Ensiksi päätöksentekijät yllättyivät pankkikriisistä ja sitten sen syvyydestä. Ei siinä niin pitänyt käydä. Mutta niin siinä vain kävi. Kun kansantaloutta ruvettiin deflatoimaan, siinä oli vuorenvarmasti käyvä juuri niin. Vuonna 1992 hoitamattomien luottojen määrä lähes kaksinkertaistui 40 miljardista yli 70 miljardiin markkaan. Kaikki arviot heittivät häränpyllyä. Tlinpäätöksissä niistä poistettiin yli 20 miljardia markkaa luottotappioina, mutta kun talouspolitiikka toi järjestämättömiä luottoja eikä vienyt niitä, hoitamattomien luottojen määrä oli syksyn alussa 1993 taas lähes 70 miljardia markkaa. Kasvun vauhti lienee ollut hidastumaan päin, vaikka mistä sen voi varmasti tietää. Suomen lama jatkuu, eikä politiikkaa ole vielä muutettu.
Kun romahdus alkoi käydä ilmeiseksi, pankkien annettiin aluksi itse keksi keinoja kriisin laukaisemiseksi. Sitä varten koottiin pankkien pääjohtajien työryhmä, joka laati keväällä 1992 Sirkka Hämäläisen johdolla ohjelman ”luottolaman” torjumiseksi. Siitä tuli liberalistinen uskontunnustus. Pankit halusivat pois säännöstelyn ja verot, ja Sirkka Hämäläinen oli pankien kanssa samaa mieltä. Pankkien pääjohtajien neuvoin Suomi ei välttänyt pankkijärjestelmän kriisiä, eikä markkinavoimilla ollut hyviä neuvoja itse itsensä pelastamiseksi.
Niin pankeista lähti tulemaan valtionapulaitoksia, jotka eivät ole valmiita kantamaaan sosiaalista vastuuta. Jos niiltä kysytään, pahaa ovat peruskorko, optiolainat ja arava. Nannaa taas ovat markkinakorot sekä valtion maksamat korkotuet. Pankit halusivat vltiolta rahaa, ja sitä niille annettiinkin siinä vaiheessa ilman että kukaan haukkui perään. Nimittäin tilanne oli vakava, ja luottolaman uhka oli todellinen.
Virhe oli se, että luultiin valtion lisämenoarviossa annattavan 8 miljardin markan pääomatuen riittävän pankkijärjestelmän häiriöttömän toiminnan takaamiseen. Tuen ehtojen lepsuus selittyy sillä, että kriisin mittasuhteet arvioitiin – pankkien antamien tietojen perusteella – täysin väärin. Pankit jakoivat mainitun 8 miljardia markkaa keskenään. Eniten saivat SYP ja KOP, molemmmat yli 1 700 000 0000 markkaa.
Periaatteessa se oli lainaa, joka peritään pankeilta toisessa suhdannevaiheessa takaisin. Käytännössä se oli korotonta lainaa, kun pankki on velvollinen maksamaan vuotuisen tuoton pääomalle vain jakokelpoisista voittovaroistaan”. Jos pankit olvat käyttäneet kaikki jakokelpoiset rahansa tappioiden katkaisemiseen, ne eivät ole velvollisi maksamaan valtiolle korkoa muista varoistaan, eikä niille jää edes korkorästejä: ” mahdollisesti maksamatta jäänyttä tuottoa ei lisätä pääomaan eikä valtiolla ole oikeutta sen perimiseen myöhempinä vuosina”.
Näin valtio tukee Suomen pankkeja ottamalla kalliilla korolla velkaa ja lainaamalla samat rahat edelleen pankeille ilman korkoa. Pankeille kyllä riittää velkarahaa, mutta ei talouden elvytykseen. Korkotukena annettava valtionavun suuruus on – korkotasosta riippuen – lähes miljardi vuodessa, kuun vuonna 1994 valtiolle itselleen maksetaan 8 miljardin lainoista korkoa vain 3-4 miljoonaa markkaa. Toisaalta pankki ei myöskään voi maksaa omistajalle osinkoa ennen kuin valtiolle maksetaan korkoa.
Tuen ehdoissa on pieni maininta, jonka mukaan valtiolla on oikeus vaatia sijoituksensa muuttamista pankin äänivaltaisiksi osakkeiksi, joa pankki ei pysty maksamaan pääomalle tuottoa. Tämäkin on pankkien näkökulmasta edullinen ehto. Jos sellainen osakevaihto suoritetaan, se tapahtuu markkinahintaan. Se tarjoaa pankeille keinottelumahdollisuuden siinä tilanteessa, kun tukirahat maksetaan takaisin, ja siksi valtion olisi kannattanut ottaa KOP:n osakkeita ”kansallisannin” yhteydessä nimellishintaan.
Pääomatuen yksityiskohtaisten ehtojen mukaan valtiolle nimittäin tarjoutui siinä yhteydessä tilaisuus merkitä KOP:n osakkeita 2 700 miljoonan markan pääomatuen verran. Merkinnät olisi tapahtunut nimellishintaan, ja valtio olisi saanut KOP:n osakekannasta 32 %. Silloin ei KOP:n pääomittamiseksi olisi tarvinnut miettiä mitään kepulikonsteja. Ahon hallitus ei kuitenkaan merkinnyt osakkeita.
