todettiin:”Huolimatta tilapäisestä luopumisesta kiinteästä valuuttakurssista keskeistä talouspolitiikassa on edelleenkin inflaation pitäminen alhaisen ja avoimen sektorin vahvistuminen sekä valtion menojen ja rahoitusalijäämien supistaminen.”

Tiedotustilaisuudessa pääministeri Aho sanoi, että kurssi pyritään kiinnittämäään niin pian kuin mahdollista. Aholle takaraja oli yksi vuosi. Tiedottessaan hallitus korosti, että kellutuspäätös ”ei muuta Suomen integraatiopolitiikan tavoitteita ja aikataulua”

Presidentti Mauno Koiviston mukaan kellutuspäätös ja sitä edeltänyt keskustelu devalvaatiosta ”tuli sitten niin jumalattoman arkaan kohtaan”. ”Senkin takia – kansainvälisiä reaktioita ajatellen – meidän piti vahvasti korostaa sitä, että tämä ei ole tietoist politiikkaa, vaan että nyt ei auta enää muu kuin antaa markkinavoimille tilaa”, Koivisto kertoo. Presidentti tuli julkisuuteen 10. syyskuuta 1992. ”Markan keluttaminen on käsitykseni mukaan nykytilanteessa muitten maitten kannalta siedettävää, kilpaileva devalvaatio ei”, hän totesi.

Kellutuksen alkaessa Euroopan yhteisöissä valmisteltiin maalausuntoa Suomen jäsenhakemuksesta. Suomi oli myös toukokuussa allekirjoittanut Eta-sopimuksen, jonka oli määrä astua voimaan 1.1.1993. Sopimuksessa oli artikla, joka käytännössä kielsi devalvaation. Suomessa pelättiin tuontitulleja ja jäsenyysneuvottelujen vaikeutumista. Suomesta tuli vähäksi aikaa kansainvälisen huomion keskipiste, olihan se ensimmäisenä joutunut luopumaan kiinteän valuutakurssin politiikasta.

Kellutus oli ilmeinen riski myös Suomen luottokelpoisuuden kannalta. Valtion ja yritysten valuuttavelkojen määrä kasvoi kertarysäyksellä devalvaatioprosentin mukaisesti. Budjettipäällikkö Raimo Sailas arvioi pian kellutuspäätöksen jälkeen, että valtio tarvitsee vuonna 1993 bruttomääräisesti – entisten velkojen korot ja kuoletukset mukaan lukien – 100 miljardia markkaa uutta velkaa. Velkansa valtio hankki valtaosin ulkomailta.

”Eli vaikka sitä ei voi tässä vaiheessa sanoa, emmekä voi oikein julkisesti puhua, niin meill on suuri pelko siitä, että emme saa tarvittavaa bruttomäärää kerätyksi”, Sailas selvitti 17. syyskuuta presidentille. ”Päivää tai hetkeä ei voi ennustaa. Kassakriisi voi tulla milloin tahansa.” Sailas arvioi myös, että hallituskriisi – lyhtykin – saattaisi lopettaa lainansaannin. Koivisto otti tehtäväkseen hallituksen pystyssäpitämisen niin sosiaalidemokraattine suunnasta oppositiosta kuin hallituksen siltäkin tulleita kaatoyrityksiä vastaan. ”Joudn puolustamaan hallitusta sitä itseään vastaan”, hän sanoi 2. helmikuuta Talouselämässä.

Integraatio- ja kauppapolitiikan näklkulmasta tilanne helpottui olennaissti, kunta Italia devalvoi 13. syyskuuta. Pari päivään myöhemmin Englannin punta ja Italin liira päästettiin kellumaan ja Espanjan peseta devalvoitiin. Suomen kellutus alkoi hukkua suurempiin yhteyksiin.
Nyt kun Engnlanti ja Italia osoittivat, ettei EMS:kään takaa vakaata kurssia, vaan siitäkin voidaan heittäytyä kellumaan, niin Suomen EMS-jäsenyyskään ei ilmeisesti enää toisi kovin paljon uskottavuutta jollekin markan valuuttakurssiputkelle”, mietti Markku Puntila 18. marraskuuta 1992.

”Meillä tulee markan korossa olemaan jatkuvasti devalvaatioriskilisä niin kauan kuin markkaa käytetään, ja oletan, että sitä ei millään kuviolla voida palauttaa lähimpien kymmenien vuosien aikana. EMU-jäsenyys on ainoa, joka voi tuoda meille normaalit reaalikorot”(Puntila).

Marraskuussa devalvoitiin Portugalin ja Islannin valuutat sekä Espanjan peseta toistamiseen. Ruotsi käytt Suomeen verrattuna kymmenkertaisen määrän tukiluottoja, mutta joutui päästämään kruununsa kellumaan 19. marraskuuta. Norja päätyi kellutukseen 10. joulukuuta.

Markan ja kruunun devalvoitumisen seurauksena Ranska vaati tammikuussa 1993 EY-komissiolta vastatoimia pohjoismaisten sahojen polkumyyntiä vastaaan. Ranska ehdotti tuontikiintiöitä. Kesällä 1993 Ranska puolestaan vaati sakkotulleja suomalaisille paperinviejille. ”Aika usein Suomessa kuvitellaan, että maailmalla ei huomata, mitä täällä tapahtuu”, professori Pertti Haaparanta huomautti 29. maaliskuuta 1993 Helsingin Sanomissa. ”Tämä on harhaluulo: markan devalvoituessa suomalainen metsäteollisuus on paperin ostajalle yhtä helppo saalis kuin kesy fasaani sotavoimien komentajalle.”

Kellutus oli hallitukselle vieras ja vastenmielinen asia. Markan devalvoituminen supisti lisää kotimaista kysyntää ja aiheutti siten konkursseja ja työttömyyttä. Poliittiset paineet kasvoivat. Hallituksessa uskottiin, että kilpailukuky oli saatu jo kuntoon devalvaatiolla.

Kellutusta vierasti myös teollisuus. ”Valuuttamarkkinat ovat Suomessa aivan liian ohuet, jotta markan kelllutus voisi jatkua pitkään”, TKL:n toimitusjohtaja Johannes Koroma huomautti 7. lokakuuta.
Kellutus oli hankalaa ja vastenmielsitä myös keskuspankille. Ensinnäkin pankissa pelättiin, että pienen valuutan kurssia on liian helppo mainpuloida. Muistissa oli perjantai 15. marraskuuta 1991, jolloin markka kellui.
Kellutuspäätöksen jälkeen markan arvo heikkeni 11-13 prosenttia ja pysyi melko vakaana vuoden lopulle saakka.

Pankkien ulkomainen lainansaanti vaikeutui vuoden 1993 alussa. Yrityksistä oli vastaavia viestejä tullut jo kuukausien ajan. Kansallispankin ulkomaisesta rahoituksesta valtaosa oli lyhytaikaisia. Yhdyspankille rahaa välittävien ulkomaisten pankkien määrä oli pudonnut vuodessa 300:sta 150:een. Sillä oli kuitenkin 10 miljardin markan puskuri sijoitettuna New Yorkissa.

Kun pankkien ulkomainen rahoitus rupesi lyhenemään 12 kuukaudesta kuuteen kuukauteen ja yhteen kuukauteen ja kahteen viikkoon ja sitten jopa melkein päiviin, niin kyllä siinä syntyi semmoinen katastrofitunnelma”, muistelee Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen. ”Pankit yrittivät kiskoa äkkiä sisään kotimaisten yritysten valuuttaluotot, ja niin ne maksettiin pois tilanteessa, jossa devlvoitumisprosentti oli 35-40. Siinä meni konkurssiin aivan terveitäkin yrityksiä.

Elokussa 1993 Suomen Pankin rahapolitiikasta vastaava johtokunnan jäsen Matti Vanhala arvosteli reippain sanakääntein 1980-luvun lopussa harjoitettua kiinteän valuuttakurssin politiikkaa, kun se ei ollut pystynyt estämään ylikuumenemista. ”Toivottavasti pääsemme kielenkäytössö eroon vakaan markan ja kiiteän valuuttakurssin identiteetistä”, Vanhala kirjoitti Helsingin Sanomissa 22.8.1993.

Lähdeaineisto Kustaa Hulkko – Jorma Pöysä Vakaa markka ISBN 951-796-144-8

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Oikeuspoliittinen keskustelutilaisuus Linnassa 06.05.1992 kl 19.00



















Tasavallan presidentti on päättänyt järjestää oikeuspoliittisen keskustelutilaisuuden tuomiolaitoksen yliopistojen ja tutkimuslaitosten edustajien kanssa. Teemoina ovat tuomioistuinten yhteiskunnallinen vallankäyttä ja riippumattomuus sekä tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu. Keskustelu rakentuu ensimmäisen teeman osalta kahteen valmisteltuun puheenvuoroon (yhteensä noin 30 min) sekä kummankin teeman osalta 2-3 valmisteltuun komeenttipuheenvuoroon ( noin 10 min). Lisäksi pankkitarkastusviraston johtaja Jorma Aranko käyttää valmistellun puheenvuoron (noin 10 min) em. alustusten jälkeen tai keskusteluosuuden alussa.

Tuomioistuinten yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja riippumattomuudesta alustaa korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen ja korkeimman hallinto-oikeuden edustaja, hallintoneuvos Pakka Hallberg tai hallintoneuvos Sakari Sippola. Kommenttipuheenvuorot käyttävät professori Allan Rosas, ÅA:n professori Heikki Ylikangas ja HY, OTT tutkija Martin Scheinin, SA.

Tuomioistuinten toiminnan arvioinnista ja arvostelusta alustaa professori Aulis Aarnio, TY ( Aarnio ei osallistunut, hänen puheenvuoronsa käytti dos. Juha Pöyhönen, nyk. Karhu). Kommenttipuheenvuorot käyttivät apulaisprofessori Jukka Kekkonen, HT, erikoistutkija Jyrki Tala OPTL.

Tilaisuuteen osallistuivat edellä mainittujen lisäksi Tasavallan Presidentti, rouva Koivisto, kansliapäällikkö Jaakko Kalela, adjutantti, erityisavustaja Martti Manninen sekä seuraavat henkilöt:
johtaja Jorma Aranko, pankkitarkastusvirasto
pres. Olavi Heinonen, KKO
hall.neuvos Pekka Hallberg, KHO – hall.neuvos Suviranta KHO, ei voinut osallistua ulkomaanmatkan takia
prof. Allan Rosas, ÅA
prof. Heikki Ylikangas HY
OTT Martin Scheinin, SA
prof. Aulis Aarnio TY – prof Jukka Kekkonen, HY
er.tutkija Jyrki Tala, OPTL
prof. Leena Kartio TY
prof. Olli Mäenpää HY
dos. Juha Pöyhönen HY
prof. Kirsti Rissanen HY
prof. Kaarlo Tuori, SA
OTL Veli-Pekka Viljanen OM
kihl. tuomari Olli Karikoski, Oulun LO
pormestari Juha Kettunen, Kuopion RO
pres. Esko Kilpeläinen, Itä-Suomen HO
oik.neuvos Erkki Rintala, Vaasan HO
ap.prof. Antti Kivivuori, HY
prof. Jaakko Uotila, TY
oik.neuvos Erkki-Juhani Taipale, KKO
asianajaja (1.5.1992 alkaen oik.neuvos KKO) Mikko Tulokas

Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen toimi tilaisuuden puheenjohtajana. Tasavallan presidentti Mauno Koivisto halusi keskustella seminaarista KKO:n presidentin Olavi Heinosen kanssa jonkin aikaa ennen seminaaria ja ottaa Heinosen vastaan Linnassa myöhemmin sovittana aikana.
Suomen perustuslain perusteella tasavallan presidentti ei virkatoimissaan saa puuttua tuomioistuinlaitoksen toimintaan. Suomen perustuslaki (Suomen hallitusmuoto 17.7. 1919/94) 2 §: Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.

Lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta yhdessä tasavallan presidentin kanssa. Ylin toimeenpanovalta on uskottu tasavallan presidentille. Sen ohessa on valtion yleistä hallitusta varten oleva valtioneuvosto, johon kuuluu pääministeri ja tarvittava määrä ministereitä. Tuomivaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

Saadun lisäsaineiston perusteella näyttää yhä ilmeisemmältä, että presidentti Koivisto on pyrkinyt ohjeistamaan Suomen tuomioistuinlaitosta presidentin valtaoikeuksiin presidentille kuulumattomalla tavalla. Ns. suuren laman aikana kymmenet tuhannet yritykset ajettiin Suomen valtiovallan ja pankkien yhteisillä sopimuksilla, salaisilla toimenpiteitllä ja sopimuksilla konkurssiin. Merkittävin näistä salaisista sopimuksista on Suomen Säästöpankki-SSP Oy:n pilkkomissopimus, joka solmittiin 22.10.1993 Suomen valtion ja neljän ns. ostajapankin (SYP,KOP, Osuuspankit ja Postipankki) välillä.

Tässä sopimuksessa sovittiin toimialakohtaiset listaukset yrityksistä, jotka tullaan viemään konkurssiin, sekä määriteltiin kaatamisperusteet, luottomäärin ja asiakkuuksien pohjalta. SSP-sopimus solmittiin pääministeri Esko Ahon hallituksen toimesta.
Yrityksiä kaadettiin massamuotoisesti toimialakohtaisesti konkurssiin. Kun yrityksille vyörytetyt valuuttakurssitappiot olivat nostaneet luottokannan 1,5-kertaiseksi, ryhtyivät pankit vaatimaan lisävakuuksia. Kun tästä väistämättä seurasi maksuhäiriöitä, pankit ”konvertoivat valuuttaluotot” markkaluotoiksi markan alimmalla arvolla, ja ryhtyivät nopeassa tahdissa irtisanomaan massamuotoisesti luttoja.

Konkurssin jälkeen tehtiin mittatilaustyönä erikoistilintarkastuksia, joihin tietyt tilintarkastusyhteisöt olivat erikoistuneet. Tilintarkastuksissa käytettiin yrityksen kirjanpitoa ja tunnuslukuja totuuden vastaisesti. Tilintarkastuksilla haluttiin antaa se kuva, että konkurssiin haettu yritys oli taloudellisessa katastrofissa - maksukyvytön ja ylivelkainen – ja siten konkurssi oli ”ansaittu”, perusteltu ja aiheellinen.

Toiseksi haluttiin yrittäjästä luoda sellainen kuva, että hän oli tehnyt laittomia toimia velkojia pettääkseen, ja siten rikollinen. Yrittäjien leimaaminen rikollisiksi kuului kaavioon, koska syyllisyys haluttiin vierittään yrityksille luottoja ottaneiden yrittäjien niskaan. Siten todelliset syylliset – valtiovallan ja pankkien edustajat – pääsivät kuin koira veräjästä.

Näin rikoslaki määrittelee valtiopetoksen:

13 luku: Valtiopetosrikoksista
Luku on uudistettu lailla (21.4.1995/578).
1 § (21.4.1995/578)Valtiopetos. Joka tarkoituksenaan väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla tai siihen rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti pakottamalla taikka valtiosääntöä rikkoen
1. kumota Suomen valtiosääntö tai muuttaa sitä taikka
2. muuttaa Suomen valtiojärjestystä
tekee teon, josta aiheutuu sanotun tarkoituksen toteutumisen vaara, on tuomittava valtiopetoksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.
Valtiopetoksesta tuomitaan myös se, joka väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla syrjäyttää tai yrittää syrjäyttää tasavallan presidentin, valtioneuvoston tai eduskunnan taikka kokonaan tai osaksi estää tai yrittää estää niitä käyttämästä toimivaltaansa.

2 § (21.4.1995/578) Törkeä valtiopetos.Jos valtiopetoksessa
1. rikoksentekijänä on tasavallan presidentti, valtioneuvoston jäsen tai muu valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö,
2. rikoksen tekemiseen käytetään aseistettua joukkoa,
3. rikos tehdään ihmisiä surmaamalla tai
4. rikos on poikkeuksellisten olojen vuoksi erityisen vaarallinen
ja valtiopetos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä valtiopetoksesta vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

3 § (21.4.1995/578)Valtiopetoksen valmistelu.Joka tehdäkseen valtiopetoksen
1. ryhtyy yhteydenpitoon vieraan valtion tai sen asiamiehen kanssa,
2. valmistaa, hankkii, kokoaa tai varastoi aseita, ampumatarvikkeita tai muita niihin rinnastettavia väkivallan käyttöön soveltuvia välineitä,
3. antaa koulutusta aseiden tai muiden väkivallan käyttöön soveltuvien välineiden käyttämisessä tai
4. värvää tai kokoaa väkeä tai varustaa sitä aseilla,
on tuomittava valtiopetoksen valmistelusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Valtiopetoksen valmistelusta tuomitaan myös se, joka perustaa tai organisoi yhteenliittymän, jonka tarkoituksena on Suomen valtiosäännön tai valtiojärjestyksen väkivaltainen kumoaminen tai muuttaminen, osallistuu johtavassa asemassa tai muuten merkittävällä tavalla sellaisen yhteenliittymän toimintaan tai tietoisena yhteenliittymän tarkoitusperästä antaa sille merkittävää taloudellista, järjestöllistä tai muuta vastaavaa tukea.
4 § (21.4.1995/578) Laiton sotilaallinen toiminta. Joka laittomasti perustaa, organisoi tai varustaa sotilaallisesti järjestäytyneen yhteenliittymän, jonka tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin, toimii sellaisessa yhteenliittymässä johtavassa asemassa, taloudellisesti tai muutoin merkittävällä tavalla tukee sitä tai siinä toimeenpanee tai antaa sotilaallista koulutusta, on tuomittava laittomasta sotilaallisesta toiminnasta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Kirottu salaisuus
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/07/kirottu-salaisuus_16.html

Lähdeaineisto Oikeuspolitiikan ja lainkäytön työryhmä Laman ja rahan pelurit ISBN 978-952-99691-1-1

lauantai 22. lokakuuta 2011

Viimeinen taistelu ja valuuttavarannon ehtyminen syyskuussa 1992


















Marraskuun 1991 devalvaation seurauksena korot laskivat pari prosenttiyksikköä, mutta vain väliaikaisesti. Jo huhtikuussa 1992 devalvaatio-odotukset voimistuivat uudelleen ja korot alkoivat nousta. Hallitus vastasi markkinoiden paineisiin päättämällä kireissä tunnelmissa uudesta kriisipakeitsta huhtikuussa 1992. Presidnetti Koivisto astui esiin tukemaan hallituksen ja keskuspankin politiikkaa. Hän piti valittua linjaa ankarana, mutta ainoana mahdollisena.

Kevään 1992 aikan korostui näkemys, että vaihtotaseen tasapainottaminen ja valuuttakurssin puolustus edellyttivät finanssipolitiikan kiristämistä. Suomen Pankin pääjohtaja Kullberg kritisoi tässä yhteydessä julkisesti hallitusta päättämättömyydestä. Pääministeri Aho reagi tiukkasävyisesti Kullbergin kritiikkiin. Julkinen kiistely pääministerin ja keskuspankin pääjohtajan välillä johti lopulta Kullbergin eroon, kun kävi selväksi, että presidentti Koivisto tuki asiassa pääministeriä. Kullbergin seuraajaksi nimitettiin Sirkka Hämäläinen.

Hallitus teki kevään ja kesän aikana näyttäviä päätöksiä suurista menojen leikkauksista. Ne aiheuttivat runsaasti kritiikkiä opposition ja ay-liikkeen keskuudessa, mutta eivät kuitenkaan riittäneet rauhoittamaan markkinoita. Tuotannon pudotus jatkui, verokertymä supistui ja yhä suurempia summia tarvittiin työttömyyskorvauksiin ja pankkitukeen. Markkinat päättelivät, ettei ilman uutta devalvaatiota voida selvitä.

Samaan aikaan koko eurooppalainen valuuttajärjestelmä oli ajautumassa kriisiin ja tämä heijastui myös Suomeen. Itse asiassa eurooppalaisen järjestelmän kriisi eli EMS-maiden valuuttojen kinteiden vaihtokurssien murtuminen alkoi Suomessa, vaikka Suomi ei muodollisesti ollut EMSin (European Monetary System) eikä siten ERMinkään (Exchange Rate Mechanism) jäsen. ERM antoi mukana oleville jäsenilleen ainakin teoriassa muidne jäsenmaiden keskuspankkien tuen.Suomen markan ecu-kytkentä vuosina 1991-92 oli kuitenkin yksipuolinen eikä muilla olllut velvoitteita tukea markan kurssia.

Eurooppalaisen valuuttakurssijärjestelmän heikoin lenkkin oli siis pahan vaihtotaseongelman kanssa taisteleva Suomi, ja koko järjestelmän kriisi alkoi Suomessa loppukesällä 1992. Keväällä tehdyt valtion menojen säästöpäätökset eivät enää auttaneet, vaan markkinat tulivat yhä hermostuneemmiksi. Hyviä talousuutisia ei kuulunut. Päinvastoin pankkijärjetelmä alkoi horjua ja valtion talouden tila alkoi näyttää lähes epätoivoiselta, kun pahimmat alijäämäarvioti alkoivat lähestyä 100 miljardia markkaa. Suuret pörssiyhtiöt julkaisvat tappiollisia tuloksia ja pienempiä yrityksiä kaatui koko ajan. Työttömyyskin alkoi rakettimaista nousuaan.

Elokuussa 1992 Suomen Pankki kävi viimeisen taistelun kinteän valuuttakurssin puolesta. Aiemmin kesällä Suomen Pankki oli sopinut ulkomaisista tukiluotoista, jotka olisivat käytettävissä tiukan paikan tullen Markkinoilla alettiin puhua, että ”Otto tulee apuun”. Oton eli Saksan Bundesbankin apu ei kuitenkaan riittänyt, vaan Suomen markka päästettiin kellumaan 8. syyskuuta valuuttavarannon heikettyä. Tosin tukiluottoihin ei turvauduttu kovin suuressa määrin, joten tämä kortti jäi loppuun asti katsomatta. Ruotsin esimerkki osoitti pari kuukautta myöhemmin, että mittavatkaan tukiluotot eivät riitä, silloin kun usko valuuttaan markkinoilla loppuu, vaikka niiden avulla taistelua voidaan kyllä pitkittää.

Suomesta alkanut valuuttamyllerrys siirtyi pian muihin maihin. Italia devalvoi 13. syskuuta ja päästi valuuttansa kellumaan 17. päivänä. Englanti laski punnan kellumaan 16. ja Espanja devalvoi ja rajoitti pääomaliikkeitä 17. syyskuuta. Ruotsi sinnitteli pitkään, mutta antoi lopult periksi 19. marraskuuta ja Portugali seurasi 22. marraskuuta. Näin Euroopan heikot valuutat kaatuivat, heikoin niistä ensimmäisenä. Pitkään jatkunut inflaatioero ja vaihtotaseen vaje – talouden fudamentit – eivät näissä maissa yksinkertaisesti olleet sopusoinnussa kiinteän kurssin tavoitteen kanssa. Myös Ranska oli pitkään vaikeuksissa mutta selvisi lopulta ilman devalvaatiota, osittain paremman vaihtotasetilanteen ja soittain Saksann keskuspankin tuen vuoksi.

Kellutuksen jälkeen korot alkoivat Suomessa laskea, tosin monen mielestä liian hitaasti. Esimerkiksi Is-Britanniassa ei olut ulkomaista velkaa ja siellä toimittiin tässä suhteessa nopeammin: Englannin keskuspankki laski lyhyitä korkoja ripesäti 16:sta 6:een prosenttiin heti punnan kelluttamisen jälkeen. Englannin talous kääntyikin nopeampaan nousuun kuin Ranskan, joka jatkoi sisuskaasti vahvan frangin politiikkaansa. Maat toimivat itse asiassa samalla tavoin kuin 1930-luvulla, jolloin Ranska jäi kultakaantaan vuoteen 1937 asti Englannin irrottauduttua siita jo vuonna 1931.

Suomen Pankki oli Englannin keskuspankkia varovaisempi: se pyrki jarruttamaan valuuttakurssien nousua eli markan heikkenemistä korkopolitiikallaan. Keskuspankki lopetti korkojarrutuksen vuoden 1993 alussa ja antoi korkojen ja markan arvon laskea. Alimmallaan lyhyet korot olivat keväällä 1994, jolloin kollmen kuuukauden Helibor oli alle 5 %. Lyhyet korot pysyivät kuuden prosentin tuntumassa vuoteen 1996, jolloin ne yhdessä eurooppalaisten korkojen kanssa laskivat lähelli kolmea prosenttia.

Vuoden 1993 aikana valuutan heikkeneminen loppui, ja markka alkoi jälleen vahvistua. Vuoden 1995 loppuun mennessä markka oli nimellisesti painunut palautunut kellustmista edeltänelle tasolle. Koska hinta- ja palkkainflaatio oli jäänyt muita maita hitaammaksi, markka oli kuitenkin realiisesti devalvoitunut kolmen vuoden aikana merkittävästi. Kilpailukyky oli vuoden 1995 lopussa siis oleellisesti parempi kuin ennen kellutusta.

Markan vahvistumiseen liittyi vuosina 1994-95 lyhyiden korkojen nousu Saksan yläpuoelelle. Suomen Pankki nosti varovaisesti lyhyitä korkoja samaan aikaan, kun Bundesbank alensi omia korkojaan. Korkoero lisäsi Suomen markan houkuttelevuutta sijoituskohteena ja johti markan revalvoitumiseen suhteessa lähes kaikkiin muihin maailman valuuttoihin vuoden 1995 aikana. Siten erässä mielessä palattiin takaisin vahvan markan politiikkaan. Syynä kireään rahapolitiikkaan oli talouden ylikuumenemisen ja inflaation pelko. Erityisesti ansiotason ripeä nousu vuodenvaihteen 1994-1995 liittokohtaisten palkkasopimusten seurauskena loi odotuksia inflaation olennaisesta kiihtymisestä. Suomen Pankki antoi korkojen alentua uudelleen vasta vuoden 1996 aikana, kun oli käynyt selväksi, että inflaatio ei ole uhkaamassa.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto Jaakko Kiander Pentti Vartia Suuri Lama ISBN 951-628-262-X

perjantai 21. lokakuuta 2011

”Ei tahtonut oviaukko riittää”


















Hallitus kokontui perjantai-iltana 3. huhtikuuta 1992 rakentamaan perinteistä talouspakettia, johon oli tarkoitus niputtaa myös tulopoliittinen kokonaisratkaisu ja pekkaspäivien ja lomarahojen leikkaus. Neuvotteluihin kutsuttiin myös oppositiopuolueen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Ulf Sundqvist. Viikonlopun aikana Suomen Pankin edustajat saivat kuitenkin pääministerin vakuuttuneeksi siitä, että syksyn kaltaisen tulosopimuksen yrittäminen on vaarallista, devalvaation riski on liian suuri. Pääministeri oivalsi myös, että hallitus saa suurimman osan tarvittavista säästölaeista läpi yksinkertaisen enemmistön turvin aiemman kahden kolmasosan sijasta. Eduskunnan oli vain hyväksyttävä lepäämässä ollut muutos valtiopäiväjärjestykseen.

Sununtaina 5. huhtikuuta Ahon hallitus puristi 10 miljardin markan säästöpäätökset omillan voimillaan. Finanssipolitiikan, tulopolitiikan ja rahapolitiikan yhteen naulaavien superratkaisujen sijasta pääministeri alkoi puhua talouspolitiikan työnjaosta. ”Kun Uffe tuli lauantai-iltana Smolnaan, niin nauroimme, ettei sille meinennut oviaukko riittää”, muistaa Erja Tikka. ”Sitten todettiin, ettei hallitus voi tällaisessa tilanteessa odottaa työmarkkinajärjestöjä tai opposiota. Siihen tämä työnjako liittyi.

Työn- ja vastuunjaon idea oli itse asiassa ollut vuosia – 1980-luvun puolivälistä asti – esillä ekonomistien kirjoituksissa. Olihan se oikeaoppinen tapa toimia vapaiden pääomaliikeiden maailmassa. Viimeksi työnjako-oppi oli esitetty helmikuussa 1992 talouspolitiikan asiantuntijatyöryhmän raportissa. Ryhmä piti epäselvää vastuunjakoa osasyynä tlospolitiikan pieleenmenoon ja suosittei työnjaon selkeyttämistä.
”Keskuspankkipolitiikan keskeiseksi tehtäväksi on pääomaliikkeiden vapauttamisen ja Euroopan integraation myötä muodostunut kiinteän valuuttakurssin ylläpitäminen”, asiantuntijatyöryhmä opetti. ”Tällöoin korkojen on sallittava asettua valuuttaliikkeet tasapainottavale tasolle.”

Tehdessään kriisiviikonloppuna periaatepäätöksen 10 miljardin markan menoleikkauksista hallitus ilmoitti myös ”sitoutuvansa alhaisen inflaation ja vakaan markan politiikkaan sekä yhdessä Suomen Pankin kanssa pulustamaan markan arvoa.”
Suomen Pankki sopi sunnuntaina 5. huhtikuuta Ruotsin, Norjan ja Tanskan keskuspankkien kanssa tukiluottojärjestelyistä. Lisäksi Suomen Pankin johtokunta sai pankkivaltuuskunnalta korotetu korkovaltuudet. Päiväluottokoron enimmäisraja nostettiin 50 prosentista 80 prosenttiin. Pääjohtaja Sirkka Hämäläinen vakuutti teidotustilaisuudessa, että Suomen Pankki taistelee kiinteän valuuttakurssin puoelsta tarvittaessa hyvin korkeilla koroilla. ”koroille ei ole asetettu ylärajaa, taivas on kattona”, Hämäläinen sanoi. Hämäläinen esiintyi ja toimi kuten kiinteitä valuuttakursseja puolustettaessa oppikirjojen mukaan tuleekin toimia – ja kuten valuuttarahasto IMF oli muutama viikko aikaisemmin neuvonnut.

Maanantaina 6. huhtikuuta myös Saksan Bundesbank lupasi Suomen Pankille enintään 20 miljardin markan tukiluotot. Se laukaisi jännityksen markkinoilla ja esti pakkodevalvaation. Kriisiviikonloppuna hallitusyhteistyö oli välillä ollut katkeamispisteessä, kun säästölakien kokoaminen sujui nahkeasti. Maanataina 6. huhtikuut Esko Aho ja Iiro Viinanen seurasivat markkinoiden kehtiystå Suomen Pankin monitoreilta. Tilanteen rauhoituttua he siirtyivät ravintola savoyhin ja söivät yhteisen rauhanlounaan. Tästä lähtien pääministerin ja valtiovarainministerin akseli oli luja koko lopun hallituskauden.

Epävarmuus jatkui kuitenkin pitkin kevättä. Sitä lisäsivät huonot uutiset. Korot laskivat vain vähän, eikä valuuttavaranto kasvanut. ”korkoja pitää yllä sekin, että jotkut nähtävästi edelleen uskoivat kaikenkarvaisten konsulttien käsityksiä”, harmitteli TKL:n osastopäällikkö Juhani Huttunen muistiossaan. Valuuttakonsultoinnista elävä Eko Systems Oy povasi Suomeen 20 prosentin devalvaatiota toukokuuksi. Sixten Korkman – kansantalousosaston ylijohtaja – arvioi tilannetta 18. huhtikuuta 1992. ”Ensinnäkin. Huhtikuun kriisi on esimerkki siitä, että un kurssiin koskee niin - kriitikot ovat oikeassa – kyllä se heikentää vakaan markan uskottavuutta. Haavoittuvuus kaikenlaisille tapahtumille lisääntyy”, Korkman mietti.

Uuden devalvaation ja putken leventämisen lisäksi myös markan kellutus oli nostettu julkiseen keskusteluun, jotkut ajattelivat, että valuuttaa kelluttamalla inflaatio saataisiin liikkeelle ja kiintiestöjen ja muun omaisuuden hinnat kääännettyä nousuun.
Reaalikorko oli Suomessa kolme vuotta Euroopan korkein, vuodesta 1989 vuoteen 1992.
Uskottavuutta vahvistaakseen hallitus aikaisti vuoden 1993 talousarvion käsittelyn elokuulta kesäkuulle.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Kirottu salaisuus
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/07/kirottu-salaisuus_16.html



Lähdeaineisto: Kustaa Hulkko – Jorma Pöysä Vakaa markka ISBN 951-796-144-8

torstai 20. lokakuuta 2011

Pankkien pelastamiseksi kehitettiin malli


















SKOP:n kaaduttua alettiin suunnitella niin valtionvarainministeriössä, maan hallituksessa kuin pankkien johtokunnissakin malleja pankkijärjestelmän turvaamiseksi. Lopputulokseksi muodostui tukipaketti ja ohjeistus, jotka vaikuttivat syvällisesti jokaisen valuuttavelallisen omaisuuteen ja ennen muuta sen arvostukseen. Syksyllä 1991 valtionvarainministeirön valtiosihteeri Eino Keinänen teetti pankkien tilasta salaisen selvityksen. Se jaettiin pääministeri Aholle, valtiovarainministeri Viinaselle ja hyvin harvoille virkamiehille.

Tämän jälkeen syntyi hallituksen sisäpiirissä periaatepäätös, jonka mukaan pankkikriisin hallinnointia ei enää jätetty Kullbergin ja keskuspankin käsiin. Kullbergin kykyihin ei yksinkertaisesti enää luotettu. Tähän näkökantaan vaikuttivat hyvin vahvasti SYP:n päähjohtajana Ahti Hirvosen kannanotot. ”Suomen Pankin ruumishuone on niin pieni, että sinne mahtuu kerrallaan vain yksi pankki”. Tämän käsityksensä hän kertoi myös presidentti Mauno Koivistolle, joka oli samaa mieltä. Hirvonen ehdotti Aholle, että hallitus perustaisi pikaisesti pankkien pääjohtajista kootun työryhmän. Sen puheenjohtajaksi nimitettiin Suomen Pankin johtokunnan jäsen Sirkka Hämäläinen ja jäseniksi kaikkien pankkien pääjohtajat. Tammikuun 17. päivänä 1992 asetetun työryhmän viralliseksi tehtäväksi tuli luottolaman torjuminen. Käytännössä se tarkoitti pankkien pelastamista uhkaavasta katastrofista keinoilla millä hyvänsä ja tarvittaessa rajoittamattomin kustannuksin.

Suomen Yhdyspankin pääjohtajalla Ahti Hirvosella ja varatoimitusjohtaja Björn Wahlroosilla oli ratkaiseva rooli, kun devalvaation, valuuttaluottojen perinnän ja pankkien pelastamisen suuntaviitoista päätettiin. Molemmat olivat ensin olleet kampittamassa markan arvoa, Suomen Pankin rahapolitiikkaaa ja hallituksen talouspolitiikkaa. Sen jälkeen heistä tuli niin keskuspankin kuin hallituksenkin keskeisiä neuvonantajia hankkeissa, joiden tavoitteena oli korjata devalvaation vauriot.

Pääjohtajista kootun pankkityöryhmän epärealisitisia käsityksiä vallitsevasta tilanteesta kuvaa sen tekemä arvio pankkituen enimmäismäärästä. Pääjohtajat esittivät, että kokonaistarve olisi kahdesta kolmeen sataan miljoonaan markkaan. Suomen Pankin arvio oli kaksi miljardia markkaa. Valtionvarainministeriön valtiosihteeri Keinänen arvioi tarpeeksi vähintään neljä miljardia markkaa. Ahon ja Viinasen poliittisen harkinnan jälkeen pankkituen kokonaismääräksi sovittiin kahdeksan miljardia. Kaksinumeroista lukua ei haluttu esittää, sillä se olisi näyttänyt liian suurelta summalta ja olisi voinut provosoida kriisin syventymistä. Pankkikriisin ja luottolaman torjuntaan myönnetyt tukisummat eivät sii perustuneet pankkien liiketoiminnan syvälliseen analyysin, Suomen Pankin riskiarvioihin tai pankkien omaan käsitykseen niiden toiminnan tilasta.

Näissä oloissa ja tunnelmissa nousivat pintaan myös poliitikkojen keskinäiset kaunat, joilla oli suuri meritys pankkikriisin seuraavissa vaiheissa. Pääministeri Aho pelkäsi, että häntä tultaisiin syyttämään avokätisestä rahanjaosta pankeille. Samaan aikaan pääjohtaja Kullberg syytti Ahoa devalvaation salaisesta tukemisesta ja sen myötä pankkikriisin synnyttämisestä.
Aho ohjeisti erityisavustajansa Esa Härmälän pitämään huolen siitä, että pankkituen jakamiselle asetetaan riittävän tiukat ehdot. Tässä yhteydessä Aho antoi tiedotteen, jonka mukaan ”virheistä vastuullisten (pankin)johtajien kohdalla suoritetaan tarpeelliset henkilöjärjestelyt ja johtajien palkkoja ja muita etuisuuksia leikataan”.

Huomatus koski myös Suomen Pankin johtoa, jonka Aho katsoi syyllistyneen vahvan markan politiikallaan mittaviin talouspoliittisiin virheisiin. Kullbergin ja valtiovarainministeri Viinasen mielestä Aho pelasi kaksilla korteilla. Vain muutamaa kuukautta aikaisemmin hän oli tukenut devalvaatioita, jonka seurauksena kansantalouden selkäranka oli murtunut, valuuttaluotot olivat kaatuneet korimarkkinayritysten syliin ja pankeille oli alkanut kasaantua mittavia luottotappioita.

Devalvaaation aiheuttamat konkurssit ja pankkikriisin syveneminen kiristivät pääministeri Esko Ahon hallituksen sisäisiä suhteita. Erimielisyydet kasaantuivat lopulta hallituskriisiksi, jonka valtionvarainministeri Iiro Viinanen laukaisi Ilta-Sanomen erikoishaastattelussa. Se tehtiin Yllätunturilla Kittilässä, jossa Viinanen oli hiihtämässä lähtelaisten yrittäjien seurueessa. Kun teksti julkaistiin torstaina huhtikuun 3. päivänä 1992, poliittinen kriisi oli kaikkien tiedossa. ”Suomen talous on äärimmäisessä tilassa. Se on katastrofissa. Tällä menolla hallituksella on jäljellä pirun vähän aikaa.” Viinanen nimitti koko hallitusta saamattomaksi.

Pääministeri Aho oli ollut yhteydessä Viinaseen useita kertoja Ylläksen-matkan kuluessa, Pääministeri oli päättänyt, että hän erottaa Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin. Hänen ja pääjohtajan välit olivat täysin tulehtuneet ja keskusteluyhteys oli kadonnut. Aho otti yhteyttä presidentti Koivistoon ja sanoi, että tämän on valittava hallituksen ja Kullebrgin välillä. Koivisto ilmoitti tukevansa hallitusta ja suostuvansa Kullbergin erottamiseen.

Kun Viinanen astui sisään valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnassa, Aho sanoi, että ”käsi ylös, kuka muu pitää tätä hallitusta saamattomana”. Sen jälkeen kun Ilkka Kanerva oli nostanut kätensä, muitakin käsiä nousi ylös. Hallitus runnasi yhden lauantaipäivän kuluessa 10 miljardin markan säästöohjellman, joka pelasti ainakin hetkeksi maan talouspoltiikan.
Mitkään rauhoittavat talouspoliittiset toimet tai puheet eivät auttanee, vaan valuuttapako jatkui ja pankkikriisi syveni syksyn edetessä.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/

Lähdeaineisto: A-P. Pietilä Pankkikriisin peitellyt paperit ISBN 978-951-884-443-6

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Näytelmä säätytalolla


















Valtioneuvoston kanslia oli asettanut vuoden 1992 alussa pankkityöryhmän pohtimaan pankkien tilaa Suomen Pankin Sirkka Hämäläisen johdolla. Veronmaksajien eli valtion etua edustivat valtiosihteeri Eino Keinänen ja ylijjohtaja Jorma Aranko. Pankkien eruja ajoivat Ahti Hirvonen, KOP:n Pertti Voutilainen, Postipankin Seppo Lindblom, OKO:n Pauli Komi ja Säästöpankkiliiton Kalevi Kauniskangas. Ryhmän ehdotukset paperille saattoivat sihteerit Vesa Vihriälä Suomen Pankista ja osastopäällikkö Erkki Kontkanen.

Pankkien tukioperaatioita oli ratkomassa porukka, jossa pankinjohtajat äänin 5-3 olivat ratkomassa itse aiheuttamiaan ongelmia. Työryhmän tehtävn' oli löytää työkalut ”pankkitoiminnan edellytysten turvaamiseksi ja parantamiseksi Suomessa”. Suomalaisen talouspolitiikan päätöksnteolle on iät ja ajat ollut tyypillistä se, että asianosaiset itse tai etujärjestöjensä kautta ovat ratkomassa itseään koskevia ongelmia ja luomassa lakeja, jotka ajavat asianomistajien etuja. Niin oli tässäkin tapauksessa. Tällaisessa järjestelmässä veronmaksajien ääni ei kuulu kenellekään. Keiden etuaj valtion virkamiehet ajoivat?

Suomalaiseen päätöksentekoon kuuluu saumattomasti eliitin konsensus, tässäkin työryhmässä Suomen Pankin Sirkka Hämäläinen tuki pankkeja ja valvoja Jorma Arankokin on taustaltaan liikepankkimies. Työryhmä sai paperille tietyisti kauniilt sointuvia säkeitä: pankit suhtautuvat ymmärtäväisesti vaikeuksiin joutuneisiin asiakkaisiinsa ja heille jopa annettaisiin lisäluottoa ahdingossa. Työryhmä päätti myös ehdottaa valtion vakuusrahaston perustamista ”tarpeellisena varotoimena”. Koko tukeen tulisi liittää myös tiukat ehdot.

Työryhmä työskenteli ja kirjoitti ehdotuksiaan salaa ja hiljaisuudessa, joitakin ehdotuksia kuitenkin vuodatettiin sopiville julkisen sanan edustajille. Pankkikriisin hoitamisen käsikirjaan alkoin kuulua salailua ja peittelyä. Jokainen maan talouspoliittiseen eliittiin kuuluva tajusi, ettei pankkikriisiä voitu hoitaa julkisesti, päinvastoin kuin kansalle vakuutettiin. Valtaapitävien omat edut ylittivät taas kansan edun.

Työryhmä sai raporttinsa valmiiksi maaliskuun puolessavälissä. Pankkimiesten ehdotus kahdeksan miljarfin tuesta ilmoitettiin maaliskuun 18. päivänä 1992, samana mustana päivänä jätettiin myös Suomen EU-hakemus. Sirkka Hämäläinen kertoi julkisuudessa valtavan tukisumman tulevan hatusta eikä se perustunut mihinkään. Tuki oli kuitenkin tarkkaan harkittu: se perustui pankkien vuoden 1991 tappioihin. Kun valtioneuvoston tukipäätös oli julkaistu, alkoivat pankkiosakkeiden kurssit nousta Helsingin pörssissä. Pankkien omistajat tekivät kurssinousuilla parin miljardin ylimääräisen potin muutamassa kuukaudessa. Se oli lahjoitus Suomen valtiolta.

Illansuussa samana päivänä Säätytalolle asteli arvovaltainen seurue esittämään pankkituki-näytelmää. Pääroolissa oli Kannuksen Kenedyksi kehuttu pääministeri Esko Aho, adjutantteinaan Iiro Viinanen, Suomen Pankin pääjohtaja Sirkka Hämäläinen ja valtiosihteeri Eino Keinänen valtionvarainministeriöstä. Syytettyjen aitiossa istuivat näytelmän roevot – pankkien pääjohtajat. Lavastus oli korkeatasoinen, paikalla olevasta mediasta ja televisiokatsojista näytti tilat. Että konkurssiin ajetun pankkijärjestelmän vastuulliset tuomittaisiin. Kaikki oli kuitenkin harhaa ja tarkkaan mietettiyä sumutusta.

Kokematon pääministeri todisti aluksi pankkien tietysti olevan itse vastuussa kannattavuudestaan. Pankkien suurtappioiden takana olivat holtiton lutonanto puutteellisin vakuuksin, valuuttalainat, tolkuton taistelu markkinaosuuksista, kasinopeli ja yleinen rahan haaskaus tuottamttomiin investointeihin. Aho esitti edelleen, että jatkossa pankkien on kyettävä luotottamaan terveitä yrityksiä ja kotitalouksia. Ajautuminen luottolamaan olisi tuhoisaa, se merkitsisi työttömyyden kasvua, velkataakan lisääntymistä ja konkursseja, pääministeri saarnasi. Pankkeja oli pakko tukea, se oli koko yhteiskunnan ja erityisesti velallisten edun mukaista. Pääministeri Esko Aho joko puhui muunneltua totuutta tai siteen hän ei ymmästänyt pankkien tilastta tuon taivaallista.

Pankit saivat valtion pääomatukea kahdeksan miljardia markkaa valtion lisämenoarviosta. Käytännössä miljardit olivat korotonta lainaa, kun pankki on velvollinen maksaa vuotuisen tuoton pääomalle vain jakokelpoisista voittovaroistaan. Suomlaiset veronmaksajat eli Suomen valtio otti korkealla korolla lainaa itselleen ja lainasi sen edelleen korottomasti konkurssin kynnyksellä heiluville pankeille.

Pankkitukea hallinnoimaan perustettiin myös Valtion vakuusrahasto. Sen johtokuntaan perustettiin kolmen koplaksi kastettu jaosto, johon kuului kolme virkamiestä: Jorma Aranko pankkitarakstusvirastosta, Esko Ollila Suomen Pankista ja Pekka Laajanen valtionvarainministeriöstä. Koplan tehtävänä oli käytännössä jakaa valtion rahat pankeille. Eniten pääomatukea saivat liikepankit SYP ja KOP, noin 1,7 mijardia markkaa. Esimerkikksi SYP.n luottotappioita kertyi vuonna 1992 3 miljardia markkaa ja järjestämättömiä luottoja pankilla oli yli 8 miljardia markan edestä.

Pankkituen saamisen ehdoissa oli myös pienellä kirjoitettu, että valtiolla oli oikeus vaatia sijoituksensa muuttamsita pankin osakkeiksi, jos saajpankki ei pysty maksamaan pääomalle tuottoa. Tätä ehtoa Ahon oikeistohallitus ei koskaan pannut käytäntön, vaikka sillä olisi ollut muutaman vuosi myöhemmin mahdollisuus merkitä KOP:n osakkeita pankin samaan pääomatuen hinnalla. Kaiken kaikkiaan pankit saivat valtion rahaa taseisiinsa mahdollisimman edullisesti. Kokonaisuudessaan pankkituen jakaminen tapahtui alusta alkaen suurpankkien määräysvallassa. Miksi Ahon porvarihallitus tähän suostui, varsinkin kun osuus- ja säästöpankit ovat olleet perinteisesti lähellä keskustapuouetta? Päättäjien myöhempi henkilöhistoria kertoo tarkkaavaiselle kansalaiselle jotakin.

Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/


Lähdeaineisto: Seppo Konttinen Salainen pankkituki ISBN 978-951-31-4251-3

tiistai 18. lokakuuta 2011

Vuosi 1992 – Salaiseksi julistettu SSP-sopimus – ns. Koiviston konklaavi

















Suomen talouden pitkään ennakoitu kriisi kärjistyi 1991. Jo vuosia sitten oli arvioitavissa, että 1990-luvun alussa Suomi sukeltaa syvään. Silti laman rajuus yllätti. Pahimmassa jamassa olivat pankit. Pankit päätettiin pelastaa ja salaiseksi julistetulla SSP-sopimuksella maassa suoritettiin toimialarationalisointi ja omaisuuden uusjako. Tasavallan presidentti oli keskeisessä roolissa ohjeistamassa myös oikeuslaitosta ns. Koiviston konklaavin avulla. Koiviston konkaavin jälki on ollut järkyttävää kansalaisten oikeusturvan kannalta. On voitu todeta, että ns. Koiviston konklaavin jälkeen pankki on voittanut lähes sataprosenttisesti ylemmissä oikeusasteissa ja Suomen valtio 95-prosenttisesti käsitellyt oikeustapaukset. Alistettiinko oikeuslaitos poliittiseen valvontaa ja toimittiinko lainvastaisesti vastoin perustuslakia ja kansalaisten oikeusturva unohtaen, kun pankit pelastettiin? YK:n ihmisoikeuskomitea antoi Suomelle huomatuksen siitä, että Suomessa poliitikot vaikuttavat oikeuden päätöksiin. Suomi on saanut erittäin runsaasti tuomioita Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimelta liian pitkistä oikeudenkäyneistä pääasiassa pankkikriisiasioissa. Totuus alkaa vähitellen tulla julki, mutta vasta 20 vuotta tapahtumien jälkeen. Todelliset syylliset ovat edelleenkin vapaalla jalalla.

Tammikuu
1. tammikuuta – Kitee, Nivala ja Orimattila muuttuivat kaupungeiksi.
2. tammikuuta – Venäjän toinen varapääministeri Anatoli Tšubais vapautti hinnat ja aloitti "šokkiterapian". Hyperinflaatio alkoi Venäjällä.
2. tammikuuta − Entisen Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin arkistot avattiin.
4. tammikuuta − Venäjän hallitus päätti lakkauttaa valtion maatilat − kolhoosit ja sovhoosit − vuoden loppuun mennessä.
6. tammikuuta – Georgian presidentti Zviad Gamsakhurdia pakeni hallituksen kanssa presidentinpalatsista Tbilisistä, jota oppositio oli piirittänyt joulukuusta lähtien. Gamsakhurdia pakeni aluksi Azerbaidžaniin, sieltä Armeniaan ja lopuksi Tšetšeniaan, jota hallitsi Džohar Dudajevin kapinallishallitus.
8. tammikuuta − Hallitus päätti, että Suomen mahdollisesta jäsenyydestä Euroopan yhteisössä järjestetään neuvoa-antava kansanäänestys.
10. tammikuuta – Eduskunta hyväksyi äänin 99-68 uusien torjuntahävittäjien hankkimisen.
11. tammikuuta – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous hyväksyi uuden raamatunkäännöksen.
13. tammikuuta – Japani pyysi Korealta anteeksi toisen maailmansodan aikaisia hirmutekoja.
14. tammikuuta – Suomi ja Venäjä allekirjoittivat kaupan puitesopimuksen. Kauppaa käytiin pääasiassa vapailla valuutoilla, mutta myö tavaranvaihtoon perustuva barter-kauppa oli mahdollista.
15. tammikuuta – Slovenia ja Kroatia saivat virallisesti itsenäisyyden Jugoslaviasta.
16. tammikuuta – El Salvadorin hallituksen ja kapinallisten välinen rauhansopimus 12-vuotisen ja 75 000 uhria vaatineen sisällissodan lopettamiseksi allekirjoitettiin Méxicossa.
20. tammikuuta – Suomi ja Venäjä allekirjoittivat keskinäistä poliittista ja taloudellista yhteistyötä koskevan sopimuksen. YYA-sopimuksen voimassaolon todettiin lakanneen Suomen ja Venäjän keskinäisellä noottien vaihdolla.
22. tammikuuta – Kapinalliset valtasivat Kinshasassa Zairessa valtion radioaseman ja vaativat hallituksen eroa.
26. tammikuuta – Venäjän ballistiset ohjukset suunnattiin pois Yhdysvalloista.
31. tammikuuta – Suomessa oli tammikuussa 337 000 työtöntä. Työttömyysaste oli 13,5 %

Helmikuu
1. helmikuuta – Tkkukauppojen Oy:n pääjohtajan Pentti Kivisen,48, ilmoitettiin eronneen. Uudeksi pääjohtajaksi nimitettiin Eero Isohanni,59.
6. helmikuuta − Isossa-Britanniassa juhlittiin kuningatar Elisabet II:n 40-vuotista hallituskautta.
7. helmikuuta – Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin Alankomaissa, sen voimaantulo 1. marraskuuta 1993 kansanäänestysten jälkeen muutti Euroopan yhteisön Euroopan unioniksi.
7. helmikuuta – Maailman terveysjärjestö WHO ilmoitti, että yli puoli miljoonaa ihmistä oli sairastunut koleraan Latinalaisessa Amerikassa vuoden 1991 aikana. Sairastuneista oli kuollut noin 18 000.[2] Epidemia oli saanut alkunsa Perusta.
8. helmikuuta − Suomen Kristillinen Liitto asettui vastustamaan Suomen EY-jäsenyyttä.
11. helmikuuta – Neuvostoliiton kommunistisen puolueen entinen johtohenkilö paljasti NKP:n rahoittaneen Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistöä yli 80 miljoonalla markalla vuosina 1978−1990. Raha-apu oli kulkenut Ville Pessin ja Taisto Sinisalon käsien kautta.
13. helmikuuta – Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin (SKOP) tuloksen ilmoitettiin olleen vuonna 1991 lähes seitsemän miljardia markkaa tappiollinen. Tappio oli ylivoimaisesti suurin Suomen pankkien historiassa.
19. helmikuuta − Puheviestinnän professori Aino Sallinen valittiin Jyväskylän yliopiston rehtoriksi. Hänestä tuli ensimmäisen suomalaisen tiedekorkeakoulun naisrehtori.
20. helmikuuta – STS-pankin liiketulos vuodelta 1991 oli 157 miljoonaa markkaa tappiollinen.
21. helmikuuta – Entisen Neuvostoliiton tasavalta Georgiaa hallitseva sotilasjuntta julisti neuvostoaikaisen perustuslain mitättömäksi ja paluun vuoden 1921 Georgian demokraattisen tasavallan perustuslakiin. Tämä tarkoitti että autonomiset alueet menettivät asemansa.
27. helmikuuta – Suomen hallitus päätti antaa eduskunnalle esityksen EY:n jäsenyyden hakemisesta. Ministerit Hannele Pokka ja Toimi Kankaanniemi jättivät esitykseen eriävät mielipiteensä.
27. helmikuuta – Saksa ja Tšekkoslovakia allekirjoittivat sopimuksen hyvästä naapuruudesta. Tšekkoslovakiassa oltiin kuitenkin pettyneitä siitä, ettei Saksa sanoutunut vieläkään täysin irti vuoden 1938 Münchenin sopimuksesta.

Maaliskuu
1. maaliskuuta – Bosniassa muslimit ja kroaatit äänestivät itsenäisyyden puolesta. Sisällissota alkoi.
2. maaliskuuta – Kaikkiaan yhdeksän uutta valtiota − Armenia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadžikistan, Turkmenistan, Uzbekistan ja San Marino − hyväksyttiin YK:n jäsenmaiksi.
2. maaliskuuta – Pohjoismaiden neuvosto kokoontui 40-vuotisjuhlakokoukseensa Helsinkiin.
3. maaliskuuta – Venäjä nimitti Suomen-suurlähettilääkseen pitkän linjan diplomaatin Juri Derjabinin, joka oli aiemmin tullut suomalaisille tutuksi nimimerkillä Juri Komissarov.
5. maaliskuuta – Itämeren rantavaltiot Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Saksa, Puola, Venäjä, Viro, Latvia ja Liettua perustivat uuden yhteiselimen Itämerineuvoston, jonka tarkoituksena oli edistää entiseen itäblokkiin kuuluneiden jäsenmaiden demokratiakehitystä ja yhteisiä hankkeita mm. ympäristönsuojelussa.
6. maaliskuuta – Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Pertti Voutilainen sanoi pankin kärsineen liki miljardin markan tappiot ns. Kouri-kaupoissa.
13. maaliskuuta – Turkissa 6,8 richterin maanjäristys surmasi 500 ihmistä.
16. maaliskuuta – Eduskunta aloitti keskustelun hallituksen EY-tiedonannosta, jossa perusteltiin jäsenhakemuksen tarpeellisuutta ja lueteltiin erityisehdot jäsenyydelle.
17. maaliskuuta – Autopommi surmasi 29 ja haavoitti 242 ihmistä Israelin lähetystön edustalla Buenos Airesissa.
18. maaliskuuta – Suomi jätti liittymishakemuksen Euroopan yhteisöön.
18. maaliskuuta – Microsoft julkisti Windows 3.1:n.
18. maaliskuuta – Valtio päätti tukea pankkien luotonantokykyö sijoittamalla 8 miljardia pankkeihin kehitettyihin uudentyyppisiin arvopapereihin.
22. maaliskuuta – Kommunistivalta päättyi Albaniassa kommunistien kärsittyä murskatappion parlamenttivaaleissa. Presidentti Ramiz Alia erosi huhtikuussa.
25. maaliskuuta – Kosmonautti Sergei Krikaljov palasi maahan vietettyään 10 kuukautta Mir-avaruusasemalla.
25. maaliskuuta – Suomen Kristillinen liitto säilytti paikkansa hallituksessa, kun kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi vakuutti tukevnsa hallitusta EY-jäsenyysneuvotteluissa. Suomen Pankki joutui tukemaan Säästöpankkien Keskus-Osakepankkia uudella 1,5 miljardin markan pääomasijoituksella.
27. maaliskuuta – Maaherran virat muutettiin Suomessa määräaikaisiksi. Maaherrat nimitettiin tästä lähtien enintään kahdeksaksi vuodeksi kerrallaan.
30. maaliskuuta – Vuodesta 1918 lähtien Kokoomuksen äänenkannattajana ollut tamperelainen Aamulehti muuttui sitoutumattomaksi.

Huhtikuu
2. huhtikuuta – Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg siirtyi eläkkeelle. Alun perin Kullbergin piti jatkaa virassaan syksyyn asti, mutta pääministeri Esko Ahon ja Kullbergin välille syntynyt riita pankkikriisin hoidosta vauhditti Kullbergin eroa.
2. huhtikuuta – Ranskan ensimmäinen naispääministeri Edith Cresson joutui eroamaan hänen johtamansa sosialistipuolueen kärsittyä kaksi vaalitappiota. Myös Cressonin henkilökohtainen suosio oli vajonnut pohjalukemiin, vaikka hän oli ehtinyt olla pääministerinä vain kymmenen kuukautta.
4. huhtikuuta – Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland asettui julkisesti kannattamaan maansa liittymistä Euroopan yhteisön jäseneksi.
5. huhtikuuta – Perun presidentti Alberto Fujimori järjesti kaappauksen armeijan tuella oman valtansa lisäämiseksi ja lähetti panssarivaunut hajottamaan parlamentin ja korkeimman oikeuden. Fujimori sanoi toimenpiteiden olevan välttämättömiä Loistava polku -sissijärjestön kukistamiseksi.
5. huhtikuuta – Suomen pankin uusi pääjohtaja Sirkka Hämäläinen astui virkaansa.
6. huhtikuuta – Venäjän ja Ukrainan kiista Mustameren laivaston hallinnasta kirityi jälleen, kun Ukraina ilmoitti ottavansa kaikki alueellaan olevat asevoimat haltuunsa, myös laivaston.
12. huhtikuuta – Euro Disney lomakeskus avattiin Pariisissa, Ranskassa.
15. huhtikuuta – Afganistanin mujahideen-joukot valtasivat Kabulin Mohammad Najibullahin kommunistihallitukselta. Burhanuddin Rabbani nimitettiin presidentiksi.
22. huhtikuuta – Sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski erosi Esko Ahon hallituksesta. Hänen tilalleen nimitettiin kansanedustaja ja lääkäri Jorma Huuhtanen.
22. huhtikuuta – Noin 300 000 ihmistä eri puolilla Suomea osallistui ay-liikkeen järjestämään mielenosoitukseen, jossa vastustettiin hallituksen talouspolitiikkaa.
27. huhtikuuta – Saksan ulkoministerinä vuodesta 1974 toiminut Hans-Dietrich Genscher erosi. Hänen tilalleen nimitettiin oikeusministeri Klaus Kinkel.
29. huhtikuuta – Los Angelesissa poliisit, joita syytettiin Rodney Kingin pahoinpitelystä, todettiin syyttömiksi. Tuomiosta seurasi useiden päivien pituisia mellakoita kaupungissa ja eri puolilla Yhdysvaltoja.
29. huhtikuuta – hallitus sai luottamuslauseen äänin 100 – 76.

Toukokuu
5. toukokuuta − Bulgaria hyväksyttiin Euroopan neuvoston jäseneksi.
6. toukokuuta – Suomen hallitus ilmoitti 64:n yhdysvaltalaisen F-18 Hornet -hävittäjäkoneen hankkimisesta. Ensimmäinen Hornet, HN-462, saapui Suomeen 7. marraskuuta 1995.
6. toukokuuta – Tasavallan Presidentti Mauno Koivisto järjesti Tasavallan presidenti linnaan ns. Koiviston konklaavin eli oikeuspoliittisen keskustelutilasuuden, jossa ” arvosteliin ja arvioitiin tuomioistuinten toimintaa”. Ko. palaverin jälkeen pankit voittivat lähes kaikki oikeudenkäyntinsä ylemmissä oikeusasteissa ja valtio voitti n.95 % kaikista käymistään oikeudenkäynneistä.
7. toukokuuta – Boris Jeltsin perusti Venäjän federaation asevoimat ja asettui niiden ylipäälliköksi.
9. toukokuuta – Euroviisut järjestettiin Malmössä Ruotsissa.
11. toukokuuta – Puolustusministeri Fidel Ramos valittiin Filippiinien uudeksi presidentiksi. Hän oli onnistunut kukistamaan ainakin seitsemän edeltäjäänsä Corazon Aquinoa vastaan suunnattua vallankaappaushanketta.
11. toukokuuta − Euroopan yhteisön jäsenmaat kutsuivat suurlähettiläänsä kotiin Belgradista vastalauseena Serbian harjoittamille sotatoimille.
15. toukokuuta – Genovan maailmannäyttely avattiin Italiassa.
16. toukokuuta – Avaruussukkula Endeavour laskeutui ensilennoltaan (STS-49).
17. toukokuuta – Musta toukokuu: Bangkokissa alkoi sarja mielenosoituksia, jotka kukistettiin väkivaltaisesti.
21. toukokuuta − Ruotsi päätti luopua puolueettomuuspolitiikastaan ja siirtyä noudattamaan "identiteetiltään selvästi eurooppalaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa", koska puolueettomuutta ei pidetty Neuvostoliiton hajottua enää tarpeellisena.
22. toukokuuta – Slovenia, Kroatia ja Bosnia-Hertsegovina hyväksyttiin YK:n jäseniksi.
22. toukokuuta – Yhdysvallat ilmoitti vähentävänsä Euroopassa olevien joukkojensa määrää puolella vuoteen 1996 mennessä.
22. toukokuuta − Saksa ja Ranska ilmoittivat tukevansa Suomen, Ruotsin ja Itävallan liittymistä Euroopan yhteisön jäseniksi.
24. toukokuuta – Thomas Klestil valittiin Itävallan uudeksi presidentiksi kiistellyn Kurt Waldheimin jälkeen.
24. toukokuuta − Liberaalinen Kansanpuolue valitsi uudeksi puheenjohtajakseen oikeustieteen lisensiaatti Kalle Määtän.
27. toukokuuta – Tasavallan presidentti Mauno Koivisto myönsi arkkiatrin arvonimen virustutkija Nils Oker-Blomille.
29. toukokuuta – Kansallis-Osake-Pankki ilmoitti vähentävnsä 800 työntekijää vuoden 1992 aikana.

Kesäkuu
1. kesäkuuta – Pohjois-Karjalan läänin maaherrana vuodesta 1967 toiminut Esa Timonen siirtyi eläkkeelle. Presidentti Mauno Koivisto nimitti uudeksi maaherraksi kansanedustaja Hannu Tenhiälän ja myönsi Timoselle ministerin arvonimen. Tenhiälän tilalle eduskuntaan tuli maa- ja metsätalousministeri Martti Pura.
5. kesäkuuta – Tšekkoslovakiassa pidettiin parlamenttivaalit, joissa menestyivät kansallismieliset puolueet. Vaalien katsottiin lopullisesti käynnistäneen maan hajoamisprosessin
5. kesäkuuta – Suomi hyväksyttiin Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston NACC:n tarkkailijajäseneksi.
6. kesäkuuta – Suomen Keskustan puheenjohtajaksi valittiin uudelleen pääministeri Esko Aho ja puolusihteeriksi Erja Tikka. Hannele Pokka, Martti Pura ja Olli Rehn säilyttivät paikkansa varapuheenjohtajina.
7. kesäkuuta – Kommunistinen Työväenpuolue valitsi työministeriön erikoistutkijan Pekka Tiaisen ehdokkaakseen vuoden 1994 presidentinvaaleihin.
9. kesäkuuta – Ahvenanmaalla vietettiin maakunnan itsehallinnon 70-vuotisjuhlia.
12. kesäkuuta – Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki siirrettiin Suomen Pankilta valtion vakuusrahastolle 1,5 miljardin markan muodollisella hinnalla.
15. kesäkuuta − Eduskunta päätti äänin 180−13 poistaa valtiopäiväjärjestyksestä määrävähemmistösäännökset eli eduskunnan yhden kolmasosan mahdollisuuden äänestää tavalliset lait lepäämään yli yksien eduskuntavaalien.
16. kesäkuuta – Unitas-konsernin liiketappio tammi-huhtikuussa 1992 oli 317 miljoonaa markkaan. SYP:n osuus tappioista oli 131 miljoonaa markkaa.
17. kesäkuuta – Hallitus hyväksyi Vuotoksen tekoaltaan rakentamisen Lappiin. Päätös ei syntynyt yksimielisesti, sillä ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen, puolustusministeri Elisabeth Rehn, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen ja kehitysyhteistyöministeri Toimi Kankaanniemi vastustivat allashanketta.
20. kesäkuuta – Viro otti käyttöön oman rahayksikön kruunun (kroon).
23. kesäkuuta – Ruokolahden leijonasta tehtiin ensimmäinen havainto.
24. kesäkuuta – Georgian syrjäytetyn presidentti Zviad Gamsakhurdian tukijat ottivat lyhytaikaisesti Tbilisissä haltuunsa televisiokeskuksen ja julistivat istuvan hallituksen laittomaksi.
26. kesäkuuta – Viiden Unitaksen finanssiryhmään kuuluvan vakuutusyhtiön hallintoneuvostot hyväksyivät sopimuksen rakennejärjestelyistä, joiden mukaan Eläke-Sampi fuusioidaan Eläke-Varmaan, Sampo ja Teollisuusvakuutus liitetään samaan konserniin ja henkivakuutusyhtiöt Nova ja Kaleva liittoutuvat.
27. kesäkuuta – Nirvana esiintyi Ruisrockissa.
28. kesäkuuta – Ranskan presidentti François Mitterrand vieraili yllättäen Bosnian sodan kourissa olleessa Sarajevossa.
30. kesäkuuta – Kesäkuussa Suomessa oli 370 000 työtöntä.

Heinäkuu
3. heinäkuuta − Norjan hallitus vapautti vankilasta ulkoministeriön entisen virkamiehen Arne Treholtin terveyssyistä. Treholt oli vuonna 1985 tuomittu 20 vuodeksi vankeuteen vakoilusta Neuvostoliiton ja Irakin hyväksi. Norjan oikeusviranomaiset olivat toukokuussa hylänneet Treholtin vaatimuksen hänen tapauksensa käsittelemiseksi uudelleen.
3. heinäkuuta − Novera-yhtymä (entinen Hankkija) ajautui konkurssiin.
6.–29. heinäkuuta – YK:n asetarkastajilta kiellettiin pääsy Irakin maatalousministeriöön. Tarkastajat viettivät 17 päivää rakennuksen ulkopuolella mutta vetäytyivät, kun irakilaiset sotilaat uhkasivat heitä.
9. heinäkuuta − Venäjän presidentti Boris Jeltsin saapui vierailulle Suomeen. Hietaniemen hautausmaalla Jeltsin laski kukkatervehdyksen sankarihaudoille, minkä hän oli tarkoittanut lopulliseksi sovinnon eleeksi Suomen ja Venäjän välillä. Jeltsin vakuutti, ettei Venäjä enää tulisi puuttumaan Suomen sisäisiin asioihin, kuten Neuvostoliitto oli tehnyt.
10. heinäkuuta – Yhdysvaltain syrjäyttämä entinen Panaman presidentti Manuel Noriega tuomittiin Miamissa 40 vuodeksi vankeuteen huumekaupasta ja kiristyksestä.
11. heinäkuuta – Boris Jeltsin ilmoitti, ettei Venäjä enää puutu Suomen asioihin.
17. heinäkuuta – Suomessa vietettiin ensimmäisen kerran kansanvallan päivää tasavaltaisen hallitusmuodon vahvistamisen vuosipäivänä. Päivää on sittemmin juhlittu vain satunnaisesti.
25. heinäkuuta–9. elokuuta– Barcelonassa järjestettiin kesäolympialaiset.
20. heinäkuuta – Václav Havel erosi Tšekkoslovakian presidentin virasta katsottuaan epäonnistuneensa yrityksessään pitää maa yhtenäisenä.
20. heinäkuuta – Sotšissa allekirjoitettiin aselepo Georgian ja Etelä-Ossetian välille.
24. heinäkuuta – Abhasian itsenäisyysmieliset julistivat tasavallan itsenäiseksi Georgiasta.
29. heinäkuuta – Kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo pyysi eroa Ahon hallituksesta. Presidentti Mauno Koivisto myönsi Juhantalolle eron 3. elokuuta ja nimitti hänen seuraajakseen valtiosihteeri Pekka Tuomiston.
29. heinäkuuta – Itä-Saksan entinen puoluejohtaja Erich Honecker lennätettiin Moskovasta Saksaan. Hänet vangittiin heti hänen saavuttuaan Saksan maaperälle.
31. heinäkuuta – Heinäkuun lopussa Suomessa oli 389 000 työtöntä.

Elokuu
1. elokuuta – Kansanedustaja Raimo Vistbacka valittiin Suomen maaseudun puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. Hän voitti niukasti edeltäjänsä Tina Mäkelän. Uudeksi puoluesihteeriksi tuli Timo Soini. Puolueelle hyväksyttiin uusi ohjelma, jonka mukaan SMP oli "populistinen eli kansan tahtoa kuunteleva asialiike".
2. elokuuta – Suomen kirkoissa ja kristillisissä yhteisöissä vietettiin juhlasunnuntaita 350-vuotiaan suomenkielisen Raamatun kunniaksi.
3. elokuuta – Presidentti nimitti valtiosihteeri Pekka Tuomiston (kesk.) kauppa- ja teollisuusministeriksi. Hänen edeltäjänsä Kauko Juhantalo joutui eroamaan talousvaikeuksien vuoksi.
12. elokuuta – Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko pääsivät yksimielisyyteen Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksesta (NAFTA). Sopimuksen oli kaavailtu tulevan voimaan vuoden 1994 alussa, mutta tähän tarvittiin vielä maiden parlamenttien hyväksyntä.
14. elokuuta – Georgian poliisi ja kansalliskaarti saapuivat ottamaan haltuunsa kapinoivaa ja itsenäiseksi julistautunutta Abhasiaa. Sen hallitus pakeni 18. päivä Suhumista Gudautaan.
23. elokuuta – Äärioikeistolaiset nuoret hyökkäsivät turvapaikanhakijoiden asuntolaan Rostockissa Saksassa. Useita lähinnä Afrikasta ja Romaniasta tulleita pakolaisia loukkaantui. Mellakat levisivät moniin muihinkin itäisen Saksan kaupunkeihin ja ne kestivät useita viikkoja.
24. elokuuta – Yhdysvaltain eteläosissa riehunut hirmumyrsky Andrew surmasi yli 20 ihmistä ja jätti ainakin 200 000 kodittomiksi.

Syyskuu
2. syyskuuta – TVK (Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliitto) haettiin konkurssiin.
3. syyskuuta – Moskovassa neuvoteltiin tulitauko Georgia–Abhasian sotaan.
4. syyskuuta – Bulgarian entinen puoluejohtaja Todor Živkov tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, vallan väärinkäytöstä ja valtion varojen kavaltamisesta.
8. syyskuuta – Laaja valuuttaspekulointi johti Suomen markan päästämiseen kellumaan ja sen arvo romahti 13 %. Vuoden aikana tehtiin yli 7 000 konkurssia.
11. syyskuuta − Liikenneministeriö päätti, että autojen vuosikatsastuksissa aletaan valvoa pakokaasupäästöjä vuoden 1993 alusta lukien.
12. syyskuuta − Loistava polku -sissijärjestön johtaja Abimael Guzmán pidätettiin Perussa. Perun sotaoikeus tuomitsi Guzmánin ja kaksi muuta järjestön johtajaa lokakuussa elinkautiseen vankeuteen maanpetoksesta.
13. syyskuuta − Albanian entinen presidentti Ramiz Alia pidätettiin ja asetettiin kotiarestiin syytettynä valtion varojen kavaltamisesta, vallan väärinkäytöstä ja siitä, että hän olisi antanut määräyksen mielenosoittajien ja maasta pakenevien ampumisesta vuonna 1991.
14. syyskuuta – Liettuan entinen pääministeri Kazimira Prunskienė erotettiin maan parlamentista. Liettuan korkein oikeus oli todennut Prunskienėn olleen yhteydessä Neuvostoliiton ja Venäjän turvallisuuspalveluihin KGB:hen ja FSB:hen.
16. syyskuuta – "Musta keskiviikko" johti lähes koko Euroopan valuuttajärjestelmän romahdukseen. Italian liira ja Englannin punta pakotettiin pois järjestelmästä.
23. syyskuuta − Serbian ja Montenegron muodostama Jugoslavia erotettiin YK:sta ensimmäisenä maana järjestön historiassa. YK:n alajärjestöistä Jugoslaviaa ei kuitenkaan erotettu.
30. syyskuuta – Suomessa oli työttömiä 384 500 henkeä.

Lokakuu
2. lokakuuta – Ahbasian separatistit ja Venäjältä tulleet vapaaehtoiset tšetšeenit ja kasakat hyökkäsivät Georgian hallituksen hallussaan pitämään Gagran kaupunkiin.
5. lokakuuta – Lennart Meri valittiin Viron presidentiksi.
14. lokakuuta – Valtion vakuusrahasto ja ostajapankit pilkkoivat SKOPin.
14. lokakuuta – Venäjän presidentin Boris Jeltsinin julkistamista ja Puolalle luovuttamista asiakirjoista ilmeni, että Katynin joukkomurha Puolan itäosassa vuonna 1940 oli tehty Josif Stalinin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon toimeksiannosta. Neuvostoliitto oli kymmenien vuosien ajan vierittänyt syyn teosta Natsi-Saksan niskoille, mutta myöntänyt syyllisyytensä siihen vuonna 1990.
15. lokakuuta – Andrei Tšikatilo todettiin Venäjällä syylliseksi 52 murhaan ja tuomittiin jokaisesta kuolemanrangaistukseen.
18. lokakuuta – Suomessa pidettiin kunnallisvaalit. Parhaiten menestyivät SDP ja Vihreä liitto, tappioita kärsivät Suomen Keskusta ja Kokoomus. SMP:n kannatus romahti puolueen menettäessä liki neljänneksen valtuustopaikoistaan.
20. lokakuuta – Kansanedustajat Arja Alho (SDP), Liisa Jaakonsaari (SDP), Hannele Luukkainen (Vihr.), Outi Ojala (Vas.) ja Tuulikki Ukkola (LKP) pyysivät eduskunnan perustuslakivaliokuntaa selvittämään Kauko Juhantalon virkatoimien lainmukaisuuden hänen toimiessaan kauppa- ja teollisuusministerinä.
2. Viron pääministeriksi nimitettiin Isänmaa-vaaliliiton Mart Laar, 32.
28.lokakuuta – Suomen Säästöpankki pilkottiin salaiseksi julistetulla pöytäkirjalla. Pankkiryhmittäin SSP:n konttorit jaettiin näin: op-ryhmä 246, Postipankki 153, SYP 122, KOP 135. SSP-sopimuksessa päätettiin toimialarationlaisoinnista.
31. lokakuuta − Paavi Johannes Paavali II pyysi anteeksi inkvisition antamaa tuomiota Galileo Galileille.
31. lokakuuta – 400 000 työttömn raja rikkontui; työttömiä oli 403 500.

Marraskuu
3. marraskuuta – Bill Clinton voitti Yhdysvaltain presidentinvaaleissa George Bushin.
3. marraskuuta − Eduskunta hyväksyi hallituksen energiapoliittisen selonteon ja sen yhteydessä ponsiehdotuksen, jonka mukaan Suomeen ei rakenneta lisää ydinvoimaloita.
5. marraskuuta − Ghanan presidentti Jerry Rawlings valittiin uudelle virkakaudelle. Rawlings oli johtanut Ghanaa vuodesta 1982 lähtien.
11. marraskuuta – Englannin anglikaanikirkko salli naispappeuden.
15. marraskuuta – Suomen Kommunistinen Puolue hakeutui konkurssiin. SKP:stä tuli Suomen ensimmäinen konkurssin tehnyt puolue. Puolueen Helsingin Alppilassa omistama Kulttuuritalo jäi velkojien, STS-Pankin ja Kansa-yhtiöiden haltuun.
19. marraskuuta – Norjan suurkäräjät päätti äänin 104-55 Euroopan yhteisön jäsenyyden hakemisesta.
20. marraskuuta – Tulipalo riehui Windsorin linnassa 15 tunnin ajan ja vahingoitti rakennusta vakavasti. Monia linnan taideteoksia tuhoutui.
24. marraskuuta − STS-Pankki (entinen Suomen Työväen Säästöpankki) siirtyi Kansallis-Osake-Pankin omistukseen.
25. marraskuuta – Tšekkoslovakian liittokokous äänesti maan jakamisesta Tšekin tasavaltaan ja Slovakiaan 1. tammikuuta 1993 alkaen. Unkarilaiset menettivät Slovakian uuden perustuslain mukaan asemansa vähemmistökansallisuutena.
25. marraskuuta – Norja jätti liittymishakemuksen Euroopan yhteisöön. Jäsenyys hylättiin kansanäänestyksessä 1994.
29. marraskuuta − Uusi raamatunkäännös otettiin käyttöön Suomessa. Uutta Raamattua myytiin vuoden loppuun mennessä noin 485 000 kappaletta ja sitä arvioitiin myytävän seuraavien kolmen vuoden aikana noin 1,5 miljoonaa kappaletta.
30. marraskuuta – Venäjän perustuslakituomioistuin hylkäsi syytteet Neuvostoliiton kommunistista puoluetta vastaan.

Joulukuu
3. joulukuuta – YK:n turvallisuusneuvoston yksimielinen päätös 794: Somaliaan lähetetään rauhanturvaajia Yhdysvaltojen johtamina.
3. joulukuuta – Öljytankkeri Aegean Sea haaksirikkoutui La Coruñan edustalla ja suuri osa sen 80 000 tonnin lastista valui mereen.
6. joulukuuta – Itsenäinen Suomi täytti 75 vuotta.
9. joulukuuta − Isossa-Britanniassa ilmoitettiin prinssi Charlesin ja prinsessa Dianan asumuseron alkamisesta.
12. joulukuuta − Ruotsalainen kaivosyhtiö Stora Kopparbergs Bergslags Ab ilmoitti sulkevansa vuoden lopussa Falunin kuparikaivoksen malmivarojen ehdyttyä. Yli 700 vuotta vanha kuparikaivos oli maailman vanhin toiminnassa oleva kaivos. Kaivosalue nimettiin myöhemmin Unescon maailmanperintökohteeksi.
14. joulukuuta – Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin erotti kansanedustajien kongressin painostuksesta pääministeri Jegor Gaidarin ja nimitti hänen tilalleen Viktor Tšernomyrdinin.[1]
16. joulukuuta – Albania haki ensimmäisenä entisen itäblokin maana NATO:n jäsenyyttä. NATO torjui hakemuksen, mutta lupasi avustaa Albanian puolustusvoimien jälleenrakentamisessa.
22. joulukuuta – Ympäristöministeriö myönsi 580 000 markkaa Forssassa sijaitsevan, arvokkaana lintujärvenä tunnetun Koijärven kunnostamiseen. Työt järvellä alkoivat keväällä 1993.
22. joulukuuta − General Motors lopetti Opel Calibran tuotannon Uudessakaupungissa ja siirsi sen valmistuksen kokonaan Saksaan. Uudessakaupungissa jäi työttömiksi yli tuhat henkilöä.
29. joulukuuta – Brasilian presidentti Fernando Collor de Mello erosi, kun häntä syytettiin yli 32 miljoonan dollarin kavalluksesta valtion varoista.
30. joulukuuta – Suomen Säästöpankki sai 4,7 miljardia markkaa lisää valtion tukea (yhteensä jo 28 miljardia markkaa)
31. joulukuuta – Suomen televisiossa järjestettiin kanavauudistus.
31. joulukuuta – Työttömyys nousi ennätyslukemiin; työttömiä oli 461 000 eli 18,6 % työvoimasta.

Suurtyöttömyys on valinta
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=86&t=800&a=6124
Lähdeaineisto:
mitä, missä, milloin 1993
mitä, missä, milloin 1994