Kun pankeille annettiin vuoden 1992 lisäbudjettivaroista 8 miljardin markan toimeentulotuen perusosa, se tapahtui niiden näkökulmasta edullisimmalla mahdollisella tavalla. Kaikkien pankkien pääjohtajat lupasivat tässä yhteydessä pitkämielisyyttä ja ymmärtämystä velallisten ongelmille. Lupaus unohdettiin heti, kun rahat oli saatu. Kun sitten selvisi, että tukiraht eivät riitäkään, rahanjako muuttui ongelmalliseksi: yrokratiasta ei yllättäen löytynyt sopivaa hallinnointijärjestelmää toimentulojaon lisäosien jakoa varten. Suomen Pankki ei voi periaatteessa jakaa rahaa pankeille, eikä valtionvarainministeriöllä tai sosiaali- ja terveysministeriöllä ole resursseja pankkien valvomiseksi.
Näin perustettiin Valtion vakuusrahasto (VVR), joka sai jakaa valtion rahaa enimmillään 20 000 000 000 markkaa. Kukaan ei aluksi tiennyt, miten VVR:n hallinto piti järjestää. Jotain oli kuitenkin nopeasti keksittävä, ja niin vakuusrahastolle nimettiin johtokunta, johon tuli kolme virkamiestä sekä eri pankkiryhmien edustajat. Johtokunnassa oli erityinen jaosto, joka koostui mainituista virkmiehistä, ja jaostan tehtävänä oli myöntää tuki. Toimintaa valvomaan perustettiin hallintoneuvosto, joka oli sama kuin eduskunnan pankkivaltuusto Suomen Pankissa.
Johtokunnalla tai hallintoneuvostolla ei ollut mitään tekemistä varsinaisen rahanjaon kanssa, vaan sen pani toimeen ”kolmen kopla”, Jorma Aranko pankkitarkastusvirastosta, Esko Ollila Suomen Pankista ja Pekka Laajanen valtionvarainministeriöstä. Laajasella oli aikaisempaa kokemusta tällaisesta rahanjaon riskeistä: hänet oli eduskunnan oikeusasiamies määrännyt pantavaksi syytteeseen – muun muassa Bror Wahlroosin kanssa – virkavirheestä myönnettäessä tukiaisia Wärtsilän Meriteollisuudelle.
Se, että jaoston kolmella virkamiellä oli kaksi isäntää, aiheutti heti hallinnollisen ongelman. Virkamiehet saivat valita, kuunnellaanko maan hallitusta ( ja Suomen Pankkia) vai eduskunnan valtaa edustavaa VVR:n hallintoneuvostoa. Käytännössä virkamiehet ottivat ohjeita hallitukselta niin kuin hallituksen virkamiehet aina ottavat. Se antoi heille mahdollisuuden myös salaisiin sopimuksiin pankkien kanssa.
Niinpä virkamiehet sitoutuivat säästöpankkien jättifuusioon touku-kesäkuussa 1992, ja se tapahtui lähes puoli vuotta ennen kuin hyväksyttiin pankkituelle asetettavat yleiset vaatimukset. Pankkituen yleiset ehdot hyväksyttiin VVR:n hallintoneuvostossa sitten 15.10.1992. Ne olivat yleisen käsityksen mukaan tiukat, eikä löysiä pitänyt syntyä. Niiden mukaan ”pankkituki on avointa ja julkista” ja”pankkituen houkuttelevuu ja julkisten varojen sitoutuminen pankkitukeen pyritään minimoimaan. Vastaavasti omistajien taloudellinen vastuu tuettavassa pankissa toteutetaan niin laajalti kuin mahdollista”.
Laissa on sen lisäksi säädös, jonka mukaan vain eduskunta voi vapauttaa pankkituen saajan takaisinmaksusta: ”Tukilaina ja muu takaisin maksettava rahoitustuki voidaan jättää kokonaan tai osittain takaisin perimättä, jos eduskunta niin päättä.”
Vaikka yleiset periaatteet olivat hyvät, ongelmia syntyi, kun virkamiehet panivat niitä täytäntöön. He eivät omaksuneet poliitikkojen tiukkaa asennetta pakkitukea kohtaan, ja niin pankkituen teoria ja käytäntö eivät olleet synkronissa keskenäään. Myös STS:n avustushakemus käsiteltiin tavalla, johon VVR:n hallintoneuvostoa ei päästetty vaikuttamaan. Marraskuussa 1992 ”kolmen kopla” hyväksyi KOP:n ja STS:n fuusiossa esisopimuksen, jossa oli eduskuntaehto. Niin kuin nyt tiedetään, fuusio toteutettiin virkamiesten sopimalla tavalla, vaikka eduskuntaehto laukesi. VVR:n palokunta sammutti kuitenkin ensiksi säästöpankkipalon.
Pankkikriisi
http://pankkikriisi.blogspot.com/
Kirottu salaisuus
http://oikeuslaitosjapoliisi.blogspot.com/2011/07/kirottu-salaisuus_16.html
Lähdeaineisto: Esko Seppänen Pankkikirja ISBN 952-90-4863-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti